Herkkä ja rohkea lapsi

Ollessani kahdeksan meille tuli videokamera. Katselen videoarkistojen aarteita. Olemme retkellä Joulupukin Pajakylässä. On kesä. Meitä on paljon. Minä olen keskeltä sisarussarjaa. “Kuvvaa sitä Paulliinaa!” äitini huolehtii. Kamera seuraa keinujaa. Olen päällepäin rohkean oloinen, motorisesti vilkas lapsi ja ilmeisen innokas keinuja. Saatuani tarpeekseni keinumisesta säntään äidin luokse. Äidin lähellä kerään turvallisuutta ja poksauttelen purkkapalloja saamastani huomiosta nautiskellen.

Lasten aikuistumisen myötä on tullut aika antaa itselle sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota oli aiemmin valmis niin auliisti jakamaan muille. Videot saavat minut herkistymään. Näen itseni valppaana ja jotenkin haavoittuvaisena olentona. Pystyn yhä tavoittamaan tuon olennon itsessäni. Muistan myös kokemani irrallisuuden tunteen. Tuo tyttöhän suorastaan leijuu! Haluaisin halata häntä.

Kaitafilmien Mari-P

Perheeni kotivideot nähtyäni minussa herää uteliaisuus, miltä mahdoin näyttää vielä pienempänä. Pyydän tätini mieheltä lainaan kaitafilmejä, jossa perheemme olisi mukana. Posti tuo katsottavaksi yhden filmin.

“Tervot Raumalla 1986” lukee säilytyskuoressa. Varaan ajan kirjaston
digitointikoppiin. Ja mitä näen?

Kaitafilmillä olen neljän vanha. Kuinkas ollakaan, olemme taas puistossa, tällä kertaa äitini vanhemman siskon kotikaupungissa. Äitini ja isäni istuvat puiston penkillä. Kaikki sisarukseni, mukaan lukien reipas pikkuveljeni, 2-v, juosta kirmailevat innoissaan pelikentällä ja nurmikolla lintuja ruokkien. Isommat sisarukset pyörivät karusellissa, jossa vauhtia otetaan polkimilla polkien. Minua ei vaan näy missään. Kunnes, aivan filmin loppupuolella näen hätääntyneen oloisen nelivuotiaan hoipertelemassa puiston laitamilla. Hyvä, että uskallan edes lähestyä liukumäkeä. Kuitenkin isäni kannustuksella päädyn laskemaan mäen pelosta tutisten. Tietenkin hän pitää minua kädestä koko pelottavan matkan ajan. Enhän minä muuten uskaltaisi.

Miten minusta tuli sosiaalinen?

Nelivuotiasta itseäni katsellessa suojelunhalu mennyttä itseäni kohtaan kasvaa äärimmilleen. Jos olemukseni oli yhä reippaana 8-vuotiaana herkän oloinen, minun on vaikeaa edes keksiä, miten kuvailisin puolta nuorempaa itseäni. Parhaiten olemusta kuvaa ehkä sana suojaton. Kuitenkin ajan mittaan olen saanut sosiaalisen leiman. Mietin, mistä ihmeestä se minuun läimästiin. Eivätkö muut nähneet, miten peloissani olin? Perheen sisällä syntyneet roolit ovat aika tiukassa. Niitä on äärimmäisen vaikeaa myös murtaa. Luulen, että huomattuaan herkkyyteni, ympäröivät ihmiset ovat hyvää tarkoittaen halunneet karaista minua, että voittaisin pelkoni, ja välttäisin ulkopuolisuuden tunteen. Osoittaessani rohkaistumisen merkkejä, siitä on todennäköisesti myös palkittu. Näin motivaatio ja uskallus uusiin asioihin on ajan mittaan kasvanut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että herkkyyteni ja pelokkuuteni olisi kadonnut minnekään. Rohkea on se, joka uskaltaa, vaikka pelottaa.

Liuvutaan

Kaitafilmin katselun aiheuttama järkytys ei jättänyt minua rauhaan. Purin sen herättämiä tuntoja kappaleesen nimeltä Liuvutaan. Se on kuunneltavissa musiikinjakelupalveluissa, kuten Spotify, Apple Music, YouTube. 

Herkkä sosiaalinen elämä

Kai minusta sitten ajan mittaan tuli sananmukaisesti rohkea. Opin pitämään jännityksen tunteesta vatsassa ja päädyin liukumäkeen toistekin. Varttuessani kiinnostuin ihmismielestä. Niinpä suuntasin rohkeuteni ihmisiä kohti. Tutustuessani uusiin ihmisiin keskustelutaitoni kehittyivät ja minua alettiin pitämään sosiaalisena. Kiinnostus ihmismieltä kohtaan ei kuitenkaan tee ihmisestä ektroverttia. Olen hoksannut olevani pikemminkin herkkä introvertti. Ihmiset kiinnostavat minua, mutta tapaan mieluiten yhtä ihmistä kerrallaan. Kahdenkeskisissä keskusteluissa introvertille olennainen asia, sisäinen maailma, tulee kohdatuksi puolin ja toisin, kun energiaa ei valu sosiaalisiin peleihin ja epäolennaisten signaalien poissulkemiseen. Toisin on ryhmätilanteissa. Ne imevät minut tyhjiin. Minussa on yhä tuota herkkää tyttöä kaitafilmillä, joka pystyy kyllä hetken ajan osallistumaan yleiseen hyörinään, kunnes minua jo huimaa. “Haluun jo piiloon ja huilimaan.”

Oikeus vetäytyä

Omassa rauhassa koetut asiat sulautuvat sopuisasti entisten kokemusten perään. Kirjoittamani nuortenkirjan päähenkilö, Siri, vertaa tuota rauhallista omaa tilaansa maahan. Omassa maassaan, Sirimaassa, hän kokee olevansa kokonainen. Siellä ajatukset ympäröivät hänet kuin perhoset. Hänen on hyvä olla. Mielestäni ihmisellä tulisi olla perusoikeus päästä tarvittaessa tuollaiseen kuvailemani kaltaiseen häiriöttömään tilaan. Erityisen voimakkaasti tämä tarve koskee autisteja, erityisherkkiä ja introvertteja ihmisiä. Olen iloinen, että kulttuurimme on pitkälti hyvin sallivainen omiin oloihin vetäytymisen tarvetta kohtaan. Monet erityisherkät ihmiset ovat kuitenkin eksyksissä ekstrovertissa maailmassa. Sen vuoksi haluan puhua tämän tärkeän asian puolesta, ja auttaa ihmisiä takaisin kotiin, omaan itseensä. Linkki kirjan sivuille: www.sirimaa.fi

Minä, herkkyys ja Sylvi Sanni

Tutustuin erityisherkkyyteen aiheena hieman jälkijättöisesti. Hidastelu johtui siitä, että 2000-luvulla, tullessaan ilmiönä ihmisten huulille, herkkyys tuntui itsessäni niin todelliselta joka solussa, että sen nimeäminen erikseen tuntui jo liialliselta. Eräs julkaisu HSP Suomi ry:n Facebook-sivulla muutti kuitenkin mielipiteeni. Näin maininnan liperiläislähtöisestä erityisherkkyyden pioneerista, Sylvi Sanni Mannisesta. Olen itsekin kotoisin Liperistä. Se oli menoa se. Vierailin Päivilän Sankturissa, jota ylläpitävä säätiö jatkaa Mannisen herkkien ihmisten parissa tekemää työtä. Tapasin myös henkilön, joka on tutkinut herkkyyttä ja tutustunut henkilökohtaisesti Sylvi Sanniin. Tästä tutkimusmatkasta tekemäni videokoosteen pääsee näkemään täältä.

Aavikon hiekkaa

Jos Liuvutaan -kappale kuvaa ulkopuolisuutta ja leijuvaa olotilaa, on lopuksi vielä kerrottava että on herkkänä ihmisenä oleminen toki itselleni muutakin. Kappaleeni Aavikon hiekkaa kuvaa sitä elämänvaihetta, kun aloin löytää elämääni ihmisiä, joiden kanssa herkkyyteni olikin voimavara. Silloin tuntui siltä, kuin minut olisi vaikeiden vaiheiden jälkeen palautettu omaan arvooni: 

Elämä palautti mut arvoon arvaamattomaan, 

tiputti tiketin suoraan taivaasta siihen junaan, 

jossa onnelliseks tullaan. 

Aavikon hiekkaa en enää oo.

HSP Suomi ry:n Facebook-seinällä etsittiin kesällä 2021 osallistujia erityisherkille suunnattuun elokuvaprojektiin. Sen lopputuotoksena tein musiikkivideon tuohon kyseiseen kappaleeseen. Kappale on omistettu meille kaikille. Ollaan rohkeasti herkkiä!  

Aavikon hiekkaa -kappaleeseen

Mari-P

Onko sinulla erityisherkkänä epämukavuusalueen postinumero?

 

Tämän päivän elämässä tunnutaan vauhkoontuvan muutosmantrasta. Kasvun, kehittymisen ja uudistumisen alttarilla meitä ohjataan jatkuvasti menemään oman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Siellä avautuu uudet maisemat, käynnistyy kehittyminen paremmaksi itseksi; minä 2.0:ksi. Tehokkaammaksi, tuottavammaksi, kehityksen aallonharjalla pysyväksi, sitä jopa eteenpäin vieväksi voimaksi. Muutoksen ilosanoma tarjoillaan yleensä toisen mantran kera. Epämukavuusalue. Vain siellä voi kasvaa ja kehittyä. Sinne siis!

Niin, epämukavuusalue. Siitä puhuttaessa ja sinne itseämme, työntekijöitä, puolisoita, sukulaisia tai ystäviä työnnettäessä, unohdetaan helposti se, että tuon viheriäisen niityn rajat eivät ole vakiot. Entä jos jo elät joka päivä oman mukavuusalueesi laitojen toisella puolen? Tai jos sen rajat on tehty kuminauhasta ja ne venyvät päivittäin äärimmilleen?

Entä jos värien voima vyöryy verkkokalvoille niin, että silmiin sattuu, tai herkistyt kauneudesta. Äänet tuntuvat kehollisena kipuna tai saavat oksitosiinin virtaamaan. Vaatteiden karheus raastaa ja pistelee ihoa tai saa aikaan pehmeän hyvänolontunteen. Tuoksu oksettaa, tekee pään kipeäksi tai lennättää muistoissa jonkin rakkaan luokse. Entä jos elät ja koet kaiken tämän täysillä jokaisen tavallisen päivän aamuna, jo ennen kuin edes pääset ovesta ulos?

Meillä jokaisella on oma sietoikkuna, mukavuusalue, jonka laajuus riippuu monista asioista; synnynnäinen hermoston rakenne, sairaudet, nukkumisen laatu ja määrä, kuormittuneisuus työssä ja muussa elämässä, traumat, koetut uupumiset ym. Näin ollen yksi kokee olevansa epämukavuusalueella pitäessään puhetta kansainvälisessä konferenssissa, toinen jännittää ja joutuu kovasti tsemppaamaan itseään jokaisessa tiimipalaverissa, jotta pystyisi ottamaan puheenvuoron, kolmas pääsee etäterapian avulla viimein ulos kotoaan ja pystyy käymään kaupassa, tervehtimään siellä työntekijää. Kaikki toimivat omilla epämukavuusalueillaan, kasvoivat ja kehittyivät.

Erityisherkkä ruokkii omaa luovuuttaan ja innovointikykyään riittävästä levosta, palautumisesta ja usein myös yksin olemisesta käsin. Kun keho ja mieli rekisteröivät kaiken keskivertoa isommin, vie oman mukavuusalueen jatkuvan ylittämisen ihannoiminen nopeasti ylikierrostilaan. Tämän vuoksi on tärkeää vaalia myös sopivassa määrin omalla turva-levelillä toimimista.

Niinpä seuraavan kerran kun sinulle sanotaan "tässä täytyy nyt hei vaan mennä epämukavuusalueelle kasvamaan", muistathan, että on ihan ok tuntea väsymystä tai ärtymystä, huolestumista tai ylikuormittuneisuutta ilon ja positiivisuuden sijasta. Voi myös miettiä tarvitseeko koko ajan mennä eteenpäin? Joskus paras keino pitää itsensä tulevaisuudessa uudistumiskykyisenä on joksikin aikaa pysähtyä. Voi nimittäin olla, että olet erityisherkkänä ympäristön ja ehkä itsesikin vaatimuksesta asunut epämukavuusalueen postinumeroalueella jo pitkään.

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa

 

Erityisherkkänä omaksuin jo lapsuudessa vahvan suorittaja- ja miellyttäjäroolin, joka vei minua elämässä kyllä eteenpäin ja saavutuksiin, mutta samalla myös uuvutti, vei voimavarani ja lopulta ymmärryksen siitä, kuka edes olin. Tuntuu, että pitkään tarvoin umpihangessa kesät-talvet ja jos sukset joskus hetken kantoivatkin, oli niissä silloinkin liian paljon liisteriä pohjassa. Matkassa kulki siis aina melko mahdoton määrä ladunpohjaa.

Erityisherkkyys on elämänpituinen matka. Se ei ole sairaus tai diagnoosi, eikä siitä kuin ihmeen kaupalla ”parannu” syömällä vitamiineja tai mielialalääkettä, saati tokaisuilla ”olet liian herkkä”, ”älä itke”. Se on vähän kuin flunssaiselle sanoisi ettei ole kivaa, kun aivastelet tai yskit. Tämän synnynnäisen hermostollisen ominaisuuden vuoksi reagoimme tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hermostomme käsittelee aistien välittämää tietoa tavanomaista laajemmin ja syvällisemmin. Tämä tuo mukanaan niin paljon hyvää ja kaunista, kuin myös kuormittumisherkkyyden ja vahvan tarpeen pitää huolta palautumisestaan.

Mitä pidemmälle elämässä hiihtelee, sen enemmän eteen tulee voimavaroja vaativia asioita ja tilanteita niin työssä, perheessä, parisuhteessa kuin terveydessäkin. Koen, että sitä tiukemmin on pidettävä huolta siitä, että on riittävästi ”aikaa tuijottaa seinää” – olla itsekseen omien ajatustensa kanssa, puuhastella omia asioita ilman ylimääräisiä aistiärsykkeitä ja erityisesti saada olla tarpeeton.

Tähän oppiminen on pitkä ja haastava polku, sillä samasta ajasta taistelevat myös muiden ihmisten toiveet, tarpeet, odotukset ja pettymykset, sekä oman sisäisen kriitikon ruoskivat sanat itsekkyydestä. Siitä huolimatta – ja juuri sen vuoksi, ollaan omalla puolellamme.    

Mä haluun olla yksin,

haluun olla hiljaa,

haluun, että nukkuu kerrankin vois.

Mä haluun olla yksin,

lukee vaikka kirjaa,

junamatka Turkuun ihana ois.

Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa

tuijottaa kauas tyhjyyteen.

Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,

muistan ehkä miks tän kaiken teen.

Pyöriskö tää maailma ilman mua,

jos otteen annan hetkeks herpaantua?

Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.

~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/ 

Intuitio vastasi viisaasti kysymykseeni

Erityisherkkyys on perinnöllinen persoonallisuuden piirre. Se löytyy noin joka viidenneltä suomalaiselta. Samankaltaista herkkyyttä on todettu esiintyvän myös ainakin sadalla eläinlajilla, joten kyse ei ole vain ihmisen ominaisuudesta. Herkkyyteen suhtautuminen ja sen hyödyntäminen on sen sijaan ollut erilaista eri aikakausina ja eri kulttuureissa.

Miten Sinä voit tässä kovassa ajassamme? Kaiken keskellä intuitio antoi minulle 25 vuotta sitten oman erityisherkän tärkeän toimintakentän. Olimme perheen kanssa kesäisellä uimarannalla. Lapset olivat pieniä. Minua järkytti roskien määrä meren rannalla. Keräilimme niitä pois ja esitin itselleni vakavan ja syvän kysymyksen: Mitä voin tehdä, että lasteni ympäristö ja todellisuus olisi parempi?

Intuitio vastasi kysymykseeni viisaasti neljän vuoden kuluttua, uuden vuosituhannen alkaessa. Keräsin yksikseni roskia, ja yhtäkkiä mieleeni tuli selkeä ajatus: Jos jokainen keräisi roskan päivässä, eläisimme aivan toisenlaisessa ympäristössä. Aloin kutsua ihmisiä mukaan Roska päivässä -liikkeeseen. Tyttäreni olivat silloin 9- ja 12-vuotiaita, sain heiltä paljon intoa ja tukea liikkeen perustamisessa. Aviomies tuli tyylinsä mukaisesti hitaammin mukaan, mutta hän teki äitienpäivälahjaksi kotisivun www.roskapaivassa.net.

Liikkeemme sai alkuun hyvin paljon huomiota. Jouduin ylittämään pelkojani, kun erilaiset mediat haastattelivat. Intuition antaman varmuuden pohjalta rohkenin esittää Roska päivässä -liikkeen kutsun presidentti Tarja Haloselle. Presidentti vastaanotti kutsuni ja kutsui minut myös puolisoni kanssa Linnanjuhliin arvostuksen osoituksena liikkeellemme.

Myöhemmin esitin kutsun myös presidentti Niinistölle. Hänkin vastaanotti kutsun ja kutsui myös Linnanjuhliin. Liikkeemme sai näin vankan ja turvallisen pohjan. Pilkkaajia ja väheksyjiä on ollut yllättävän vähän, alussa tietenkin enemmän. Nykyisin ei juuri ollenkaan. Kutsuni presidentti Stubbille odottaa vastaustaan. Yhteiskunnallinen todellisuus nyt on haastavampi kuin aikoihin.

Me erityisherkät voimme tehdä Suomesta ja maailmasta turvallisemman ja kauniimman paikan. Vastavoimat juuri tällä hetkellä ovat vahvat ja synkeät. Mutta kuten Dostojevski sanoi: "Kauneus pelastaa maailman." Pidetään kiinni ajattelun syvyydestä, joka meillä on.


Tuula-Maria Ahonen


sosiaalipsykologi, toimittaja, Roska päivässä -liikkeen perustaja

tma@saunalahti.fi

www.roskapaivassa.net

Omien tunteiden kuuntelu työelämässä

Minulle tarjottiin työtä. Olin vähän aiemmin hakenut samalta työnantajalta muuta työtä, joka oli peruuntunut. Nyt työnantaja tarjosi minulle toista työtehtävää toisessa toimipisteessä.

Saman tien tuli vahva tunne, että en halua tätä, en jaksa, koska työn aloittaminen merkitsisi taas kerran pitkää surkeaa elämänvaihetta. Tiesin, että en ole kiinnostunut. Työn tekeminen olisi kuormittavaa henkisesti, ja töihin meneminen kävisi raskaammaksi päivä päivältä, vaikka ensimmäiset viikot voisivat mennä kivastikin uusiin työkavereihin tutustuessa ja työnkuvaan perehtyessä.

Onneksi hoksasin pyytää hieman miettimisaikaa, olihan kyseessä kuitenkin alkuperäisestä poikkeava työtehtävä ja pitemmän työmatkan päässä.

Tuleva esihenkilö oli sitkeä. Hän selvästi tarvitsi minua. Hän kehui osaamistani sen perusteella, mitä oli muilta kuullut, onhan minulla pitkä kokemus vastaavantyyppisistä töistä.

Minusta tuntui pahalta, koska sekä työtehtävän vastaanottaminen että siitä kieltäytyminen tuntuivat ahdistavilta vaihtoehdoilta. Mutta miksi? No, työn kuormittavuuden voin tosiaan arvata tässä tapauksessa jo etukäteen ja siksi oma tunne oli se mikä oli, raskas. Jos aloittaisin työn, omat voimani katoaisivat taas mustaan aukkoon ennen pitkää.

Samaan aikaan tuntui pahalta ajatella, että joutuisin kieltäytymään, joutuisin sanomaan työnantajalle ei. Minua oli pyydetty, minut oikeasti haluttiin taloon. Esihenkilö sai tarjouksen kuulostamaan melko houkuttelevalta ja tuntui arvostavan kokemustani ja näkemystäni.

Mietin sitten, miltä esihenkilöstä tuntuu tämä asia. Ja siinä se oli: tajusin, että hänestä tämä ei tunnu varmaankaan yhtään miltään. Tämä on työasia, vain työasia, ja hän ottaa sen sellaisena, ja ottaa todennäköisesti seuraavan hakijan jonosta ja kysyy häneltä. Kyllä tekijöitä tällä alalla riittää, vaikka uskonkin, että he olisivat mielellään ottaneet minut, jolla on paljon kokemusta. Esihenkilö ei menetä yöuniaan tämän takia, että minä en huoli tarjottua työtä. Mikä helpotus minulle! Minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen aiheuttanut jollekulle mielipahaa ja hankaluuksia, kun hän joutuu etsimään jonkun muun työntekijän. Koska hänelle ei aiheudu tästä juurikaan hankaluuksia eikä sen kummemmin mielipahaakaan, koska tämä ei ole tunnetason asia hänelle.

Niin sitten sain kuin sainkin ilmoitettua työnantajalle, että kiitos mutta ei kiitos. Sain vastaukseksi lyhyet pahoittelut, ja lupasivat pitää minut listoilla edelleen, jos tarjolle tulee enemmän toiveitani vastaavaa työtä.

Yllättävästi tämä yksi tärkeä ei-sanan sanominen on sittemmin poikinut muitakin samanlaisia hyviä onnistumisia. Olen huomannut pitää rajoistani tarkemmin kiinni myös muissa tilanteissa, yksityiselämään liittyvissä asioissa. Jos minulle tarjotaan jotain, minun ei tarvitse ottaa vastaan, vain siksi että haluan miellyttää enkä halua tuottaa pettymystä toiselle osapuolelle. Ymmärrän nyt hieman paremmin sen, että toinen osapuoli ei yleensä ota asiaa niin tunteellisesti kuin minä, joten voin enemmän ottaa huomioon omat tunteeni ja jaksamiseni, ja sen mitä minä itse oikeasti haluan ja tarvitsen.

Nimim. Työelämän tarkkailija

Kirjoitus on julkaistu Rohkeasti herkkä -blogissa ensimmäisen kerran vuonna 2020.