Herkkä ja rohkea lapsi

Ollessani kahdeksan meille tuli videokamera. Katselen videoarkistojen aarteita. Olemme retkellä Joulupukin Pajakylässä. On kesä. Meitä on paljon. Minä olen keskeltä sisarussarjaa. “Kuvvaa sitä Paulliinaa!” äitini huolehtii. Kamera seuraa keinujaa. Olen päällepäin rohkean oloinen, motorisesti vilkas lapsi ja ilmeisen innokas keinuja. Saatuani tarpeekseni keinumisesta säntään äidin luokse. Äidin lähellä kerään turvallisuutta ja poksauttelen purkkapalloja saamastani huomiosta nautiskellen.

Lasten aikuistumisen myötä on tullut aika antaa itselle sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota oli aiemmin valmis niin auliisti jakamaan muille. Videot saavat minut herkistymään. Näen itseni valppaana ja jotenkin haavoittuvaisena olentona. Pystyn yhä tavoittamaan tuon olennon itsessäni. Muistan myös kokemani irrallisuuden tunteen. Tuo tyttöhän suorastaan leijuu! Haluaisin halata häntä.

Kaitafilmien Mari-P

Perheeni kotivideot nähtyäni minussa herää uteliaisuus, miltä mahdoin näyttää vielä pienempänä. Pyydän tätini mieheltä lainaan kaitafilmejä, jossa perheemme olisi mukana. Posti tuo katsottavaksi yhden filmin.

“Tervot Raumalla 1986” lukee säilytyskuoressa. Varaan ajan kirjaston
digitointikoppiin. Ja mitä näen?

Kaitafilmillä olen neljän vanha. Kuinkas ollakaan, olemme taas puistossa, tällä kertaa äitini vanhemman siskon kotikaupungissa. Äitini ja isäni istuvat puiston penkillä. Kaikki sisarukseni, mukaan lukien reipas pikkuveljeni, 2-v, juosta kirmailevat innoissaan pelikentällä ja nurmikolla lintuja ruokkien. Isommat sisarukset pyörivät karusellissa, jossa vauhtia otetaan polkimilla polkien. Minua ei vaan näy missään. Kunnes, aivan filmin loppupuolella näen hätääntyneen oloisen nelivuotiaan hoipertelemassa puiston laitamilla. Hyvä, että uskallan edes lähestyä liukumäkeä. Kuitenkin isäni kannustuksella päädyn laskemaan mäen pelosta tutisten. Tietenkin hän pitää minua kädestä koko pelottavan matkan ajan. Enhän minä muuten uskaltaisi.

Miten minusta tuli sosiaalinen?

Nelivuotiasta itseäni katsellessa suojelunhalu mennyttä itseäni kohtaan kasvaa äärimmilleen. Jos olemukseni oli yhä reippaana 8-vuotiaana herkän oloinen, minun on vaikeaa edes keksiä, miten kuvailisin puolta nuorempaa itseäni. Parhaiten olemusta kuvaa ehkä sana suojaton. Kuitenkin ajan mittaan olen saanut sosiaalisen leiman. Mietin, mistä ihmeestä se minuun läimästiin. Eivätkö muut nähneet, miten peloissani olin? Perheen sisällä syntyneet roolit ovat aika tiukassa. Niitä on äärimmäisen vaikeaa myös murtaa. Luulen, että huomattuaan herkkyyteni, ympäröivät ihmiset ovat hyvää tarkoittaen halunneet karaista minua, että voittaisin pelkoni, ja välttäisin ulkopuolisuuden tunteen. Osoittaessani rohkaistumisen merkkejä, siitä on todennäköisesti myös palkittu. Näin motivaatio ja uskallus uusiin asioihin on ajan mittaan kasvanut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että herkkyyteni ja pelokkuuteni olisi kadonnut minnekään. Rohkea on se, joka uskaltaa, vaikka pelottaa.

Liuvutaan

Kaitafilmin katselun aiheuttama järkytys ei jättänyt minua rauhaan. Purin sen herättämiä tuntoja kappaleesen nimeltä Liuvutaan. Se on kuunneltavissa musiikinjakelupalveluissa, kuten Spotify, Apple Music, YouTube. 

Herkkä sosiaalinen elämä

Kai minusta sitten ajan mittaan tuli sananmukaisesti rohkea. Opin pitämään jännityksen tunteesta vatsassa ja päädyin liukumäkeen toistekin. Varttuessani kiinnostuin ihmismielestä. Niinpä suuntasin rohkeuteni ihmisiä kohti. Tutustuessani uusiin ihmisiin keskustelutaitoni kehittyivät ja minua alettiin pitämään sosiaalisena. Kiinnostus ihmismieltä kohtaan ei kuitenkaan tee ihmisestä ektroverttia. Olen hoksannut olevani pikemminkin herkkä introvertti. Ihmiset kiinnostavat minua, mutta tapaan mieluiten yhtä ihmistä kerrallaan. Kahdenkeskisissä keskusteluissa introvertille olennainen asia, sisäinen maailma, tulee kohdatuksi puolin ja toisin, kun energiaa ei valu sosiaalisiin peleihin ja epäolennaisten signaalien poissulkemiseen. Toisin on ryhmätilanteissa. Ne imevät minut tyhjiin. Minussa on yhä tuota herkkää tyttöä kaitafilmillä, joka pystyy kyllä hetken ajan osallistumaan yleiseen hyörinään, kunnes minua jo huimaa. “Haluun jo piiloon ja huilimaan.”

Oikeus vetäytyä

Omassa rauhassa koetut asiat sulautuvat sopuisasti entisten kokemusten perään. Kirjoittamani nuortenkirjan päähenkilö, Siri, vertaa tuota rauhallista omaa tilaansa maahan. Omassa maassaan, Sirimaassa, hän kokee olevansa kokonainen. Siellä ajatukset ympäröivät hänet kuin perhoset. Hänen on hyvä olla. Mielestäni ihmisellä tulisi olla perusoikeus päästä tarvittaessa tuollaiseen kuvailemani kaltaiseen häiriöttömään tilaan. Erityisen voimakkaasti tämä tarve koskee autisteja, erityisherkkiä ja introvertteja ihmisiä. Olen iloinen, että kulttuurimme on pitkälti hyvin sallivainen omiin oloihin vetäytymisen tarvetta kohtaan. Monet erityisherkät ihmiset ovat kuitenkin eksyksissä ekstrovertissa maailmassa. Sen vuoksi haluan puhua tämän tärkeän asian puolesta, ja auttaa ihmisiä takaisin kotiin, omaan itseensä. Linkki kirjan sivuille: www.sirimaa.fi

Minä, herkkyys ja Sylvi Sanni

Tutustuin erityisherkkyyteen aiheena hieman jälkijättöisesti. Hidastelu johtui siitä, että 2000-luvulla, tullessaan ilmiönä ihmisten huulille, herkkyys tuntui itsessäni niin todelliselta joka solussa, että sen nimeäminen erikseen tuntui jo liialliselta. Eräs julkaisu HSP Suomi ry:n Facebook-sivulla muutti kuitenkin mielipiteeni. Näin maininnan liperiläislähtöisestä erityisherkkyyden pioneerista, Sylvi Sanni Mannisesta. Olen itsekin kotoisin Liperistä. Se oli menoa se. Vierailin Päivilän Sankturissa, jota ylläpitävä säätiö jatkaa Mannisen herkkien ihmisten parissa tekemää työtä. Tapasin myös henkilön, joka on tutkinut herkkyyttä ja tutustunut henkilökohtaisesti Sylvi Sanniin. Tästä tutkimusmatkasta tekemäni videokoosteen pääsee näkemään täältä.

Aavikon hiekkaa

Jos Liuvutaan -kappale kuvaa ulkopuolisuutta ja leijuvaa olotilaa, on lopuksi vielä kerrottava että on herkkänä ihmisenä oleminen toki itselleni muutakin. Kappaleeni Aavikon hiekkaa kuvaa sitä elämänvaihetta, kun aloin löytää elämääni ihmisiä, joiden kanssa herkkyyteni olikin voimavara. Silloin tuntui siltä, kuin minut olisi vaikeiden vaiheiden jälkeen palautettu omaan arvooni: 

Elämä palautti mut arvoon arvaamattomaan, 

tiputti tiketin suoraan taivaasta siihen junaan, 

jossa onnelliseks tullaan. 

Aavikon hiekkaa en enää oo.

HSP Suomi ry:n Facebook-seinällä etsittiin kesällä 2021 osallistujia erityisherkille suunnattuun elokuvaprojektiin. Sen lopputuotoksena tein musiikkivideon tuohon kyseiseen kappaleeseen. Kappale on omistettu meille kaikille. Ollaan rohkeasti herkkiä!  

Aavikon hiekkaa -kappaleeseen

Mari-P