Herkkä ja rohkea lapsi

Ollessani kahdeksan meille tuli videokamera. Katselen videoarkistojen aarteita. Olemme retkellä Joulupukin Pajakylässä. On kesä. Meitä on paljon. Minä olen keskeltä sisarussarjaa. “Kuvvaa sitä Paulliinaa!” äitini huolehtii. Kamera seuraa keinujaa. Olen päällepäin rohkean oloinen, motorisesti vilkas lapsi ja ilmeisen innokas keinuja. Saatuani tarpeekseni keinumisesta säntään äidin luokse. Äidin lähellä kerään turvallisuutta ja poksauttelen purkkapalloja saamastani huomiosta nautiskellen.

Lasten aikuistumisen myötä on tullut aika antaa itselle sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota oli aiemmin valmis niin auliisti jakamaan muille. Videot saavat minut herkistymään. Näen itseni valppaana ja jotenkin haavoittuvaisena olentona. Pystyn yhä tavoittamaan tuon olennon itsessäni. Muistan myös kokemani irrallisuuden tunteen. Tuo tyttöhän suorastaan leijuu! Haluaisin halata häntä.

Kaitafilmien Mari-P

Perheeni kotivideot nähtyäni minussa herää uteliaisuus, miltä mahdoin näyttää vielä pienempänä. Pyydän tätini mieheltä lainaan kaitafilmejä, jossa perheemme olisi mukana. Posti tuo katsottavaksi yhden filmin.

“Tervot Raumalla 1986” lukee säilytyskuoressa. Varaan ajan kirjaston
digitointikoppiin. Ja mitä näen?

Kaitafilmillä olen neljän vanha. Kuinkas ollakaan, olemme taas puistossa, tällä kertaa äitini vanhemman siskon kotikaupungissa. Äitini ja isäni istuvat puiston penkillä. Kaikki sisarukseni, mukaan lukien reipas pikkuveljeni, 2-v, juosta kirmailevat innoissaan pelikentällä ja nurmikolla lintuja ruokkien. Isommat sisarukset pyörivät karusellissa, jossa vauhtia otetaan polkimilla polkien. Minua ei vaan näy missään. Kunnes, aivan filmin loppupuolella näen hätääntyneen oloisen nelivuotiaan hoipertelemassa puiston laitamilla. Hyvä, että uskallan edes lähestyä liukumäkeä. Kuitenkin isäni kannustuksella päädyn laskemaan mäen pelosta tutisten. Tietenkin hän pitää minua kädestä koko pelottavan matkan ajan. Enhän minä muuten uskaltaisi.

Miten minusta tuli sosiaalinen?

Nelivuotiasta itseäni katsellessa suojelunhalu mennyttä itseäni kohtaan kasvaa äärimmilleen. Jos olemukseni oli yhä reippaana 8-vuotiaana herkän oloinen, minun on vaikeaa edes keksiä, miten kuvailisin puolta nuorempaa itseäni. Parhaiten olemusta kuvaa ehkä sana suojaton. Kuitenkin ajan mittaan olen saanut sosiaalisen leiman. Mietin, mistä ihmeestä se minuun läimästiin. Eivätkö muut nähneet, miten peloissani olin? Perheen sisällä syntyneet roolit ovat aika tiukassa. Niitä on äärimmäisen vaikeaa myös murtaa. Luulen, että huomattuaan herkkyyteni, ympäröivät ihmiset ovat hyvää tarkoittaen halunneet karaista minua, että voittaisin pelkoni, ja välttäisin ulkopuolisuuden tunteen. Osoittaessani rohkaistumisen merkkejä, siitä on todennäköisesti myös palkittu. Näin motivaatio ja uskallus uusiin asioihin on ajan mittaan kasvanut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että herkkyyteni ja pelokkuuteni olisi kadonnut minnekään. Rohkea on se, joka uskaltaa, vaikka pelottaa.

Liuvutaan

Kaitafilmin katselun aiheuttama järkytys ei jättänyt minua rauhaan. Purin sen herättämiä tuntoja kappaleesen nimeltä Liuvutaan. Se on kuunneltavissa musiikinjakelupalveluissa, kuten Spotify, Apple Music, YouTube. 

Herkkä sosiaalinen elämä

Kai minusta sitten ajan mittaan tuli sananmukaisesti rohkea. Opin pitämään jännityksen tunteesta vatsassa ja päädyin liukumäkeen toistekin. Varttuessani kiinnostuin ihmismielestä. Niinpä suuntasin rohkeuteni ihmisiä kohti. Tutustuessani uusiin ihmisiin keskustelutaitoni kehittyivät ja minua alettiin pitämään sosiaalisena. Kiinnostus ihmismieltä kohtaan ei kuitenkaan tee ihmisestä ektroverttia. Olen hoksannut olevani pikemminkin herkkä introvertti. Ihmiset kiinnostavat minua, mutta tapaan mieluiten yhtä ihmistä kerrallaan. Kahdenkeskisissä keskusteluissa introvertille olennainen asia, sisäinen maailma, tulee kohdatuksi puolin ja toisin, kun energiaa ei valu sosiaalisiin peleihin ja epäolennaisten signaalien poissulkemiseen. Toisin on ryhmätilanteissa. Ne imevät minut tyhjiin. Minussa on yhä tuota herkkää tyttöä kaitafilmillä, joka pystyy kyllä hetken ajan osallistumaan yleiseen hyörinään, kunnes minua jo huimaa. “Haluun jo piiloon ja huilimaan.”

Oikeus vetäytyä

Omassa rauhassa koetut asiat sulautuvat sopuisasti entisten kokemusten perään. Kirjoittamani nuortenkirjan päähenkilö, Siri, vertaa tuota rauhallista omaa tilaansa maahan. Omassa maassaan, Sirimaassa, hän kokee olevansa kokonainen. Siellä ajatukset ympäröivät hänet kuin perhoset. Hänen on hyvä olla. Mielestäni ihmisellä tulisi olla perusoikeus päästä tarvittaessa tuollaiseen kuvailemani kaltaiseen häiriöttömään tilaan. Erityisen voimakkaasti tämä tarve koskee autisteja, erityisherkkiä ja introvertteja ihmisiä. Olen iloinen, että kulttuurimme on pitkälti hyvin sallivainen omiin oloihin vetäytymisen tarvetta kohtaan. Monet erityisherkät ihmiset ovat kuitenkin eksyksissä ekstrovertissa maailmassa. Sen vuoksi haluan puhua tämän tärkeän asian puolesta, ja auttaa ihmisiä takaisin kotiin, omaan itseensä. Linkki kirjan sivuille: www.sirimaa.fi

Minä, herkkyys ja Sylvi Sanni

Tutustuin erityisherkkyyteen aiheena hieman jälkijättöisesti. Hidastelu johtui siitä, että 2000-luvulla, tullessaan ilmiönä ihmisten huulille, herkkyys tuntui itsessäni niin todelliselta joka solussa, että sen nimeäminen erikseen tuntui jo liialliselta. Eräs julkaisu HSP Suomi ry:n Facebook-sivulla muutti kuitenkin mielipiteeni. Näin maininnan liperiläislähtöisestä erityisherkkyyden pioneerista, Sylvi Sanni Mannisesta. Olen itsekin kotoisin Liperistä. Se oli menoa se. Vierailin Päivilän Sankturissa, jota ylläpitävä säätiö jatkaa Mannisen herkkien ihmisten parissa tekemää työtä. Tapasin myös henkilön, joka on tutkinut herkkyyttä ja tutustunut henkilökohtaisesti Sylvi Sanniin. Tästä tutkimusmatkasta tekemäni videokoosteen pääsee näkemään täältä.

Aavikon hiekkaa

Jos Liuvutaan -kappale kuvaa ulkopuolisuutta ja leijuvaa olotilaa, on lopuksi vielä kerrottava että on herkkänä ihmisenä oleminen toki itselleni muutakin. Kappaleeni Aavikon hiekkaa kuvaa sitä elämänvaihetta, kun aloin löytää elämääni ihmisiä, joiden kanssa herkkyyteni olikin voimavara. Silloin tuntui siltä, kuin minut olisi vaikeiden vaiheiden jälkeen palautettu omaan arvooni: 

Elämä palautti mut arvoon arvaamattomaan, 

tiputti tiketin suoraan taivaasta siihen junaan, 

jossa onnelliseks tullaan. 

Aavikon hiekkaa en enää oo.

HSP Suomi ry:n Facebook-seinällä etsittiin kesällä 2021 osallistujia erityisherkille suunnattuun elokuvaprojektiin. Sen lopputuotoksena tein musiikkivideon tuohon kyseiseen kappaleeseen. Kappale on omistettu meille kaikille. Ollaan rohkeasti herkkiä!  

Aavikon hiekkaa -kappaleeseen

Mari-P

Onko sinulla erityisherkkänä epämukavuusalueen postinumero?

 

Tämän päivän elämässä tunnutaan vauhkoontuvan muutosmantrasta. Kasvun, kehittymisen ja uudistumisen alttarilla meitä ohjataan jatkuvasti menemään oman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Siellä avautuu uudet maisemat, käynnistyy kehittyminen paremmaksi itseksi; minä 2.0:ksi. Tehokkaammaksi, tuottavammaksi, kehityksen aallonharjalla pysyväksi, sitä jopa eteenpäin vieväksi voimaksi. Muutoksen ilosanoma tarjoillaan yleensä toisen mantran kera. Epämukavuusalue. Vain siellä voi kasvaa ja kehittyä. Sinne siis!

Niin, epämukavuusalue. Siitä puhuttaessa ja sinne itseämme, työntekijöitä, puolisoita, sukulaisia tai ystäviä työnnettäessä, unohdetaan helposti se, että tuon viheriäisen niityn rajat eivät ole vakiot. Entä jos jo elät joka päivä oman mukavuusalueesi laitojen toisella puolen? Tai jos sen rajat on tehty kuminauhasta ja ne venyvät päivittäin äärimmilleen?

Entä jos värien voima vyöryy verkkokalvoille niin, että silmiin sattuu, tai herkistyt kauneudesta. Äänet tuntuvat kehollisena kipuna tai saavat oksitosiinin virtaamaan. Vaatteiden karheus raastaa ja pistelee ihoa tai saa aikaan pehmeän hyvänolontunteen. Tuoksu oksettaa, tekee pään kipeäksi tai lennättää muistoissa jonkin rakkaan luokse. Entä jos elät ja koet kaiken tämän täysillä jokaisen tavallisen päivän aamuna, jo ennen kuin edes pääset ovesta ulos?

Meillä jokaisella on oma sietoikkuna, mukavuusalue, jonka laajuus riippuu monista asioista; synnynnäinen hermoston rakenne, sairaudet, nukkumisen laatu ja määrä, kuormittuneisuus työssä ja muussa elämässä, traumat, koetut uupumiset ym. Näin ollen yksi kokee olevansa epämukavuusalueella pitäessään puhetta kansainvälisessä konferenssissa, toinen jännittää ja joutuu kovasti tsemppaamaan itseään jokaisessa tiimipalaverissa, jotta pystyisi ottamaan puheenvuoron, kolmas pääsee etäterapian avulla viimein ulos kotoaan ja pystyy käymään kaupassa, tervehtimään siellä työntekijää. Kaikki toimivat omilla epämukavuusalueillaan, kasvoivat ja kehittyivät.

Erityisherkkä ruokkii omaa luovuuttaan ja innovointikykyään riittävästä levosta, palautumisesta ja usein myös yksin olemisesta käsin. Kun keho ja mieli rekisteröivät kaiken keskivertoa isommin, vie oman mukavuusalueen jatkuvan ylittämisen ihannoiminen nopeasti ylikierrostilaan. Tämän vuoksi on tärkeää vaalia myös sopivassa määrin omalla turva-levelillä toimimista.

Niinpä seuraavan kerran kun sinulle sanotaan "tässä täytyy nyt hei vaan mennä epämukavuusalueelle kasvamaan", muistathan, että on ihan ok tuntea väsymystä tai ärtymystä, huolestumista tai ylikuormittuneisuutta ilon ja positiivisuuden sijasta. Voi myös miettiä tarvitseeko koko ajan mennä eteenpäin? Joskus paras keino pitää itsensä tulevaisuudessa uudistumiskykyisenä on joksikin aikaa pysähtyä. Voi nimittäin olla, että olet erityisherkkänä ympäristön ja ehkä itsesikin vaatimuksesta asunut epämukavuusalueen postinumeroalueella jo pitkään.

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/