Erityisherkkänä omaksuin jo lapsuudessa vahvan suorittaja- ja miellyttäjäroolin, joka vei minua elämässä kyllä eteenpäin ja saavutuksiin, mutta samalla myös uuvutti, vei voimavarani ja lopulta ymmärryksen siitä, kuka edes olin. Tuntuu, että pitkään tarvoin umpihangessa kesät-talvet ja jos sukset joskus hetken kantoivatkin, oli niissä silloinkin liian paljon liisteriä pohjassa. Matkassa kulki siis aina melko mahdoton määrä ladunpohjaa.
Erityisherkkyys on elämänpituinen matka. Se ei ole sairaus tai diagnoosi, eikä siitä kuin ihmeen kaupalla ”parannu” syömällä vitamiineja tai mielialalääkettä, saati tokaisuilla ”olet liian herkkä”, ”älä itke”. Se on vähän kuin flunssaiselle sanoisi ettei ole kivaa, kun aivastelet tai yskit. Tämän synnynnäisen hermostollisen ominaisuuden vuoksi reagoimme tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hermostomme käsittelee aistien välittämää tietoa tavanomaista laajemmin ja syvällisemmin. Tämä tuo mukanaan niin paljon hyvää ja kaunista, kuin myös kuormittumisherkkyyden ja vahvan tarpeen pitää huolta palautumisestaan.
Mitä pidemmälle elämässä hiihtelee, sen enemmän eteen tulee voimavaroja vaativia asioita ja tilanteita niin työssä, perheessä, parisuhteessa kuin terveydessäkin. Koen, että sitä tiukemmin on pidettävä huolta siitä, että on riittävästi ”aikaa tuijottaa seinää” – olla itsekseen omien ajatustensa kanssa, puuhastella omia asioita ilman ylimääräisiä aistiärsykkeitä ja erityisesti saada olla tarpeeton.
Erityisherkkyys on elämänpituinen matka. Se ei ole sairaus tai diagnoosi, eikä siitä kuin ihmeen kaupalla ”parannu” syömällä vitamiineja tai mielialalääkettä, saati tokaisuilla ”olet liian herkkä”, ”älä itke”. Se on vähän kuin flunssaiselle sanoisi ettei ole kivaa, kun aivastelet tai yskit. Tämän synnynnäisen hermostollisen ominaisuuden vuoksi reagoimme tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hermostomme käsittelee aistien välittämää tietoa tavanomaista laajemmin ja syvällisemmin. Tämä tuo mukanaan niin paljon hyvää ja kaunista, kuin myös kuormittumisherkkyyden ja vahvan tarpeen pitää huolta palautumisestaan.
Mitä pidemmälle elämässä hiihtelee, sen enemmän eteen tulee voimavaroja vaativia asioita ja tilanteita niin työssä, perheessä, parisuhteessa kuin terveydessäkin. Koen, että sitä tiukemmin on pidettävä huolta siitä, että on riittävästi ”aikaa tuijottaa seinää” – olla itsekseen omien ajatustensa kanssa, puuhastella omia asioita ilman ylimääräisiä aistiärsykkeitä ja erityisesti saada olla tarpeeton.
Tähän oppiminen on pitkä ja haastava polku, sillä samasta ajasta taistelevat myös muiden ihmisten toiveet, tarpeet, odotukset ja pettymykset, sekä oman sisäisen kriitikon ruoskivat sanat itsekkyydestä. Siitä huolimatta – ja juuri sen vuoksi, ollaan omalla puolellamme. 
Mä haluun olla yksin,
haluun olla hiljaa,
haluun, että nukkuu kerrankin vois.
Mä haluun olla yksin,
lukee vaikka kirjaa,
junamatka Turkuun ihana ois.
Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa
tuijottaa kauas tyhjyyteen.
Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,
muistan ehkä miks tän kaiken teen.
Pyöriskö tää maailma ilman mua,
jos otteen annan hetkeks herpaantua?
Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.
~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä
Mä en halua olla yksin, mä en halua olla hiljaa. Tarkoittaako se että mä en olen erityisherkkä koska mä en halua olla yksin, enkä halua olla hiljaa.
VastaaPoistaMonet erityisherkät kaipaavat yksinoloa/hiljaisuutta palautuakseen sosiaalisesta- ja aistikuormituksesta. On toki hyvin yksilöllistä mikä palauttaa parhaiten. Tärkeää olisikin löytää juuri ne itselle sopivat keinot 🤍
VastaaPoista