Olen vuosien mittaan kehittänyt itselleni ensin tiedostamatta ja sitten tietoisesti äärettömän tärkeän työkalun: läsnäolevan ja tietoisen kävelyn menetelmän. Se oli ehkä tärkein yksittäinen apuväline, jonka voimin selvisin uupumuksen kierteestä. Nyt en enää osaa elää ilman sitä.
Kävellessäni tulin äärettömän tietoiseksi siitä, miten katoavaista ja hetkellistä kaikki todella on. Pilviin tuijotellessani havaitsin, miten muutamassa sekunnissa näkymä oli muovautunut uudenlaiseksi. Joka aamu kävelylle lähtiessäni huomasin, että maisema oli hienovaraisesti muuttunut. Luonnon syklisyys alkoi aivan uudella tavalla avautua ja samalla myös läsnäolon merkitys.
Nykyään ehkä puhutaan tässä hetkessä elämisestä jo liiankin kanssa, ihan kyllästymiseen asti. Sillä on syynsä ja tehtävänsä. Onkin ihan toinen juttu lukea aiheesta ja kuunnella mielenkiintoisia podcasteja kuin toteuttaa läsnäolon taitoa arjessaan, jokapäiväisessä elämässä. Minkään materiaalin läpikäyminen ei vielä tee sen sisältöä todeksi omassa elämässä.
On kovin helppoa antautua virran vietäväksi. Sitä sukeltaa laput silmillä
suorittamisen harmaaseen tunneliin, jonka päästä odottaa löytävänsä valoa. Joskus tunnelin pää karkaa aina vain kauemmas ja kauemmas. “Kun selviän tästä ja tuosta.. Sitten kun saan tämän tehtyä.. Kunhan loma alkaa.. Ensi kuussa varmasti jo helpottaa..”
Harmaassa tunnelissa ei ole maisemaikkunoita eikä kauniita, virvoittavia taukopaikkoja. Kaikki muu, toisin sanoen elämä jää näkemättä, kokematta, huomaamatta ja aistimatta. Tunnelissa tallustaja päätyy raahautumaan. Moni uupuu ennen pitkää. Minäkin.
Herkän hienoviritteiset vastaanottimet menevät ikään kuin tukkoon, kaikki puuroutuu ja missään ei tunnu olevan mitään tolkkua. Sisäinen ristiriita kasvaa yhä suuremmaksi. Herää kysymys: Onko tämä itseä vastaan kamppailu todella kaiken arvoista? Kenen ehdoilla elän?
On aika vaikea nakertaa tunnelin seinään ovea, jos siihen ei ole voimia tai ylipäänsä halua. Jos kehon ja mielen viestit vaientaa kuoliaaksi, ollaan jo aika pitkällä menossa vikasuuntaan. Toisille stop-merkki tulee aiemmin kuin toisilla. Sydämestäni toivon, että löydät halua ja voimia kääntää tänään katse pois kengän kärjistä. Se on valinta, sinun valintasi. Katso ylös, ihastele hetki vaihtuvaa taivaallista taidenäyttelyä. Ajattele, mistä olisit voinut jäädä paitsi!
Lämmöllä,
Pia-Maria Ahonen
Balanssia
Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani.
On kovin helppoa antautua virran vietäväksi. Sitä sukeltaa laput silmillä
suorittamisen harmaaseen tunneliin, jonka päästä odottaa löytävänsä valoa. Joskus tunnelin pää karkaa aina vain kauemmas ja kauemmas. “Kun selviän tästä ja tuosta.. Sitten kun saan tämän tehtyä.. Kunhan loma alkaa.. Ensi kuussa varmasti jo helpottaa..”
Harmaassa tunnelissa ei ole maisemaikkunoita eikä kauniita, virvoittavia taukopaikkoja. Kaikki muu, toisin sanoen elämä jää näkemättä, kokematta, huomaamatta ja aistimatta. Tunnelissa tallustaja päätyy raahautumaan. Moni uupuu ennen pitkää. Minäkin.
Herkän hienoviritteiset vastaanottimet menevät ikään kuin tukkoon, kaikki puuroutuu ja missään ei tunnu olevan mitään tolkkua. Sisäinen ristiriita kasvaa yhä suuremmaksi. Herää kysymys: Onko tämä itseä vastaan kamppailu todella kaiken arvoista? Kenen ehdoilla elän?
On aika vaikea nakertaa tunnelin seinään ovea, jos siihen ei ole voimia tai ylipäänsä halua. Jos kehon ja mielen viestit vaientaa kuoliaaksi, ollaan jo aika pitkällä menossa vikasuuntaan. Toisille stop-merkki tulee aiemmin kuin toisilla. Sydämestäni toivon, että löydät halua ja voimia kääntää tänään katse pois kengän kärjistä. Se on valinta, sinun valintasi. Katso ylös, ihastele hetki vaihtuvaa taivaallista taidenäyttelyä. Ajattele, mistä olisit voinut jäädä paitsi!
Lämmöllä,
Pia-Maria Ahonen
Balanssia
Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani.
Niin totta. Ja pienetkin muutokset voivat avata ikkunaa maisemaan.
VastaaPoista