Muistatko sen lapsuuden palikkalaatikkolelun, jossa on ideana saada kolmio, pallo ja kuutio oikean muotoisesta aukosta laatikon sisään?
Joskus käy niin, että huomaa itse olevansa se kuutio, joka on koko elämänsä yrittänyt mahtua ympyrän muotoisesta aukosta. Hiton hankalaa!
Ihminen on kuitenkin hyvin joustava ja sopeutuva, joten omat nurkat oppii matkan varrella hiomaan näkymättömiin. Mitä pidemmälle vuosia vierii, sitä useammalla elämän osa-alueella saattaa alkaa miellyttää, suorittaa ja muokata itseään boksin aukkoon sopivaksi. Omat rajat venyvät.
Kulumista alkaa vääjäämättä tapahtua. Aikanaan saattaa havaita olevansa jo niin sileäksi hiottu, rajaton, että on vaikea muistaa mitä edes itse haluaa, mistä pitää. Palikka kuitenkin solahtelee laatikkoon, yhä enemmän vastuita kertyy ja kaikki tuntuu hoituvan.
Kunnes jossakin kohtaa voi käydä niin, että kulminaatiopiste saavutetaan. Uupuminen kertoo, että hiominen on suoritettu mallikkaasti, voimavarat on käytetty loppuun. Tässä vaiheessa on usein pakko alkaa harjoitella itsen kuuntelemista, EI:n sanomista ja sen ymmärtämistä, että ympärillä elävät ovat itse vastuussa omien tunteidensa kantamisesta – sinun ei niitä tarvitse ottaa omaan reppuusi painoksi. Tämä on usein pitkällinen, mutta niin vapauttava polku.
Boksiin mahtuakseen on kuitenkin olemassa muitakin tapoja, kuin itsensä loppuun saakka silottelu. Mitä sanot näistä:
Olisiko mahdollista etsiä oikean muotoinen aukko, josta solahtaa laatikkoon?Entäpä jos hioisikin sitä väärän muotoista, eikä itseään? Voisiko laatikon kannen tempaista irti? Saapua kerrankin itse karmit kaulassa?Miltä tuntuisi rakentaa ihan oma boksi? Tai entä jos eläisikin boksien ulkopuolella?Lempeydellä Heli
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Naiseuden voima -blogissa.
~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä
SunAskeleita/Heli Heikkilä tarjoaa yhdistyksen jäsenille jäsenalennuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti