Psykologinen turvallisuus ja erityisherkkyys

Mitä on psykologinen turvallisuus? Yhden määritelmän mukaan se on (Adeptus verkkosivu): ”Psykologinen turvallisuus on tila, jossa tunnet yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta oppia, turvallisuutta osallistua ja turvallisuutta haastaa vallitseva tilanne”.

Kuulostaako tutulta sinulle herkkis siellä ruudun toisella puolella? Oletko poistunut takavasemmalle työyhteisöstä, tilaisuudesta, kaveriporukasta, jossa yllä olevat asiat eivät ole toteutuneet?

Olen saanut työskennellä tämä teeman parissa viimeisen vuoden ajan ja ajattelin, että tämä työelämässä käytetty termi olisi hyvä nostaa myös tänne blogiin. Sen verta tuttua huttua psykologinen turvallisuus on minulle herkkiksenä ollut fiiliksenä sekä työelämässä ja työelämän ulkopuolellakin. Rupesin tällä viikolla pohtimaan, että onko psykologinen turvallisuus, tai sen puute, oikeastaan ollut työurani ajan sinä suurimpana kivenä kengässäni?

Kun pinnan alla kuohuu, joskus sitä vain ajautuu kulkemaan virran mukana, eikä tajua lähteä pois myrkyllisestä tilanteesta.

Erityisherkkänä miehenä olen varsinkin työelämässä padonnut sisälleni niitä psykologisen turvattomuuden fiiliksiä, jotka olisi ollut hyvä tunnistaa ja käsitellä jo aikoja sitten. Mutta metsään olen mennyt useamman kerran ja ihmetellyt, että miksi homma ei toimi, miksi uuvun ja miksi olen negatiivisilla fiiliksillä ja käyttäydyn sen mukaisesti. ”Tiimien jäsenet kuuntelivat toisiaan ja uskalsivat näyttää tunteitaan ja kertoa tarpeistaan.”(Huhigg, 2016). Monet organisaatiot ja miksei myös koulutussysteemit ovat suosineet ekstroverttejä ja on pelkästään positiivinen asia, että psykologisesti turvallisempaan työympäristöön on kiinnitetty huomiota viimeisten vuosien ajan paljon enemmän ja pyritään huomioimaan myös introverttejä sekä pidempään asioita pohtivia hahmoja.

Minulla on herkkiksenä kyky aistia näitä välillä hienovaraisia ja toisinaan ylitunkevan ahdistavia sävyjä tiimeissä, organisaatioissa ja niiden johtamisessa. Mielestäni jokaisen työpaikan eduksi olisi kuunnella enemmän herkkiksiä, jotka havaitsevat usein tunneilmaston muutokset paljon aikaisemmin kuin tavalliset tallaajat. Herkkikset ovat kuin naava puiden oksilla. Jos naavaa löytyy, niin hyvä. Jos taas ei, niin metsässä on jo huono ilmanlaatu. Naava katoaa ensin puiden oksilta, sitten vasta tulee muita näkyviä oireita metsään. Sen työpaikan ilmanlaadun tunnistamiseen ja asioihin reagoimiseen ajoissa miestä herkkiksistä voisi olla suuri apu.

Olen myös pohtinut, miksi tietyt kaveriporukat ja äijäily ovat tuntuneet minusta vieraalta. Ehkä en ole kokenut oloani niissä tilanteissa psykologisesti turvalliseksi ja siksi olen ajautunut erilleen sellaisista ystäväpiireistä. Parhaat illanvietot ja hauskimmat setit olen viettänyt niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen olevani turvassa. Seurassa, jossa voin olla täysin oma itseni, ilman filttereitä. Psykologinen turvallisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat tärkeitä palasia onnelliseen elämään.

Oletko sinä törmännyt psykologisen turvallisuuden käsitteeseen ja miten olet sitä asiaa kokenut, mitä olet oppinut?

Oikein hyviä psykologisesti turvallisia kohtaamisia teille kaikille tähän syksyyn.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

Instagram

Pilviin tuijottelulla läsnäoloa

Olen vuosien mittaan kehittänyt itselleni ensin tiedostamatta ja sitten tietoisesti äärettömän tärkeän työkalun: läsnäolevan ja tietoisen kävelyn menetelmän. Se oli ehkä tärkein yksittäinen apuväline, jonka voimin selvisin uupumuksen kierteestä. Nyt en enää osaa elää ilman sitä.

Kävellessäni tulin äärettömän tietoiseksi siitä, miten katoavaista ja hetkellistä kaikki todella on. Pilviin tuijotellessani havaitsin, miten muutamassa sekunnissa näkymä oli muovautunut uudenlaiseksi. Joka aamu kävelylle lähtiessäni huomasin, että maisema oli hienovaraisesti muuttunut. Luonnon syklisyys alkoi aivan uudella tavalla avautua ja samalla myös läsnäolon merkitys.

Nykyään ehkä puhutaan tässä hetkessä elämisestä jo liiankin kanssa, ihan kyllästymiseen asti. Sillä on syynsä ja tehtävänsä. Onkin ihan toinen juttu lukea aiheesta ja kuunnella mielenkiintoisia podcasteja kuin toteuttaa läsnäolon taitoa arjessaan, jokapäiväisessä elämässä. Minkään materiaalin läpikäyminen ei vielä tee sen sisältöä todeksi omassa elämässä.

On kovin helppoa antautua virran vietäväksi. Sitä sukeltaa laput silmillä
suorittamisen harmaaseen tunneliin, jonka päästä odottaa löytävänsä valoa. Joskus tunnelin pää karkaa aina vain kauemmas ja kauemmas. “Kun selviän tästä ja tuosta.. Sitten kun saan tämän tehtyä.. Kunhan loma alkaa.. Ensi kuussa varmasti jo helpottaa..”

Harmaassa tunnelissa ei ole maisemaikkunoita eikä kauniita, virvoittavia taukopaikkoja. Kaikki muu, toisin sanoen elämä jää näkemättä, kokematta, huomaamatta ja aistimatta. Tunnelissa tallustaja päätyy raahautumaan. Moni uupuu ennen pitkää. Minäkin.

Herkän hienoviritteiset vastaanottimet menevät ikään kuin tukkoon, kaikki puuroutuu ja missään ei tunnu olevan mitään tolkkua. Sisäinen ristiriita kasvaa yhä suuremmaksi. Herää kysymys: Onko tämä itseä vastaan kamppailu todella kaiken arvoista? Kenen ehdoilla elän?

On aika vaikea nakertaa tunnelin seinään ovea, jos siihen ei ole voimia tai ylipäänsä halua. Jos kehon ja mielen viestit vaientaa kuoliaaksi, ollaan jo aika pitkällä menossa vikasuuntaan. Toisille stop-merkki tulee aiemmin kuin toisilla. Sydämestäni toivon, että löydät halua ja voimia kääntää tänään katse pois kengän kärjistä. Se on valinta, sinun valintasi. Katso ylös, ihastele hetki vaihtuvaa taivaallista taidenäyttelyä. Ajattele, mistä olisit voinut jäädä paitsi!

Lämmöllä,
Pia-Maria Ahonen
Balanssia

Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani.

Oletko jo riittävästi hionut kulmiasi?

Muistatko sen lapsuuden palikkalaatikkolelun, jossa on ideana saada kolmio, pallo ja kuutio oikean muotoisesta aukosta laatikon sisään? 

Joskus käy niin, että huomaa itse olevansa se kuutio, joka on koko elämänsä yrittänyt mahtua ympyrän muotoisesta aukosta. Hiton hankalaa!

 
Ihminen on kuitenkin hyvin joustava ja sopeutuva, joten omat nurkat oppii matkan varrella hiomaan näkymättömiin. Mitä pidemmälle vuosia vierii, sitä useammalla elämän osa-alueella saattaa alkaa miellyttää, suorittaa ja muokata itseään boksin aukkoon sopivaksi. Omat rajat venyvät.

 
Kulumista alkaa vääjäämättä tapahtua. Aikanaan saattaa havaita olevansa jo niin sileäksi hiottu, rajaton, että on vaikea muistaa mitä edes itse haluaa, mistä pitää. Palikka kuitenkin solahtelee laatikkoon, yhä enemmän vastuita kertyy ja kaikki tuntuu hoituvan. 

Kunnes jossakin kohtaa voi käydä niin, että kulminaatiopiste saavutetaan. Uupuminen kertoo, että hiominen on suoritettu mallikkaasti, voimavarat on käytetty loppuun. Tässä vaiheessa on usein pakko alkaa harjoitella itsen kuuntelemista, EI:n sanomista ja sen ymmärtämistä, että ympärillä elävät ovat itse vastuussa omien tunteidensa kantamisesta – sinun ei niitä tarvitse ottaa omaan reppuusi painoksi. Tämä on usein pitkällinen, mutta niin vapauttava polku.

Boksiin mahtuakseen on kuitenkin olemassa muitakin tapoja kuin itsensä loppuun saakka silottelu. Mitä sanot näistä: 

Olisiko mahdollista etsiä oikean muotoinen aukko, josta solahtaa laatikkoon?
Entäpä jos hioisikin sitä väärän muotoista, eikä itseään? 
Voisiko laatikon kannen tempaista irti? Saapua kerrankin itse karmit kaulassa?
Miltä tuntuisi rakentaa ihan oma boksi? 
Tai entä jos eläisikin boksien ulkopuolella?

Lempeydellä Heli

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Naiseuden voima -blogissa. 

~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä
Instagram

SunAskeleita/Heli Heikkilä tarjoaa yhdistyksen jäsenille jäsenalennuksia. 

Erityisherkkänä peilien äärellä

Ajattelen, että ihmisenä muodostamme käsityksen itsestämme osittain peilaamalla ja prosessoimalla muiden havaintoja ja ajatuksia meistä. Joskus on tilanteita, jolloin ulkopuolinen henkilö saattaa oivaltaa jotain jopa oleellista toisen persoonasta, joka on jäänyt hänelle itselleen näkymättömäksi. Silloin toinen toimii positiivisena peilinä, joka tarjoaa mahdollisuuden lempeään katseeseen, oivaltamiseen ja myönteiseen itsetutkiskeluun. 

Kuitenkaan kaikki saamamme palautteet eivät aina rohkaise meitä ja saa meitä kääntymään katsomaan itseämme myötätuntoisella, uteliaalla ja lempeällä katseella. Sanoilla on voima nostaa ja rohkaista, mutta myös voima hajottaa ja lannistaa. Joskus kohtaamme sellaista palautetta, joka enemmänkin saa meidät menemään henkisesti kyyryyn tai kokemaan häpeää. Silloin olisi hyvä hetki palata miettimään, että millaisia ihmisiä me tosiasiallisesti olemme, kun katsomme itseämme myötätuntoisella katseella, ja millaisia peilejä kohtaamme tässä maailmassa ja mitkä motiivit näiden peilien takana on? Millaiset tilanteet ovat olleet niitä hetkiä, kun peili on ollut luonteeltaan myönteinen ja minussa hyvää synnyttävä? Ja millaisia peilejä me itse annamme toisillemme ja mitkä motiivit meillä on siihen? 

Parhaimmillaan peili voi saada meidät katsomaan itseämme uusin silmin myönteisellä ja lempeällä katseella. Tässä esimerkissä kerron eräästä myönteisestä peilistä, joka aloitti minussa itsetutkiskelun vaiheen erään persoonani osa-alueen saralla.

Olen ollut useammassa tilanteessa elämässäni, jolloin minua on pyydetty kuvailemaan itseäni. Ensimmäisten ominaisuuksieni joukossa usein mainitsen, että minulla on syvällinen tunnemaailma. Minusta se on totta, ja olen sen useammassa otteessa havainnut. Ympärilläni tapahtuvat asiat vaikuttavat minuun usein syvästi ja suhtaudun elämään herkällä mielenlaadulla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kuormitun helposti, aistin ympäristön ilmapiiriä ja tunnelmaa sekä syvennyn taiteeseen ja nautin luovasta ilmaisusta itsekin paljon. Syvällinen tunnemaailma määrittelee minun persoonaani ja tapaani reagoida ympäristööni. 

Kerran, erään keskustelun yhteydessä, sanoin tästä ominaisuudestani uudehkolle keskustelukumppanille, jonka kanssa olin käynyt syvällisiä keskusteluja. Tämä henkilö antoi silloin minulle palautetta, että minulla ei ole vain syvällinen tunnemaailma, vaan myös syvällinen tapa ajatella. Se kommentti tuntui alkuun erikoiselta, koska en ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään syvällisesti ajattelevana ihmisenä. Päinvastoin: oikeastaan sen vastakohtana ja näen itse paljon aukkoja, tietämättömyyttä ja osaamattomuutta omassa ymmärryksessäni liittyen erilaisiin aiheisiin. En ollenkaan koe, että huokuisin mitenkään ajatusten syvyyttä. 

Kuitenkin, kohdattuani tällaisen peilin, olen nyt alkanut ajattelemaan, että kenties asiat, joista olen kiinnostunut, ovat sellaisia, joita lähestyn syvällisellä ajattelutavalla. Sen takia minussa saattaa joskus heijastua myös sellainen piirre ulospäin, koska pohdin itseäni kiinnostavia asioita hartaasti. 

Tällaisen ajatusprosessin minulle tarjosi myönteinen uusi peili, joka sai minut oivaltamaan jotain uutta itsestäni. Hänelle näyttäydyin syvällisesti ajattelevana ihmisenä, ja pohtimalla tätä peilattua piirrettä, onnistuin löytämään sen havaitun puolen myös itse omasta persoonastani. 

Esimerkiksi tällä tavoin myönteiset peilit saavat meidät oivaltamaan ja löytämään uutta itsessämme. Näihin myönteisiin peileihin kelpaa katsella, ja sellaisia meidänkin olisi hyvä olla toisillemme tässä maailmassa. 

Siina

Osa meistä kokee tunteita voimakkaammin – Vahva tunneherkkyys voi näkyä näillä kolmella tavalla

Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista, koska kokemukseen voi vaikuttaa.

Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:

1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)

2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)

3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)

Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.

Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.

Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.

Terapeutti-kouluttaja-tietokirjailija Marika Rosenborgin uusin teos ”Varmistelusta vapauteen” julkaistiin elokuussa 2024. Rosenborg on syventynyt työssään muun muassa erityisherkkyyden teemoihin. 

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Hidastaelamaa.fi -sivulla