Jouluiset terveiset Oulusta!

 

Näin vuoden vaihtumisen läheisyydessä on hyvä hetkeksi pysähtyä tämän vuoden tapahtumien äärelle.

Oulun kaupunki avusti toimintaamme tänä vuonna usealla tuhannella eurolla. Me monipuolisesta toiminnasta nauttimaan päässeet jäsenet voimme kiitollisin mielin palata muistoissamme merkityksellisiin hetkiin ja voimauttaviin kokoontumisiin. Olemme  tavanneet toisiamme pääsääntöisesti kuun viimeisenä lauantaina erilaisten teemojen äärellä, ja usein kokoontumispaikkana on toiminut yhteistyökumppani Kokokehon tunnelmalliset tilat. Vuoden vieriessä meillä on ollut mahdollisuus huoltaa kehoa palauttavan joogan liikkeillä ja tehdä unelmakarttaa, sekä keskustella tunteista ja kokemuksistamme yhdistyksen puuhanaisen Maritta Nikkisen johdolla. Tärkeiden hyvinvointia tukevien aiheiden äärelle meitä vuoden mittaan johdattivat mm. Emilia Leinonen  Kehoyhteys-pajassaan, Suvi Bowellan etä-luennollaan, Pirita Kiljunen itsemyötätunto pajassaan, sekä Päivi Koivumäen tunteiden viestit pajassaan. Elokuun lopussa osa meistä kokoontui Hailuodon ainutlaatuisissa maisemissa myrskytuulta uhmaten lauantaiseen miniretriittiin. Myös Miesten ryhmä aloitti toimintansa loppuvuodesta, ja toimintaa oli myös mm. Oulu kylässä sekä Elävä Kirjasto tapahtumissa. 

Olen saanut olla monessa tapaamisessa mukana, ja joka kerrasta olen saanut mukaani arvokasta tietoa hyvinvointia tukevista aiheista. Lisäksi olen kokenut olevani osa lämminhenkistä yhteisöä, jossa on yhdessä naurettu, ihmetelty elämää, pohdittu ja jaettu kokemustietoa eväiksi tulevaan. Joka kerta on ollut helppo osallistua omana itsenään, välillä enemmän hiljaa ja kuulostellen, välillä aktiivisemmin keskusteluun osallistuen turvallisen tilan periaatteilla. Yhteisöön kuuluminen, osallisuus, sekä nähdyksi ja kuulluksi tuleminen omana itsenään on hyvin eheyttävää, merkityksellistä ja voimauttavaa. Toivon jokaisen pääsevän tulevan vuoden aikana osalliseksi johonkin kotoisaan yhteisöön, ja sitä kautta löytävän vahvemman yhteyden aitoon minäänsä. 

Kiitollisin mielin ja tulevan vuoden tapaamisia innolla odottaen toivotan kaikille levollista loppuvuotta ja oman näköistä joulun aikaa!

Minna

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu.

 Jäsenen blogikirjoitus:

Johonkin ilonkeruuseen tässä pitäisi lähteä... Kun ilovarastot ovat tyystin ehtyneet. Miten nämä vuodenajat, vaikka ovat niin suuren suuri rikkaus ja ihanuus, niin sittenkin rasittavaa joskus, elää nimittäin tätä pimeää aikaa. Kuin kaikki maailman mörötkin olisivat liikkeellä. Niinhän sen ei tarvitsisi olla.

Kävin sitten luennolla kivassa tunnelmallisessa paikassa. Olin ihan näännyksissä enkä olisi melkein mennytkään enää mutta meninpä kuitenkin. Luento oli toki hyvä, jaksoin sentään sitä kuunnellakin, mutta mikä oli parasta: juuri se ympäristö. Vanha elokuvateatteri, himmeine valoineen. Sali täynnä ihmisiä. Se kai loi tunnelman, joka hoiti minun sieluani, ja toi uutta voimaa.

 💖 Vaihtaa paikkaa, vaihtaa mielialaa. Se on niin totta.

Kesti vähän aikaa huomata, että on paaaljon ihania paikkoja minne mennä, kotoa tietokoneen ääreltä tai ulkoa pimeästä ja kylmästä. Eläkeläisen on hyvä näitä paikkoja keksiäkin. On yhdistysten luentoja, muita tapahtumia, ryhmiä ja vaikka mitä kulttuuritilaisuuksia ihan livenä, ei vain ja aina netin kautta, mihin ollaan niin totuttu viime vuosien aikana. Näissä myös kohtaa ihmisiä. 

Yleinen sanonta on että eläkeläiset ovat kiireisiä. Ovatkin, jos on lapsenlapsia, luottamustehtäviä, töitä, harrastuksia paljon, joskus ehkä liikaakin. En itse voisi kuvitellakaan että riennän paikasta toiseen päivittäin, ja tapaan lukuisia ihmisiä. En koska olen luonteeltani tällainen introvertti. Kuitenkin tarvitsen saada ihmisseuraa, olla mukana jossakin yhteisössä ihan fyyisisesti, useampina päivinä, Olla myös kysytty ja tarvittukin silloin tällöin. Olla minä. Ääriviivojani en piirrä vain minä itse, vaan myös muut. He peilaavat ajatuksiani ja he validoivat tai kyseenalaistavat. Kysyvät lisää. Kertovat omastaan. Yhdessä voi ihmetellä ja yhdessä voi päivitellä tätä maailman tilaakin. Se on silloin kevyempää.

 💗 Ymmärrän osani joka on hyvin hyvin pieni. Ja se on silloin niin helpottavaa. Ilo tulee kaupanpäälle.

 

Meillä erityisherkillä on taipumus kantaa huolia yli oman määrän. Kantaa niitä siis liikaa ja liian kauan. Ajaa itseään väsyksiin ihan vain kiihdyttämällä silloin kun pitäisi vain jarrutella ja pysähtyä jopa. Juuri siksi muiden seura on niin hyvästä. Monta kertaa ja missä tahansa porukassa, vaikka vesijumpparyhmässäni tai tokikin herkkisryhmässä valkenee jokin asia. Sattumanvaraisissakin keskusteluissa nousee tärkeitä asioita. 

💕 Viisaus karttuu ja tarttuu yhteydessä muihin. Valaisemme toinen toistemme polkuja.

 

Luonnossa nautin, palaudun ja voimaannun ja myös lukemalla, katsomalla elokuvia, kirjoittamalla. Olemalla. Se oleminen on joskus kynttilän liekkiin tuijottelua, pientä puuhastelua ja pysähtelyä ajattelemaan milloin mitäkin mieleen juolahtaa.

Mitä oivallan tai koen, usein jaan muiden kanssa. Korppi, jonka tapasin syksyllä, siitä halusin kertoa ja kerron nytkin: Todellakin, korppi joka oli raakkunut jo monena päivänä, vihdoin näyttäytyi minulle metsässä jyrkän kallion kupeessa. Kun olin sitkeästi istunut sitä odottamassa. Teki minuun vaikutuksen. Siitä halusin kertoa. Juttuhan vei sitten muihinkin luonnon eläimiin, kettuihin, susiin jopa. Jutella yhteisestä rakkaasta meitä ympäröivästä luonnosta on ihanaa.

Luonto rakas. Ja nämä vuodenajat yhteiset, rakkaat, vaikka välillä vaikeatkin meille. Luonto kestää nekin, tai luonto elää niitä, elää niissä. Me ihmiset voidaan etsiä mukavia paikkoja sisätiloista, muiden seurasta, milloin ulkokeli on liian vaikeaa. Ja jakamalla asioita on mukavampaa. 

 

Merja Korpisaari

HSP kokemustoimija, keskusteluryhmän vetäjä

 

Aiemmat Erityisherkkä ikääntyy -kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous. 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli.

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan. 

 

Viides vuodenaika

Korvaamaton keinoni selviytyä vuodenkierron pimeästä ajasta, on viides vuodenaika, joulu. Se on tuonut minulle aina valoa hämärään. Sen voimin olen taapertanut vuosi toisensa jälkeen lokakuusta helmikuuhun.

Herkän mielikuvitus on rikas ja mieli herkästi liikuttuva. Olen antanut itseni heittäytyä omaan taianomaiseen satumaailmaan, joka on kuin tunnelmallinen kullanhohtoinen kupla. Kuplan sisällä on lohdullinen turva, kuin lempeä henkäys talvisäässä. Siellä on lapsenmieli, usko ihmeisiin, kultaa, kimallusta ja tähtipölyä. Jos joku sitä haluaa väittää lapselliseksi, sen on hänen ongelmansa ja häviönsä.

Minua eivät ole koskaan joululaulut ärsyttäneet. Ne ovat minulle aikuisten lastenlauluja. Viattomia ja herkkiä, tunnelmallisia ja turvallisia. Kuin ihana syli, jonka keinutteluun voi tuudittautua ja kaukana on silloin paha maailma. Suojelen sillä omaa herkkää mieltäni, mutta myös voimaannun ja ruokin sisäistä maailmaani.

Tiedän, että joulunaika jakaa mielipiteitä. Itseasiassa tunnen enemmän ihmisiä, jotka inhoavat joulua, kuin rakastavat. Varsinkin herkät kanssakulkijat uuvuttavat itsensä odotusten ja vaatimusten ristiaallokossa. Tulivat ne sitten itsestä tai ympäristöstä. Tunnelataukset purkaantuvat niin hyvässä kuin pahassa aaton lähestyessä. Joulurauhan julistaminen tuntuu monessa kodissa suorastaan vitsiltä.

Olen minäkin kokenut sen, kun viides vuodenaika vierähti ohi harmaana ja elottomana. Olin silloin uupunut. Kokemus oli havahduttava ja surullinen. En oikein tuntenut yhtään mitään. Väsymystä vain. Enkö enää osannutkaan iloita ja tunnelmoida? Olinko kadottanut sisäisen lapsenmieleni suorittamisen kierteestä toipumiseen?

Myöhemmin jouluntaika onneksi alkoi vähitellen herätellä uinuvaa herkän mieltä. Se vei oman aikansa. Nyt tuntuu taas pitkästä aikaa, että tämä hyvä ystävä on saapunut jälleen luokseni. Toivotan hänet avosylin ja –sydämin vastaan. Mikä riemukas jälleennäkeminen!

Ja kyllä, uskon joulupukkiin. Etkö sinä sitten usko?

Lämmöllä,

Pia-Maria Ahonen
Balanssia

Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani.

5 tapaa, joilla erityisherkkyys muokkaa oppimista

Minulle elinikäinen oppiminen on luontevaa ja oikeastaan henkireikä. Tällä hetkellä opin taas kovaa vauhtia uutta ja kelailin, että miten erityisherkkyys tuo oppimiskokemukseen omat mausteensa.

5 tapaa, joilla erityisherkkyys on muokannut minun oppimistani:

Syvällisyys: Kyky nähdä syvemmälle auttaa ymmärtämään monimutkaisia konsepteja ja hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia. Tästä kyvystä nautin sitä enemmän, mitä enemmän kokemusta on karttunut elämästä ylipäätänsä.
Tarkkaavaisuus: Jokainen pieni yksityiskohta on tärkeä. Tämä antaa etulyöntiaseman monissa oppiaineissa. Usein kotitehtävät ja tehtävät yleensä sujuvat minulta tarkan työskentelytapani johdosta.
Empatia: Ryhmätyöskentely ja sosiaaliset taidot ovat helpompia, kun tunnistaa ja ymmärtää muiden tunteita. Välillä tämä toki on raskasta, jos ryhmässä on eritasoisia oppijoita ja tekijöitä. Pääsääntöisesti kuitenkin muiden ihmisten herkkä tulkitseminen on ollut suuri rikkaus.
Intuitio: Luottamus omaan vaistoonsa on avain uusien oppimistapojen löytämiseen. Usein jonkin projektin tai tehtävän alussa minulle tulee heti fiilis siitä, miten homma olisi luontevaa viedä maaliin asti.
Omistautuminen: Kun aihe kolahtaa, erityisherkkä antaa sille kaikkensa ja sukeltaa syvälle. Esimerkiksi kirjoittamisen opiskelu on imaissut minut kokonaan mukaansa ja sen aiheen oppiminen innostaa aina.

Oppiminen on siisti juttu. Se on kuin jatkuvaa matkailua, jossa jokainen päivä tarjoaa uuden mahdollisuuden ymmärtää maailmaa paremmin. Eikä matka lopu koskaan – ja sehän on parasta.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

@arcticsensitivity

Kuva: Antti Paajanen

Työhyvinvointi, burn-out ja erityisherkkyys

 

Rauhallinen kuja Haniassa, tasapaino, koti, hetki ennen työpäivää

Konttasin lattialla, enkä saanut henkeä. Kyyneleet kirposivat silmiini. Olin lyöty. Olin varma, että kuolen tai joudun vähintään psykoosiin. Olin saanut paniikkikohtauksen. Näissä tunnelmissa viitisen vuotta sitten silloinen tyttöystäväni talutti minut lääkärille. Olin ollut täysin vääränlaisessa työssä täysin vääränlaisen esimiehen kovassa kohtelussa liian kauan. Itse ei sitä vajoamistaan huomaa. Vasta silloin, kun kattila palaa pohjaan tajuaa sen, että nyt olisi viisainta tehdä jotain. Minulle sattui hyvä lääkäri, aivan parhaista parhain. Hänen ohjeillaan ja opastuksellaan tuo kevät ja alkukesä viisi vuotta sitten aloittivat minussa täysin uudenlaisen henkisen heräämisen. Tervehtymisen pitkä polku oli aluillaan. Olin tullut tieni päähän silloisessa työympäristössäni. Työhyvinvointini oli pakkasella ja pahasti. Olin vajonnut burn-outiin. Sieltä toipuminen kestikin sitten puolitoista vuotta.

Kylmä avanto, auringonsäteet, toivo

Olin tullut avannon reunalle. Minun oli valittava joko synkkään veteen uppoaminen tai auringonvalon pilkahdus ja toivo. Valitsin jälkimmäisen. Vaikka kovan hinnan siitä maksoinkin, siis toipumisestani. Silloinen liittoni hajosi, kotini lähti alta eron myötä ja työ loppui opintovapaan tieltä. Kaikki erityisherkälle tärkeät elämän peruspilarit romuttuivat ja koin muutoksen hyökyallot. Ja muutoksethan ovat minulle erityisherkkyydessäni aivan kamalaa myrkkyä. Näin viisi vuotta jälkeenpäin tajuan, että työhyvinvointi on minulle yksi tärkeimmistä asioita. Sellainen, joka on laitettava kuntoon hinnalla millä hyvänsä.

Mutkitteleva vuoristotie, toivo, kohti uutta

Työympäristö on minulle tärkeä asia. Vietänhän valveillaoloajastani suurimman osan töitä tehden. Työuupumuksen jälkeen toivuin sekä opiskelin kaksi vuotta opintovapaalla ja palasin sen jälkeen entiseen työpaikkaani. Esimieheni oli vaihtunut, joten yksi työhyvinvointiini eniten vaikuttavista asioista oli hypännyt jättiläisharppauksen parempaan suuntaan. Esimiehen vaikutus on minulle äärimmäisen suuri. Nykyinen esimieheni tuntee käsitteen erityisherkkyys ja se on todella helpottava tekijä. Oikeastaan täysin oleellinen jaksamiseni kannalta.

Palattuani opintovapaalta tajusin pian myös sen, että miksi en ole koskaan viihtynyt enkä ollut ollenkaan tehokkaimmillani avokonttoreissa. Sitä asiaa lähdin vähitellen muokkaamaan etätyön mahdollisuudella. Nykyään työskentelenkin suurimmaksi osaksi kotoa käsin ja käyn konttorilla vain pakosta. Jos olen konttorilla, niin menen mahdollisuuksien mukaan avotoimistossamme sijaitseviin pieniin työskentelykoppeihin, joissa saa oven kiinni.

Työmatka on myös tärkeä asia työhyvinvointini ja palautumiseni kannalta. Minulle on tärkeää, että työmatkani on mahdollisimman lyhyt. Pääsen kotiin ja töihin noin kymmenessä minuutissa. Näin ollen minulla jää aikaa kävelyyn iltaisin ja palautumiseni kannalta tämän on huippujuttu.

Tauot vaikuttavat paljon jaksamiseeni. Pitkät palaverit saattika koulutuspäivät ovat aivan kamalaa paskaa minulle. Vältän kaikkia työtilanteita, joissa joutuisin olemaan tuntitolkulla työn tai vaikkapa koulutuksen äärellä putkeen, ilman taukoja. Tarvitsen säännöllisiä taukoja ja myös rauhallisen paikan kesken työpäivän. Ihan joka ikinen päivä. Rytmitän myös työpäivääni syömisten osalta varsin säännölliseksi. Aamiainen, kevyt lounas yhdentoista aikaan ja iltapäivällä kahden aikaan välipala. Tasainen verensokeri on kohdallani työjaksamisen kannalta kaiken a ja o.

Liikkuminen ja kävely ovat myös keskeisiä asioita työpäiväni aikana sekä iltaisin. Liikkuminen ja luonto palauttavat kiireisen ja stressaavan myyntityön jälkiä kaikkein tehokkaimmin. Kun pitää päivittäin ja viikonloppuisin huolta liikumisesta, niin vireystilani pysyy siedettävällä tasolla ja siten vaikuttaa työhyvinvointiini oleellisesti.

Välillä meinaan kokea huonoa omaatuntoa siitä, että en suorita töitäni teollisentarkasti ja työpaikallani toimistolla kököttäen, kuten monet kollegani. Toisaalta olen tajunnut sen, että etätöitä tekemällä omaan rauhalliseen tahtiini pystyn juuri ja juuri selviämään nykyisestä myyntityöstäni. Se, että nykyinen työni onkin minulle todennäköisesti aivan vääränlainen työ onkin jo toisen blogitekstin arvoinen juttu.

Tsemppiä kaikille työhyvinvoinnin pariin. Alla olevan linkin jutussa puhutaan mm. työhyvinvoinnista.

https://www.ttl.fi/tyopiste/erityisherkkyys-ei-ole-heikkoutta/

Kirjoitus on julkaistu myös Arctic sensitivity -blogissa. 

Antti Paajanen

arcticsensitivity.fi

@arcticsensitivity

Kukoistuksen maaperä -erityisherkkyys ja neurokirjon piirteet

 

Ajattelen, että nykymaailmassa, moninaisuuden ymmärtäminen ei ole ainoastaan avain parempaan yhteiseloon, vaan se luo maaperän inhimilliselle kasvulle, kehitykselle ja kukoistamiselle. Esimerkiksi erityisherkkyys ja neurokehitykselliset oirekuvat, kuten ADHD ja autismikirjo herättävät paljon keskustelua ja vaikka ne ovat erillisiä ilmiöitä, niiden yhteyttä on tärkeää pohtia, jotta voimme tukea yksilöitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Erityisherkkyys (Highly Sensitive Person, HSP) on synnynnäinen temperamenttipiirre, jota esiintyy noin 15–20 % ihmisistä. Se ei ole diagnoosi tai häiriö, vaan ominaisuus, joka liittyy hermoston voimakkaampaan reagointiin aistiärsykkeisiin ja syvälliseen tiedon prosessointiin.  Erityisherkät havainnoivat ympäristöään tarkasti ja reagoivat herkästi sekä positiivisiin että negatiivisiin ärsykkeisiin.

 

Erityisherkkyyttä kuvataan neljän piirteen avulla: syvällinen prosessointi, kuormittumisalttius, emotionaalinen intensiivisyys ja sensorinen herkkyys. Tämä tarkoittaa että uudet tilanteet ja ärsykkeet, kuten melu ja kirkkaat valot, voivat vaikuttaa voimakkaasti erityisherkkään ja hän saattaa kaivata rauhallista tilaa palautuakseen. 

 

Neurokehitykselliset oirekuvat – diagnosoituja ja moninaisia

Neurokehitykselliset oirekuvat ovat diagnosoituja tiloja, jotka voivat vaikuttaa yksilön kykyyn kommunikoida, oppia tai sopeutua ympäristön  vaatimuksiin. Autismikirjo, ADHD ja muut neurokirjon piirteet vaikuttavat käyttäytymiseen ja kognitiivisiin prosesseihin monin eri tavoin. Näiden piirteiden kanssa elävät saattavat tarvita erityistukea päivittäisessä elämässä ja oppimisessa.

Vaikka neurokehitykselliset oirekuvat ja erityisherkkyys ovat erillisiä asioita, on mahdollista, että yksilöllä on molemmat. Esimerkiksi yksilö,  jolla on autismin piirteitä, saattaa myös olla erityisherkkä. Tällaisessa tilanteessa tuki on mietittävä yksilöllisesti, huomioiden sekä diagnoosin että temperamentin erityispiirteet. Ymmärrys molemmista auttaa rakentamaan ympäristön, jossa yksilö voi kukoistaa.

 

Yksilöllisyys ja ympäristön merkitys

Samoin kuin kukat tarvitsevat otollisen maaperän, hoivan ja huolenpidon kasvaakseen ja kukoistaakseen, myös erityisherkkyys ja neurokirjon piirteet vaativat ymmärrystä ja tukea voidakseen kehittyä vahvuuksiksi. Ajatus siitä, että "antaa kaikkien kukkien kukkia", kuvastaa hyvin näiden yksilöllisten piirteiden merkitystä. Meillä kaikilla on ainutlaatuisia vahvuuksia ja samalla myös haasteita. Ympäristö, jossa elämme ja kasvamme, vaikuttaa suuresti siihen, miten nämä piirteet näyttäytyvät ja miten voimme hyödyntää niitä vahvuutena. Esimerkiksi erityisherkkä lapsi voi loistaa, jos hän saa kasvaa ympäristössä, jossa häntä tuetaan kuormituksen hallinnassa ja annetaan aikaa sopeutua uusiin tilanteisiin. Samoin neurokehityksellisen oirekuvan omaava lapsi voi löytää vahvuutensa, kun hän saa strukturoitua ja joustavaa tukea, joka auttaa häntä arjessa toimimisessa.

 

Erityisherkkyys ei ole vika tai sairaus, vaan osa moninaista temperamenttia, aivan kuten neurokirjon piirteetkin ovat osa ihmisen monimuotoisuutta. Kummatkin voivat olla vahvuuksia, jos niitä ymmärretään ja niitä tuetaan oikein. 

 

Kukoistamisen avaimet: Ymmärrys ja tuki

Se, että joku on erityisherkkä tai omaa neurokehityksellisen oirekuvan piirteitä, ei tarkoita, että olisi jollain tavoin heikompi tai että ei voisi menestyä. Päinvastoin nämä piirteet voivat rikastuttaa elämää, jos vain itse yksilö ja hänen ympäristönsä ymmärtävät, miten tukea hänen yksilöllisyyttään. Lisäksi voidaan kysyä, eivätkö kaikki hyödy ympäristöstä, joka on suunniteltu tukemaan erityisherkkiä ja neurokehityksellisen  oirekuvan omaavia? Tällaisen ympäristön voisi ajatella luovan yleisesti tilaa yksilölliselle kasvulle ja hyvinvoinnille.

 

Ymmärtämällä ja hyväksymällä erilaisuuden ja yksilölliset tarpeet voimme auttaa kaikkia kukoistamaan omassa tahdissaan. Tukemalla yksilöitä heidän kasvussaan ja kehityksessään – olipa kyseessä erityisherkkyys, neurokirjo tai molemmat – luomme maailman, jossa jokainen voi voimaantua ja löytää oman vahvuutensa.

 

Kirjoittaja on kasvatustieteen maisteriopiskelija Erika Carlson, joka parhaillaan suorittaa työharjoitteluaan yhdistyksessä. 

 

Lähteet

Aron, E. N. (2015) Erityisherkkä lapsi.

Airaksinen, A., Satri, J., Ollila, S., & Salonen, A. O. (2023). ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen”: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa. Aikuiskasvatus, 43(4), 276–292. https://doi.org/10.33336/aik.126144

Autismiliitto. https://autismiliitto.fi/autismi/erilaista-autismia/neuropsykiatriset-hairiot/ 

Tuomisto, S. (2024) Erittäin herkät lapset ja stressin ilmeneminen varhaiskasvatuspäivän jälkeen. Pro gradu – tutkielma, Helsingin yliopisto.  http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202406263344

 

Erityisherkkä etsii ystävää!

 

Jäsenen ja työkokeilijan blogikirjoitus 

Kun sain ehdotuksen kirjoittaa tekstin ystävien etsimisestä erityisherkkänä, aloin ensimmäisenä miettimään, että mitä on ystävyys. Minusta ystävyyttä on lempeä ja hyväksyvä kohtaaminen kahden ihmisen välillä, jossa näkyy kunnioitus ja halu suhteen jatkuvuudelle. Tämä ei tarkoita sitä, että ystävän kanssa oltaisiin aina samaa mieltä tai samanlaisia. Päinvastoin ystävyydessä on tilaa molemmilla olla omanlaisensa ja asioita keskustellessa kunnioittavassa ilmapiirissä on mahdollisuus tuoda myös eriäviä mielipiteitä esille, joskus jopa väitellä. Esimerkiksi todellinen ystävä uskaltaa kyllä rakkaudella sanoa mielipiteensä, jos näyttää hänen silmissään siltä, että toinen on tekemässä elämässään huonoa hedelmää tuottavia valintoja. Ystävä kuitenkin antaa ihmiselle tilaa myös tehdä omat valinnat elämässään, ei syytä, eikä manipuloi eikä myöskään kontrolloi. Ei elä sen toisen ihmisen elämää, vaan ymmärtää yhteyden ohella myös erillisyyden ja itsenäisyyden. Ystävyys onkin tervettä yhteyttä. Sitä että tunnistaa, että tämä ihminen haluaa sydämestään minulle hyvää ja haluaa jakaa elämästään osan tai osasia minun kanssani. Ystävyys on yhteistä aikaa, yhteistä tekemistä, tutustumista ja yhteisten hetkien jakamista. Ystävyys on oman kasvunsa jakamista toisen kanssa…. Näin esimerkiksi minä ajattelen ystävyydestä. 

Mutta mistä sellaisen ystävän löytää? Minulla on tarjottavana näihin kolme vinkkiä. 

Ensimmäinen minun vinkkini ystävien etsimiseen on silmien avaaminen näkemään ne jo olemassa olevat ihmiset ympärillä. Onko kenties elämässäni jo ihmisiä, joita voisin kutsua ystävikseni, tai sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin syventää ihmissuhdettani ystävyyteen? Elämässä saattaa olla tuttavallisia kontakteja ja hyvän päivän tuttuja. Heidän kanssaan voisi kokeilla, että syventyykö esimerkiksi yhteisen tekemisen kautta suhde ystävyyteen. Pyytämällä esimerkiksi tällaista tuttavaa kahvilaan kahville, tai mukaan kalareissulle. 

Toinen vinkkini on yhteiset kiinnostuksen kohteet. Vaikka aina ei tarvitsekaan olla aivan täysin samoista asioista kiinnostunut ystävänsä kanssa, yhteys voi löytyä jotain muuta kautta, niin samat kiinnostuksen kohteet voivat auttaa ihmissuhteen rakentamisessa. Kannattaa miettiä, että millaisista asioista itse on kiinnostunut ja alkaa linkittäytymään samanlaisista harrastuksista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Sieltä voi nousta ajan kanssa myös ystäviä. 

Viimeisenä vinkkinä annan ystävänhakuun suunnatut palstat ja toiminnat. Yksi esimerkki näistä on HSP Suomi ry:n Nuoret aikuiset -hankkeen kaveripalvelu, jossa viisi nuorta muodosti kaveriporukan tänä syksynä. Ystävää voi hakea myös esimerkiksi erilaisissa Facebook-ryhmissä. Näissä kuitenkin kannattaa kiinnittää tutustuessa huomiota erityisen paljon turvallisuuteen, ei jakaa esimerkiksi heti alkuun puhelinnumeroa sekä sopia ensitapaaminen julkiselle, turvalliselle paikalle. Kuka vaan voi esittää netissä erilaista persoonaa, jonka takia asian suhteen kannattaa ainakin alkuun olla varovainen. 

Kun ystävä tai ystäviä on löytynyt, alkaakin sellainen vaihe, että miten sitä ystävyyttä ylläpidetään? Siitä voisin kirjoittaa seuraavan blogikirjoituksen.

Ystävällisin terveisin,

Siina

Nuorten aikuisten hankkeen podcast-sarjassa syvennytään ystävyyden erilaisin ulottuvuuksiin. Kuuntele jakso verkkosivuilta, Youtubesta tai Spotifysta! 

Psykologinen turvallisuus ja erityisherkkyys

Mitä on psykologinen turvallisuus? Yhden määritelmän mukaan se on (Adeptus verkkosivu): ”Psykologinen turvallisuus on tila, jossa tunnet yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta oppia, turvallisuutta osallistua ja turvallisuutta haastaa vallitseva tilanne”.

Kuulostaako tutulta sinulle herkkis siellä ruudun toisella puolella? Oletko poistunut takavasemmalle työyhteisöstä, tilaisuudesta, kaveriporukasta, jossa yllä olevat asiat eivät ole toteutuneet?

Olen saanut työskennellä tämä teeman parissa viimeisen vuoden ajan ja ajattelin, että tämä työelämässä käytetty termi olisi hyvä nostaa myös tänne blogiin. Sen verta tuttua huttua psykologinen turvallisuus on minulle herkkiksenä ollut fiiliksenä sekä työelämässä ja työelämän ulkopuolellakin. Rupesin tällä viikolla pohtimaan, että onko psykologinen turvallisuus, tai sen puute, oikeastaan ollut työurani ajan sinä suurimpana kivenä kengässäni?

Kun pinnan alla kuohuu, joskus sitä vain ajautuu kulkemaan virran mukana, eikä tajua lähteä pois myrkyllisestä tilanteesta.

Erityisherkkänä miehenä olen varsinkin työelämässä padonnut sisälleni niitä psykologisen turvattomuuden fiiliksiä, jotka olisi ollut hyvä tunnistaa ja käsitellä jo aikoja sitten. Mutta metsään olen mennyt useamman kerran ja ihmetellyt, että miksi homma ei toimi, miksi uuvun ja miksi olen negatiivisilla fiiliksillä ja käyttäydyn sen mukaisesti. ”Tiimien jäsenet kuuntelivat toisiaan ja uskalsivat näyttää tunteitaan ja kertoa tarpeistaan.”(Huhigg, 2016). Monet organisaatiot ja miksei myös koulutussysteemit ovat suosineet ekstroverttejä ja on pelkästään positiivinen asia, että psykologisesti turvallisempaan työympäristöön on kiinnitetty huomiota viimeisten vuosien ajan paljon enemmän ja pyritään huomioimaan myös introverttejä sekä pidempään asioita pohtivia hahmoja.

Minulla on herkkiksenä kyky aistia näitä välillä hienovaraisia ja toisinaan ylitunkevan ahdistavia sävyjä tiimeissä, organisaatioissa ja niiden johtamisessa. Mielestäni jokaisen työpaikan eduksi olisi kuunnella enemmän herkkiksiä, jotka havaitsevat usein tunneilmaston muutokset paljon aikaisemmin kuin tavalliset tallaajat. Herkkikset ovat kuin naava puiden oksilla. Jos naavaa löytyy, niin hyvä. Jos taas ei, niin metsässä on jo huono ilmanlaatu. Naava katoaa ensin puiden oksilta, sitten vasta tulee muita näkyviä oireita metsään. Sen työpaikan ilmanlaadun tunnistamiseen ja asioihin reagoimiseen ajoissa miestä herkkiksistä voisi olla suuri apu.

Olen myös pohtinut, miksi tietyt kaveriporukat ja äijäily ovat tuntuneet minusta vieraalta. Ehkä en ole kokenut oloani niissä tilanteissa psykologisesti turvalliseksi ja siksi olen ajautunut erilleen sellaisista ystäväpiireistä. Parhaat illanvietot ja hauskimmat setit olen viettänyt niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen olevani turvassa. Seurassa, jossa voin olla täysin oma itseni, ilman filttereitä. Psykologinen turvallisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat tärkeitä palasia onnelliseen elämään.

Oletko sinä törmännyt psykologisen turvallisuuden käsitteeseen ja miten olet sitä asiaa kokenut, mitä olet oppinut?

Oikein hyviä psykologisesti turvallisia kohtaamisia teille kaikille tähän syksyyn.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

Instagram

Pilviin tuijottelulla läsnäoloa

Olen vuosien mittaan kehittänyt itselleni ensin tiedostamatta ja sitten tietoisesti äärettömän tärkeän työkalun: läsnäolevan ja tietoisen kävelyn menetelmän. Se oli ehkä tärkein yksittäinen apuväline, jonka voimin selvisin uupumuksen kierteestä. Nyt en enää osaa elää ilman sitä.

Kävellessäni tulin äärettömän tietoiseksi siitä, miten katoavaista ja hetkellistä kaikki todella on. Pilviin tuijotellessani havaitsin, miten muutamassa sekunnissa näkymä oli muovautunut uudenlaiseksi. Joka aamu kävelylle lähtiessäni huomasin, että maisema oli hienovaraisesti muuttunut. Luonnon syklisyys alkoi aivan uudella tavalla avautua ja samalla myös läsnäolon merkitys.

Nykyään ehkä puhutaan tässä hetkessä elämisestä jo liiankin kanssa, ihan kyllästymiseen asti. Sillä on syynsä ja tehtävänsä. Onkin ihan toinen juttu lukea aiheesta ja kuunnella mielenkiintoisia podcasteja kuin toteuttaa läsnäolon taitoa arjessaan, jokapäiväisessä elämässä. Minkään materiaalin läpikäyminen ei vielä tee sen sisältöä todeksi omassa elämässä.

On kovin helppoa antautua virran vietäväksi. Sitä sukeltaa laput silmillä
suorittamisen harmaaseen tunneliin, jonka päästä odottaa löytävänsä valoa. Joskus tunnelin pää karkaa aina vain kauemmas ja kauemmas. “Kun selviän tästä ja tuosta.. Sitten kun saan tämän tehtyä.. Kunhan loma alkaa.. Ensi kuussa varmasti jo helpottaa..”

Harmaassa tunnelissa ei ole maisemaikkunoita eikä kauniita, virvoittavia taukopaikkoja. Kaikki muu, toisin sanoen elämä jää näkemättä, kokematta, huomaamatta ja aistimatta. Tunnelissa tallustaja päätyy raahautumaan. Moni uupuu ennen pitkää. Minäkin.

Herkän hienoviritteiset vastaanottimet menevät ikään kuin tukkoon, kaikki puuroutuu ja missään ei tunnu olevan mitään tolkkua. Sisäinen ristiriita kasvaa yhä suuremmaksi. Herää kysymys: Onko tämä itseä vastaan kamppailu todella kaiken arvoista? Kenen ehdoilla elän?

On aika vaikea nakertaa tunnelin seinään ovea, jos siihen ei ole voimia tai ylipäänsä halua. Jos kehon ja mielen viestit vaientaa kuoliaaksi, ollaan jo aika pitkällä menossa vikasuuntaan. Toisille stop-merkki tulee aiemmin kuin toisilla. Sydämestäni toivon, että löydät halua ja voimia kääntää tänään katse pois kengän kärjistä. Se on valinta, sinun valintasi. Katso ylös, ihastele hetki vaihtuvaa taivaallista taidenäyttelyä. Ajattele, mistä olisit voinut jäädä paitsi!

Lämmöllä,
Pia-Maria Ahonen
Balanssia

Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani.

Oletko jo riittävästi hionut kulmiasi?

Muistatko sen lapsuuden palikkalaatikkolelun, jossa on ideana saada kolmio, pallo ja kuutio oikean muotoisesta aukosta laatikon sisään? 

Joskus käy niin, että huomaa itse olevansa se kuutio, joka on koko elämänsä yrittänyt mahtua ympyrän muotoisesta aukosta. Hiton hankalaa!

 
Ihminen on kuitenkin hyvin joustava ja sopeutuva, joten omat nurkat oppii matkan varrella hiomaan näkymättömiin. Mitä pidemmälle vuosia vierii, sitä useammalla elämän osa-alueella saattaa alkaa miellyttää, suorittaa ja muokata itseään boksin aukkoon sopivaksi. Omat rajat venyvät.

 
Kulumista alkaa vääjäämättä tapahtua. Aikanaan saattaa havaita olevansa jo niin sileäksi hiottu, rajaton, että on vaikea muistaa mitä edes itse haluaa, mistä pitää. Palikka kuitenkin solahtelee laatikkoon, yhä enemmän vastuita kertyy ja kaikki tuntuu hoituvan. 

Kunnes jossakin kohtaa voi käydä niin, että kulminaatiopiste saavutetaan. Uupuminen kertoo, että hiominen on suoritettu mallikkaasti, voimavarat on käytetty loppuun. Tässä vaiheessa on usein pakko alkaa harjoitella itsen kuuntelemista, EI:n sanomista ja sen ymmärtämistä, että ympärillä elävät ovat itse vastuussa omien tunteidensa kantamisesta – sinun ei niitä tarvitse ottaa omaan reppuusi painoksi. Tämä on usein pitkällinen, mutta niin vapauttava polku.

Boksiin mahtuakseen on kuitenkin olemassa muitakin tapoja kuin itsensä loppuun saakka silottelu. Mitä sanot näistä: 

Olisiko mahdollista etsiä oikean muotoinen aukko, josta solahtaa laatikkoon?
Entäpä jos hioisikin sitä väärän muotoista, eikä itseään? 
Voisiko laatikon kannen tempaista irti? Saapua kerrankin itse karmit kaulassa?
Miltä tuntuisi rakentaa ihan oma boksi? 
Tai entä jos eläisikin boksien ulkopuolella?

Lempeydellä Heli

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Naiseuden voima -blogissa. 

~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä
Instagram

SunAskeleita/Heli Heikkilä tarjoaa yhdistyksen jäsenille jäsenalennuksia. 

Erityisherkkänä peilien äärellä

Ajattelen, että ihmisenä muodostamme käsityksen itsestämme osittain peilaamalla ja prosessoimalla muiden havaintoja ja ajatuksia meistä. Joskus on tilanteita, jolloin ulkopuolinen henkilö saattaa oivaltaa jotain jopa oleellista toisen persoonasta, joka on jäänyt hänelle itselleen näkymättömäksi. Silloin toinen toimii positiivisena peilinä, joka tarjoaa mahdollisuuden lempeään katseeseen, oivaltamiseen ja myönteiseen itsetutkiskeluun. 

Kuitenkaan kaikki saamamme palautteet eivät aina rohkaise meitä ja saa meitä kääntymään katsomaan itseämme myötätuntoisella, uteliaalla ja lempeällä katseella. Sanoilla on voima nostaa ja rohkaista, mutta myös voima hajottaa ja lannistaa. Joskus kohtaamme sellaista palautetta, joka enemmänkin saa meidät menemään henkisesti kyyryyn tai kokemaan häpeää. Silloin olisi hyvä hetki palata miettimään, että millaisia ihmisiä me tosiasiallisesti olemme, kun katsomme itseämme myötätuntoisella katseella, ja millaisia peilejä kohtaamme tässä maailmassa ja mitkä motiivit näiden peilien takana on? Millaiset tilanteet ovat olleet niitä hetkiä, kun peili on ollut luonteeltaan myönteinen ja minussa hyvää synnyttävä? Ja millaisia peilejä me itse annamme toisillemme ja mitkä motiivit meillä on siihen? 

Parhaimmillaan peili voi saada meidät katsomaan itseämme uusin silmin myönteisellä ja lempeällä katseella. Tässä esimerkissä kerron eräästä myönteisestä peilistä, joka aloitti minussa itsetutkiskelun vaiheen erään persoonani osa-alueen saralla.

Olen ollut useammassa tilanteessa elämässäni, jolloin minua on pyydetty kuvailemaan itseäni. Ensimmäisten ominaisuuksieni joukossa usein mainitsen, että minulla on syvällinen tunnemaailma. Minusta se on totta, ja olen sen useammassa otteessa havainnut. Ympärilläni tapahtuvat asiat vaikuttavat minuun usein syvästi ja suhtaudun elämään herkällä mielenlaadulla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kuormitun helposti, aistin ympäristön ilmapiiriä ja tunnelmaa sekä syvennyn taiteeseen ja nautin luovasta ilmaisusta itsekin paljon. Syvällinen tunnemaailma määrittelee minun persoonaani ja tapaani reagoida ympäristööni. 

Kerran, erään keskustelun yhteydessä, sanoin tästä ominaisuudestani uudehkolle keskustelukumppanille, jonka kanssa olin käynyt syvällisiä keskusteluja. Tämä henkilö antoi silloin minulle palautetta, että minulla ei ole vain syvällinen tunnemaailma, vaan myös syvällinen tapa ajatella. Se kommentti tuntui alkuun erikoiselta, koska en ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään syvällisesti ajattelevana ihmisenä. Päinvastoin: oikeastaan sen vastakohtana ja näen itse paljon aukkoja, tietämättömyyttä ja osaamattomuutta omassa ymmärryksessäni liittyen erilaisiin aiheisiin. En ollenkaan koe, että huokuisin mitenkään ajatusten syvyyttä. 

Kuitenkin, kohdattuani tällaisen peilin, olen nyt alkanut ajattelemaan, että kenties asiat, joista olen kiinnostunut, ovat sellaisia, joita lähestyn syvällisellä ajattelutavalla. Sen takia minussa saattaa joskus heijastua myös sellainen piirre ulospäin, koska pohdin itseäni kiinnostavia asioita hartaasti. 

Tällaisen ajatusprosessin minulle tarjosi myönteinen uusi peili, joka sai minut oivaltamaan jotain uutta itsestäni. Hänelle näyttäydyin syvällisesti ajattelevana ihmisenä, ja pohtimalla tätä peilattua piirrettä, onnistuin löytämään sen havaitun puolen myös itse omasta persoonastani. 

Esimerkiksi tällä tavoin myönteiset peilit saavat meidät oivaltamaan ja löytämään uutta itsessämme. Näihin myönteisiin peileihin kelpaa katsella, ja sellaisia meidänkin olisi hyvä olla toisillemme tässä maailmassa. 

Siina

Osa meistä kokee tunteita voimakkaammin – Vahva tunneherkkyys voi näkyä näillä kolmella tavalla

Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista, koska kokemukseen voi vaikuttaa.

Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:

1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)

2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)

3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)

Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.

Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.

Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.

Terapeutti-kouluttaja-tietokirjailija Marika Rosenborgin uusin teos ”Varmistelusta vapauteen” julkaistiin elokuussa 2024. Rosenborg on syventynyt työssään muun muassa erityisherkkyyden teemoihin. 

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Hidastaelamaa.fi -sivulla

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan.

 Jäsenen blogikirjoitus:

Miten meihin ikääntyviin suhtaudutaan? Eläkeläisiin, joita on suurin osa plus/yli 65-vuotiaista suomalaisista. Mitä porukkaa meidän ajatellaan olevan...

Ei olla minkäänlainen yhtenäinen porukka ollenkaan. On ikähaitariakin monta kymmentä vuotta. Voisi puhua varhaisvanhuudesta (jossa itse nyt ajattelen olevani), keskivanhuudesta ja myöhäisvanhuudesta. Kuulostaapa omituiselta… Kuitenkin jos vanhuuteen lasketaan kuuluvaksi noin ikävuodet 65-112, niin onhan se vain pitkä ajanjakso. Eikä olla samalla viivalla 65-vuotias ja se 112-vuotias, joita heitäkin jo löytyy. Tosin ennusteet sanovat, että eliniänodote suomalaisilla on laskemassa.

Joku kuuskymppinen voi siis olla kremppainen, joku taas täysin terve. Jollakin on jo muistihäiriötä kun taas toisella niitä ei tule koskaan. Moni tekee työtä edelleen, joku taas on jo muiden avun varassa. Todella heterogeeninen joukko on tämä ikääntyneiksi tai vanhuksiksi, senioreiksi kutsuttu ihmisryhmä.

Meitä erityisherkkiä on viidesosa tästä ryhmästä. Me koetaan moni asia syvemmin, ja moni asia kolahtaa, vaikuttaa eri tavalla meissä. Aistimme ilmapiirejä, tunnelmia ja tuoksuja, vivahteita tarkemmin kuin muut. Yliviritymme liiasta. Ja monia haasteita tulee hissun kissun; lääkärikäyntejä terveyskeskuksissa, luopumisia, pienemmillä tuloilla pärjäämistä. Voimia tarvitaan eri tavalla kuin aiemmin. Elämä voi tulla haastavammaksi. Ja se miten yhteiskunta ja muut ihmiset suhtautuu meihin, sen erityisherkkä kyllä aistii oikein hyvin.

- No, kannattaako sitä ikääntynyttä mammaa enää niin tutkia tutkia, ja laittaa leikkausjonoon kun on nuorempia pitkä jono odottamassa. Siinä jonon tukkeena se on monessa muussakin, ei ruuhka-aikaan pitäisi tulla kaupungille, hitaita kun ovat. Ja onko ikääntyneemmän mielipiteellä niin paljon enää merkitystä ylipäätään? Niillähän jo muisti pätkii ja ajatukset ovat jostain menneisyydestä, ei niillä ole enää virkaa. Ehkä näin. Tai sitten ei.

Vaikea sanoa mitä nuoret ajattelevat vanhoista tänä päivänä. Jotenkin koen itse että paljon menee hukkaan jos ei kuunnella meitä. No onhan valtionpäämiehet ja tieteen edustajat, uskonnon edustajat usein vanhoja. Siinä oiva esimerkki että kyllä kokemuksella on arvoa ja merkitystä. Kyllähän vaikka edellinen presidenttimme Sauli Niinistö oli ja on hyvin arvostettu presidenttinä ja ihmisenä. Ja emerituspiispa Irja Askolaa kuunneltiin ja arvostettiin ja edelleen arvostetaan. Tiedemiehet viisastuvat aina vain vanhetessaankin, ajatellaan nyt vaikka avaruustähtitieteilijä Esko Valtaojaa. Näitä esimerkkejä on vaikka miten paljon, meillä ja maailmalla.

- Pistää miettimään. Jos viisaus jalostuu entisestään vanhenemisen myötä, niin eiköhän se tee sitä meillä kaikilla. Sillä naapurin mummolla, ja sillä jo ikäihmistyökaverilla. Kyllä! Tjaa, riippuu nyt toki ihmisestä. Viisaus karttuu kun sitä kartuttaa. Kuuntelee muita ihmisiä, lukee, harjoittaa osaamisaluettaan edelleen. Ihan kuin se fyysinen kuntokin karttuu kun sitä kartuttaa. Ja mielen hyvinvointi niin ikään.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jospa me ikääntyvät erityisherkät koitetaan löytää niitä kaikkein parhaita ominaisuuksiamme, ja käyttää niitä. Saa keskustella syvällisiä, mutta ei muita neuvomalla silloin kun neuvoja ei haluta.. Omat rajat on hyvä pitää, siinä tekemisessä, että jaksaa. Sillä opettaa muitakin, omalla esimerkillään. Aisteistaan muuten saa nauttia täysillä, se tekee niiin hyvää; kahvin tuoksu, metsän tuoksu, tai viljapellon. Kaikki tuo huumaavan kaunis luonto ja mikä on kohta taas ihan erityisenä väriloistona ympärillämme. Luonnon äänet, musiikki  ja muut kaikki ihanat äänet. Herkistä korvista on toden totta iloakin. Nautin itse syysiltoina myös  ASMR:stä. Ne pienet äänet kutittavat korvia ihanasti. Pienet asiat ovat helpolla saavutettavissa, voimaannuttavat ja auttavat jaksamaan.

Tämä maailmanaika tarvitsee paitsi viisaita niin ihan erityisesti empaattisia, myötätuntoisia ihmisiä. Meitä erityisherkkiä. Empatiaa saa käyttää suruttomasti, rajattomasti, kaikkialla, syteen tai saveen, niin rohkeasti käyttää. Rohkeasti herkkänä näyttää ja käyttää.

Nimittäin niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. 'Huudetaan' siis ystävällisesti, empaattisesti, arvostavasti, rakastavasti. Ja metsä vastaa samalla mitalla.
Näinköhän? - Mitäpä ajattelet vertaiseni ikääntyvä erityisherkkä?

Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä

Luen myös sarjan aiemmat blogipostaukset:

Erityisherkkä ikääntyy.

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous.

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli.

 

Lue myös Lauran kirjoitus Mieleenpainuvasta kesästä.

 

 💙💙💙