Luovuus ja herkkyys käsikkäin

Jäsenen blogikirjoitus:

Minäkö luova? Jokunen vuosi sitten sanataideohjaajaopinnoissani pyydettiin pohtimaan omaa luovuutta. Ensiajatukseni oli, että en todellakaan ole luova. Enhän sävellä kuin Sibelius, maalaa kuin Simberg tai kirjoita kuin Södergran. En ole ikinä saanut edes yhtä kokonaista villasukkaa kudottua, sillä homma tyssäsi kinkkiseen kantapäähän. Uskomus osaamattomuudestani ja luovuuskykyni olemattomuudesta oli kuin karhulangalla kirjottu minuuteeni. Huijarisyndrooma-ajattelun irrottaminen takinliepeestäni ei ole ollut helppoa. Vieläkin se muutamalla kynnellään riippuu saumojeni sisällä, mutta ommel kerrallaan puran vääristyneitä uskomuksiani. En kuitenkaan syntynyt tuon uskomuksen kanssa, vaan imin sen elämän varrella itseeni. Vähä vähältä kadotin kuuluvuuden luovuuteeni, kunnes linja katkesi hetkellisesti kokonaan.

Lapsena mielikuvitusuniversumini oli alati laajentuva. Kaikenlainen kekseliäisyys väritti lapsuuspuuhieni luonnetta. Viihdyin itsekseni, ideoin ja toteutin. Esimerkiksi näkymätön leikkiperhe, lottovoittotalon suunnitelmanippu ja lähimetsikön valkoisin pitsiverhoin kaunistettu maja syntyivät luovan ajatteluni ajamana. Pianoimprovisointini ulottui Tappajahain jännitysmusiikista ilomarssien kautta surusointuihin. Kasettinauhuri taltioi tarinoitani. Televisioruudun välkkeessä mukailin Pähkinänsärkijän balettiliikkeitä. Ystäväni kanssa rakensimme heinäpaaleista iglun, ja polkupyörä sai toimittaa tallileikissä hevosen virkaa. Luova ongelmanratkaisukykyni ulottui jopa eläinmaailmaan, sillä kyhäsin kissan kidasta pelastamalleni peltohiirelle toipumispesän punaiseen sukkakoriin, johon laitoin iltasatukirjani kanneksi. Toki 90-luvun lamakin vaikutti luovuuteni äärimmilleen venyttämiseen, mutta kaiken pohjalla oli keksijän tyttären taipumus katsoa maailmaa luovien lasien läpi herkällä katseella. 

Luomisen vimma ja vastus. Kouluikäisenä koristellut vihkoni täyttyivät luovan lennokkaista unelmistani. Haaveiden muuttaminen piirroksiksi, lelulehtileikkeiksi ja sanoiksi ruutupaperille teki niistä piirun verran todellisempia. Toiveideni purkkapinkkiä Barbien asuntoautoa en koskaan saanut, mutta luovuuteni sai boostia siitä, ettei kaappini täyttynyt Anttilan kuvaston sisällöstä. Ompelin, nikkaroin, väkersin, piirsin, maalasin, sekoitin, suunnittelin, väritin, leikkasin ja liimasin. Loin, loin ja loin. Puhdepajastani valmistui niin vanhoilla vaaterievuilla täytetty mollamaija kuin laudanpätkistä ja verhoilukankaasta kyhätty nukkekodin sohvaryhmäkin. Teininä spraymaalasin isoäitini 1930-luvun ruskeat nauhakengät hopeisiksi ja kopistelin coolisti menemään yläasteen käytävillä. Luovuuspuuskien lopputulokset olivat toisinaan surkuhupaisia ja muiden kulmakarvoja kohottavia, mutta itse olin tohkeissani tuotoksistani. Koulun käsityötunnit olivat kuitenkin kauhuni. Arviointi, tarkkailu, vertailu ja tarkat raamit saivat minut kramppiin ja vatsani kipeäksi. Luovuus tarvitsee tilaa ja vapautta.

Yksi tärkeimmistä luovuuskanavistani on aina ollut kirjoittaminen. Jo pienestä pitäen olen kokenut suorastaan pakottavaa tarvetta sanoittaa ikiliikkuvan mieleni kulkua paperille. Arkailin puhumista isoissa seurueissa, varsinkin jos suojanani ei ollut näytelmäkerholaisen rooliviittaa, mutta kirjoittamalla pystyin olemaan rohkeasti oma itseni tai kuka tahansa. Kynästäni virtasi erilaisia listoja, runoja, kirjanalkuja, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Kouluaineisiin ujutin toisinaan piiloviestejä, joiden avulla halusin tulla kohdatuksi ja ymmärretyksi ulkopuolisuuden tunteeni kanssa. Nuoruusvuosinani tekstieni sävyt synkkenivät ja aloin yhä enemmän kirjoittaa itsestäni erilaista. Koin tarvitsevani kuoren herkkyyteni päälle ja naamion peittämään silmäkulmani kimmellyksen. Luettelin paperille kaikkea sitä, minkä halusin itsessäni olevan toisin. Opiskelu- ja työelämä ojensi käteeni punakynän. Luovuus jämähti lukkojen taa. Elämän esteradalla luovuuteni lakastui ja sanani ehtyivät entisestään. Vasta sanataiteen äärelle löydettyäni sain tiukkaan väännetyn luovuuspurkin kannen auki ja sanani pääsivät vapaaksi! Kirjoittamalla näen, mitä ajattelen ja kuulen, mitä hiljaisuus sanoo. Sanat ovat muovailuvahaa, jolla hahmoton saa muodon.

Luovuus ja herkkyys käsikkäin. Luovuutta ja lahjakkuutta tutkinut professori Kari Uusikylä kuvailee luovan persoonallisuuden olevan tyypillisesti herkkä, tietoinen sisäisen ja ulkoisen maailman tapahtumista, vetäytyvä, harkitseva sekä utelias ympäristön havainnoija. Nämä piirteet kuulostavat liippaavan läheltä erityisherkkyyteenkin liitettäviä ominaisuuksia. Erityisherkän syväprosessointi-, eläytymis- ja tarkka havainnoimiskyky ovat luovuutta rikastuttavia elementtejä. Herkkyys on siis luovuuden ytimessä. Herkät ihmiset kokevat usein suurta luovan ilmaisun halua ja myös nauttivat luovuuden hedelmistä haltioitumiseen saakka. Uskon, että monet kulttuuri- ja taidekentän toimijat ovat erityisherkkiä. Luovuuden läheisyydessä liikkuu myös intuitio, tuo ajattelun pikakaista, johon monet herkkäviritteiset vaikuttavat olevan syvässä yhteydessä. Intuitiivinen kirjoittaminen on yksi keino tuon yhteyden kirkastamiseen.

Hoitava luovuus. Lääkäri ja kirjailija Gabor Maté puhuu useissa yhteyksissä siitä, miten herkkyys, luovuus ja kipu kietoutuvat monesti yhteen. Erityisen herkkä kokee kauniin kauniimpana, mutta hän kokee myös pahan pahempana ja on siksi vaarassa saada syvempiä haavoja kuin muut. Monet herkät ihmiset kanavoivat kipukohtiaan luovuuteen. Näin voi parhaimmillaan syntyä tervehdyttävä kehä, jossa luovuus lisää hyvinvointia ja hyvinvointi lisää luovuutta – varsinkin herkkyyttä tukevassa ympäristössä. Uskon, että erityisherkkä on keskivertoa vastaanottavaisempi luovuuden lääkitsevälle vaikutukselle. Itselleni luova kirjoittaminen ja kirjallisuusterapeuttinen työskentely on oiva apu ajatusten valtameren jätelauttojen siivoamisessa. Sysipimeistä syvyyksistä voi jopa sukeltaa helmiä. Puhe voi toisinaan jäädä jumiin kurkunperälle, mutta kirjoittamalla saan antaa kaiken valua vapaasti ulos. Puhesolmukin höllentyy säännöistä vapaan kirjoittamisen myötä. Kynäily auttaa puhdistamaan ja selkeyttämään mieltä. 

Tule pois piilosta! Löysin taannoin kolmannen luokan äidinkielenvihkoni, johon olin kirjoittanut seuraavan tekstin: ”Minä olen uneni takana piilossa maailmalta. Unella on sininen lakana ja kurkistan sen alta, mutta ihan vielä pois en tulla malta.” Havahduin huomaamaan näkyväksi tulemisen pelkoni ja laadin tuolle 9-vuotiaana kirjoittamalleni tekstille vastarunon: ”Herään unesta. Sininen peitto painaa, maailma kutsuu. Olen nukkunut liikaa! Aika nousta piilosta.” Liian monen herkän luovat lahjat ja villit visiot kätkeytyvät vakan alle, vaikka hän lapsena olisi surffannut luovuuden aalloilla jatkuvasti. Yksikin lyttäävä palaute voi saada erityisherkän käpertymään. Hän voi alkaa epäillä kykyjään, pelätä epäonnistumista, ylianalysoida seurauksia, kuunnella liikaa sisäisen kriitikon kiljuntaa ja ympärillään leijuvia odotuksia – jäädä unen sinisen lakanan alle piiloon maailmalta. 

Luovuus tekee hyvää kaikille. Luovuuden aarreaitassa voi levätä ja latautua vain itsekseen, mutta sen kultakimpaleita voi jakaa myös muille. Itse askarreltu ystävänpäiväkortti, lavarunoesitys kesätapahtumassa, virkattu amigurimi-hahmo lapselle, fantasiakakku hääparille tai vaikkapa maisemavalokuva Facebook-kavereille antavat paljon sekä tekijälle että vastaanottajalle. Tämä teräväreunainen maailma tarvitsee pehmentyäkseen luovuuden herkkää kosketusta. Yhteys luovuuteen on aina mahdollista korjata, vaikka se olisi mennyt poikki. Älä anna menneisyyden haamuille, arvosteleville aaveille tai epäilyksen varjoille puheaikaa, vaan avaa linja luovuuteen ja vastaa sen kutsuun.

Mervi Harju-Panula

Lähteet:

Uusikylä, Kari 2012: Luovuus kuuluu kaikille. PS-Kustannus, Jyväskylä, s. 93

Maté, Gabor: esim. Youtube-video The more pain you feel the more creative you are