Hetki meren kasvojen yllä

 Jäsenen blogikirjoitus:

Pienet hiekanjyvät rahisevat kengänpohjassa, kun nousen kallion korkeimmalle kohdalle varmoin askelin. Pysähdyn käppyrärunkoisen männyn vierelle, annan hengityksen tasaantua ja katseen laskeutua maisemaan. Kuin salamaniskusta kyyneleet kirpoavat silmiin, enkä tiedä, mitä minulle tapahtuu nyt. Kalliolta avautuva näkymä on henkeäsalpaava. Merellinen panoraama on kuin yksi esimerkki oppikirjoihin ja taideteoksiin piirtyneestä kansallismaisemasta, jostain kerrotusta ja ajattomasta kuvasta, joka epäilemättä on puhutellut ja lumonnut monia muitakin silmäpareja ennen minua. Siinä hetkessä minulla ei ole sanoja, vain poskille valuvia kyyneleitä. Vellon epätodellisessa ajattomuuden tilassa keskellä maisemaa, jonka voima on melkein pelottava. Olen niin yksin ja lohduton, kuin äärettömän pieni pisara meren aalloissa. Silti sieltä lohduttomuudesta kumpuaa selittämätön onni ja kiitollisuuden täyttämä levollisuus. Minä olen tässä.

Istun alas jäkälän täplittämälle kivelle, hengitän ja kuuntelen lempeässä auringonvalossa välkkyvän meren hiljaista kuiskailua. Se laulaa niin vaimealla äänellä, että sävelmiä tuskin edes korvalla erottaa. Äkkiä sen ääni kohoaa mahtipontiseksi ja käskeväksi huminaksi, kun korkeammaksi nousevat laineet verhoutuvat tummaan kaapuun synkäksi käyneiden pilvien alla. Seuraavassa hetkessä kivikkoiset luodot ja havumetsäiset saaret kohtaavat horisontissa kirkastuvan taivaan, jonka kannella pilviharso leikkii, muuttaa muotoaan mitä mielikuvituksellisimmiksi olennoiksi. Ja jälleen jostain pumpulin takaa kuultaa aurinko, hymyilee kujeilevasti vain vetäytyäkseen uudelleen piiloon. Taivaalla kaartelee kirkuva lokki ja tähyää ahnaasti alas merelle ruoan toivossa. Mikään hetki ei ole samanlainen kuin edellinen, mikään pilvi ei enää koskaan sellainen kuin juuri äsken.

Meri puhuu ikiaikaista kieltään. Näitä luotoja se on hyväillyt vuosituhansien ajan lempeällä ja rajulla otteellaan. Jos kuuntelee oikein tarkkaan, voi kuulla sen kertovan surullisen tarinan kalastajatorpan Liisasta, jonka mies ei koskaan palannut meriltä kotiin. Meri on armoton ja antelias, arvaamaton elämänlähde, joka antaa ja ottaa omansa. Se laulaa laulun vesille lasketuista veneistä, kalastajien verkoista, työn kovettamista käsistä ja myrskytuulten uurtamista kasvoista. Sen sävelissä soivat ikuiset lupaukset, syntymän ihmeet, luja tahto ja väkevä rakkaus. Se huokailee kariutuneista unelmista, kalvavista huolista ja syvistä suruista. Meri laulaa heistä, joiden suonissa on virrannut veri, sydän sykkinyt elämää ja mieli lentänyt vapaana kuin lintu, tavoitellen jotain ikuista. Heistä, joiden toiveet ovat jo aikoja sitten hiljenneet ja muiston aallot pois pyyhkineet. 

 

Auringonlaskun jälkeen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Istun edelleen kalliolla enkä kykene lopettamaan itkemistä. Yritän toppuutella ja hillitä vyöryvää tunnetta, joka tulee jostain syvältä, ja jota en siinä hetkessä pysty mitenkään ymmärtämään. Pienet mielikuvituksen muovaavat elämäntarinat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen osaksi suurempaa kertomusta, kietoutuvat toisiinsa haaleneviksi muistoiksi ja häilyviksi kuvitelmiksi. Suuria haluava sydämeni ja taivaanrantoja maalaileva mieleni eivät kenties koskaan saavuta unelmiaan, sanat eivät jää elämään, teot eivät kanna minnekään. Pysyvyys on jotain, joka meren äärellä on saavuttamattomimmillaan. Mutta minä olen tässä ja tunnen syvää rauhaa. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen