Yksinäisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, sieltä neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Tuo kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!” kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi. Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen

 

Tämä blogipostaus on julkaistu aiemmin blogissa: Mustan maatuskan värikkäässä huoneessa