Keitä me olemme toisillemme

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Kuva: Andraz Lazic / Unsplash

Keitä me olemme toisillemme, kun ei ole enää mitään sanottavaa?

Katson sinua, sinä katsot minua – ei ole mitään sanottavaa.

Kuuntelen hiljaista tassutteluasi keittiössä. Kattila kolahtaa kattilaa vasten, kun järjestelet kaapissa vallitsevaa kaaosta. Teepussit rapisevat etsiessäsi sitä yhtä oikeaa, muistaakseni luomua madagaskarin vaniljaa. Kysyt, tahdonko minä kahvia. Otan minä kahvia.

Mietin, mitä silloin tehdään, kun kahta toisilleen niin tuttua ihmistä, ei enää yhdistä mikään muu kuin madagaskarin vaniljalla maustettu tee ja kahvi. Kun ei ole enää mitään muuta sanottavaa kuin että tee on hyvää ja kahvi kuumaa.

On yritetty puhua ja on yritetty löytää oikeat sanat, millä palauttaa katkennut yhteys.

On istuttu illallisilla, päivällisillä, lounailla, brunsseilla ja iltapäivän kahvihetkillä. Helsinki on lisäksi täynnä huvituksia, joilla voi täyttää tyhjät lauantait ja sunnuntait. Korkeasaaressa vastaan asteli ylväästi upea Riikinkukko. Meidät nähdessään se pörhisti pyrstönsä koko komeuteensa ja meni sitten menojaan meistä piittaamatta kuin emme olisi siinä olleetkaan.

Kaupunginteatterissa soi musikaali musikaalin perään. Väliajalla tahdoin keskustella niistä kanssasi, mutta sanat kuivuivat huulille ennen kuin niitä oli edes kuultu. En tiennyt, mitä enää kertoisin.

Kesäisillä saariretkillä oli helpompaa. Aurinko lämmitti ja ympärillä oli laivallinen hyväntuulisia kesälomalaisia. Saaressa tunnelma oli kepeä ja hiekkatie, puut, ruoho ja sen mättäät sekä ympärillä vellova meri rauhoittivat luonnollisella pysyvyydellään.

Mutta kun pääsimme kotiin, oli taas niin hiljaista, että jo kaipasin takaisin luonnon huminaan.

On olemassa ihmisiä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Minä olen aina kuulunut niihin, jotka jäävät. Vieroksuen suhtaudun instagramin feedillä livahtaviin aforismeihin, joissa kehotetaan karsimaan energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi (koska kuka heitä kaipaa) ja välttämään negatiivisia henkilöitä, jotka estävät sinua olemasta täysillä oma, valovoimainen itsesi. Anna olla ja kävele pois.

Silti kysyn, että entä jos asiat eivät ole niin mustia ja valkoisia. Entä jos rakkaus on ristiriitaisen repivää eikä mustavalkoisia ihmisiä esiinny kuin vanhanajan sarjakuvissa, mietin.

Siltikin. Hiljaisuus on niin painava taakka.

Melkein mieluummin huutaisin, kiljuisin ja raivoaisin kuin tukahtuisin tähän vaiteliaisuuteen. Itkisin tai surisin, värisisin kyynelistä ja antaisin murheen tulla. Mutta se ei ole mahdollista, koska äänettömyys on tullut jäädäkseen.

Ja vain minä jään jäljelle, yksikseni pohtimaan. Lähdenkö pois vai jäänkö näiden hiljaisten seinien sisälle asumaan? 

Milja Jokinen