Keitä me olemme toisillemme

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Kuva: Andraz Lazic / Unsplash

Keitä me olemme toisillemme, kun ei ole enää mitään sanottavaa?

Katson sinua, sinä katsot minua – ei ole mitään sanottavaa.

Kuuntelen hiljaista tassutteluasi keittiössä. Kattila kolahtaa kattilaa vasten, kun järjestelet kaapissa vallitsevaa kaaosta. Teepussit rapisevat etsiessäsi sitä yhtä oikeaa, muistaakseni luomua madagaskarin vaniljaa. Kysyt, tahdonko minä kahvia. Otan minä kahvia.

Mietin, mitä silloin tehdään, kun kahta toisilleen niin tuttua ihmistä, ei enää yhdistä mikään muu kuin madagaskarin vaniljalla maustettu tee ja kahvi. Kun ei ole enää mitään muuta sanottavaa kuin että tee on hyvää ja kahvi kuumaa.

On yritetty puhua ja on yritetty löytää oikeat sanat, millä palauttaa katkennut yhteys.

On istuttu illallisilla, päivällisillä, lounailla, brunsseilla ja iltapäivän kahvihetkillä. Helsinki on lisäksi täynnä huvituksia, joilla voi täyttää tyhjät lauantait ja sunnuntait. Korkeasaaressa vastaan asteli ylväästi upea Riikinkukko. Meidät nähdessään se pörhisti pyrstönsä koko komeuteensa ja meni sitten menojaan meistä piittaamatta kuin emme olisi siinä olleetkaan.

Kaupunginteatterissa soi musikaali musikaalin perään. Väliajalla tahdoin keskustella niistä kanssasi, mutta sanat kuivuivat huulille ennen kuin niitä oli edes kuultu. En tiennyt, mitä enää kertoisin.

Kesäisillä saariretkillä oli helpompaa. Aurinko lämmitti ja ympärillä oli laivallinen hyväntuulisia kesälomalaisia. Saaressa tunnelma oli kepeä ja hiekkatie, puut, ruoho ja sen mättäät sekä ympärillä vellova meri rauhoittivat luonnollisella pysyvyydellään.

Mutta kun pääsimme kotiin, oli taas niin hiljaista, että jo kaipasin takaisin luonnon huminaan.

On olemassa ihmisiä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Minä olen aina kuulunut niihin, jotka jäävät. Vieroksuen suhtaudun instagramin feedillä livahtaviin aforismeihin, joissa kehotetaan karsimaan energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi (koska kuka heitä kaipaa) ja välttämään negatiivisia henkilöitä, jotka estävät sinua olemasta täysillä oma, valovoimainen itsesi. Anna olla ja kävele pois.

Silti kysyn, että entä jos asiat eivät ole niin mustia ja valkoisia. Entä jos rakkaus on ristiriitaisen repivää eikä mustavalkoisia ihmisiä esiinny kuin vanhanajan sarjakuvissa, mietin.

Siltikin. Hiljaisuus on niin painava taakka.

Melkein mieluummin huutaisin, kiljuisin ja raivoaisin kuin tukahtuisin tähän vaiteliaisuuteen. Itkisin tai surisin, värisisin kyynelistä ja antaisin murheen tulla. Mutta se ei ole mahdollista, koska äänettömyys on tullut jäädäkseen.

Ja vain minä jään jäljelle, yksikseni pohtimaan. Lähdenkö pois vai jäänkö näiden hiljaisten seinien sisälle asumaan? 

Milja Jokinen

Maisema hoitaa katsojaa

Jäsenen blogikirjoitus:

Meillä on ollut hyvin erikoinen talvi säiden puolesta. Useamman kerran olemme saaneet puhtaan valkoisen lumipeitteen yli maiden ja mantujen, kautta Suomen. Sitten jälleen on vesisade pyyhkäissyt kaiken pois, ainakin täällä etelämmässä.

On riittänyt kauneutta lumimaisemissa. On riittänyt toki myös lumitöitä ja liukkautta. Nastakengät on olleet kävelijän turva. 

Säiden vaihtuvuus on minusta mukavaa. Kun lumi sataa jälleen, se on niin huikean tunnelmallista ja tuntuu että ihmiset heräävät eloon lumen myötä. Kommentoidaan tilannetta, jaetaan kokemuksia, ja autetaan toinen toisiaan saada auto lumimotista tai nostaa kaatunut ylös.. näin se on, yhteinen tilanne yhdistää, tällä kertaa ainakin.

Minulle maisema merkitsee todella paljon. Olen maisemien katselija. Tykkään metsän puista, tykkään pensaista, mutta myös pelloista ja aukeista paikoista. Olen talven aikana hakeutunut niin metsään kuin avarille pelloille, meren rantaankin joskus. Olen haukkonut henkeä ihastuksesta monta kertaa monessa paikassa.

Minusta se minkä keskellä olemme eläneet, on ollut niin raskasta ja haasteellista, että tämä maisema missä saanut lepuuttua, on tullut lähemmäksi, sen aistiminen on syventynyt. Minä ainakin olen kuin sukeltanut toiseen, hyvään, rauhalliseen, lempeään ja toivorikkaaseen todellisuuteen liikkuessani luonnossa tai vaikka vain katsellessani ikkunasta ulos avautuvaa näkymää puineen ja pilvineen. Valkoista, sinistä, vihreää tai värit jälleen sankan pyryn peitossa.

Siellä on elämä. Pienet jäniksenjäljet, hiiren polku, lintujen helinä.. Kevät ei ole enää kaukana. Kaikki hyvä on olemassa, tavoitettavissa ja se on mikä antaa voimia tähän hetkeen.

 

 💓💙

Merja Korpisaari

Miten herkkyyteni avaisin…

 Jäsenen blogikirjoitus:

Miten sen sulle kertoisin, jos et sitä kokea saata.

Miten sen sanoiksi pukisin, jos sun kehosi on toista maata.

Miten sut mukaani ottaisin, jos et taajuuksilleni yllä.

Miten sen sulle todistaisin, et silti totta tää kaikki on kyllä.



Miten sen sulle kertoisin, miten tunteet on värejä mulle.

Miten mä avata osaisin sisäisen sateenkaareni sulle.

Miten mä sulle jakaisin maailman tän kuinka nään,

kuinka monen monta sävyä mahtuu elämään.



Miten kuvaisin sulle mun mielessä virtaavan virran,

ajatusten juoksua ja mielikuvituksen sillan.

Miten jakaa me voitais mun hetken ihana taika,

niin kuin mäkin tunnen sen usein lapsen lailla.



Miten kertoisin siitä, et hukkua voi katseeseen,

koskettaviin säveliin ja aitouden kauneuteen.

Mut hajota voi myöskin, pimeän pimeyteen,

vajota kovin syvälle sen syövereiden synkkyyteen.



Miten jakaa mä osaisin herkän kehoni ilot ja arvet,

miten osaisin kertoa, miten herkät on tuntosarvet.

Miten pystyisin avata tän sulle niin vakuuttavasti,

että silmissäs olisin uskottava ihan loppuun asti.



Miten jakaa mä osaisin tunnetta ulkopuolisuuden,

mun herkkyyden määrää ja sielun kodittomuuden.

Miten kertoisin sulle, et jostain kaukaa tullut oon,

enkä vieläkään oo tottunut tän maailman menoon.



Miten kertoisin sanoista, sanoista satuttavista,

vailla huolta heitetyistä, syvälle uppoavista.

Miten kertoisin sulle, et niiden kulmat satuttaa voi.

Niihin usein herkästi mun mieli kompuroi.



Miten kertoisin siitä, kun kauneuteen pakahtuu,

ja miten kovin paljon mun kehossa tapahtuu.

Miten kauneus saa mut eloon ja rauhoittumaan,

ja kaiken muun mun ympäriltä kokonaan katoamaan.



Miten jakaa mä voisin janoni elämään,

ja et se kaikki näkyvä ei mulle riitäkään,

miten kertoisin sulle, et on vielä muutakin,

miten kaiken tän sulle, sulle vakuuttaisin.



Ehkä en voikaan muuta kun vain yrittää.

Kertoa tai piirtää ja osata ymmärtää.

Ymmärrät sen kyllä, minkä ymmärtää voit,

siitä miten mussa mun koko herkkyys soi.

Teija Valonlaakso

 

Voit seurata minua Instagramissa tilillä Inhaling beauty. 

 

 

Rakas, turvassa ja tuettu

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Erityisherkkä lapsi

Erityisherkkä lapsi tarvitsee paljon keskustelua ja läheiset välit vanhempiinsa/vanhempaansa oppiakseen ymmärtämään itseään ja maailmaa.
 

Luin aikoinaan yhdestä kirjasta, että lapsen syntyminen tänne on kuin länsimainen ihminen menisi yhtäkkiä beduiinileiriin. Ja siinä mietittiin mitä se ihminen tarvitsee siellä beduiinileirissä. Hän tarvitsee yhteyshenkilön, joka kertoo, miten siellä eletään. Joka tietää ja osaa opastaa uutta tulokasta.


Opastaminen tapahtuu keskustelemalla ja mallioppimisella. Tulokas voi tuntea olonsa turvalliseksi, kun hänellä on opas joka tietää miten täällä selvitään. Erityisherkän lapsen tapauksessa opas auttaa lasta ymmärtämään itseään, omia tunteitaan ja tarpeitaan, samoin kuin toisia ihmisiä ja sitä miten maailma toimii. Hän oppii miten selvitään herkkyyksien kanssa. Hän oppii kommunikoimaan tunteistaan ja tarpeistaan ihmissuhteissa.


Herkän kanssa voi puhua syvällisesti pienestä lähtien. Jos lapsella on aistiherkkyyksiä yms., niin opas sanoo, että minä tiedän, miten noiden kanssa tullaan toimeen. Ja jos hän ei tiedä, niin hän ottaa selvää, tai vie lapsen jonkun muun luo, joka osaa auttaa. Tärkeää on joka tapauksessa se, että lapsella on tunne, että minun hankaluuksiini on ratkaisu, minun ei tarvitse olla hädissäni yksin tämän kanssa, vaan minulla on opas joka tietää ja johon voin luottaa. En kanna taakkoja yksin, ja asioihin on ratkaisu. Minulla on aikuinen, tai iso määrä aikuisia, joilla on tahtoa tosissaan löytää ne ratkaisut, ja olen turvassa niiden aikuisten vahvuudessa, voimassa, uskossa ja luottamuksessa.


Siellä beduiinileirissä se lapsi ottaa myös omaa kehoaan haltuunsa ja oppii uusia taitoja , jotka antavat lisää itseluottamusta siitä, että hän pärjää maailmassa ja osaa. Niinpä opas keskittyy järjestämään ympäristön pienelle tutkijalle turvalliseksi, sen sijaan että kieltäisi ja varoittaisi koko ajan. Ja pieni tutkija oppii luottamaan omaan kehoonsa ja taitoihinsa, ja tulee aktiiviseksi toimijaksi maailmassa ja yhteisösssään, omien täydellisen sopivien ominaisuuksien kanssa, jotka ovat juuri täydelliset siihen mitä hän on tullut tänne maan päälle tekemään.


Oppaana, hae myös itsellesi tukea, jos tarvitset sitä. Ja kohtele itseäsi samalla rakkaudella, myötätunnolla ja ymmärryksellä kuin lastasi.



Susanna 

Yksinäisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, sieltä neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Tuo kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!” kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi. Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen

 

Tämä blogipostaus on julkaistu aiemmin blogissa: Mustan maatuskan värikkäässä huoneessa

 

Monta kertomusta erityisherkkyydestä

HSP Suomi ry:n blogi täyttää pian 5 vuotta! Blogi aloitti yhdistyksen nettisivuilla keväällä 2017 ja siirtyi myöhemmin, vuonna 2018 blogger-alustalle saaden samalla nimenkin: Rohkeastiherkkä. 

Postauksia meidän blogissamme on jo reilusti yli 200, ei vähän siis. Tässä joitakin suosittuja julkaistuja kirjoituksia.

 

Erityisherkän elämää


Nyyti

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Hoputtaja raapaisee lillukanvarsia

Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Oliko Leonardo da Vinci erityisherkkä?

Erityisherkkä käy ostoksilla



Työelämää

Moninaisuuteen kytkeytyvä persoonallisuus – erityisherkän kokemukset työssä

Erityisherkkänä työelämässä 5/5 (linkeillä pääset sarjan aiempiin osiin)



ja vanhemmuutta 

Erityisherkkä äiti lomailee (erityisherkkä äiti -sarjan 3. osa, linkeillä pääset aiempiin osiin)

Tämä erityisherkkä äiti

Erityisherkkyys ja vanhemmuus

 

💓💙💚