Erityisherkkä parisuhteessa

Jäsenen blogikirjoitus:


Miten vaikeaa se voikaan olla. Sitä mietin tällä hetkellä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, turhautumisesta, yksinolon kaipuusta, syyllisyydestä aina turvallisuuden, luottamuksen ja kiitollisuuden tunteeseen. En haluaisi olla enää yksin, mutta tunnen yksinäisyyttä. Haluan läheisyyttä, mutta kosketus tuntuu painavalta. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen, mutta en saa kosketusta omaan sismpääni. Haluan yhteyttä, mutta kaipaan yksinoloa. Melkoista vuoristorataa yrittäessäni löytää jonkinlaista tasapainoa.
 

 

Parisuhde tuntuu välillä raskaammalta kuin vanhemmuus, sillä lapset nukkuvat omissa sängyissään, touhuavat omissa oloissaan. Kumppani on jatkuvasti läsnä. Aistin sen toiseen huoneeseen, ylä- tai alakertaan saakka. Olen tehnyt useita rajoja itseni ja kumppanin välille, kuten se, etten halua jatkuvia huomionosoituksia, pusuja ja halauksia ja se, etten halua nukkua joka yö kainalossa. Olen myös kertonut useasti erityisherkkyydestäni ja yksinolontarpeestani, kuvannut sitä elinehdokseni, akkujeni lataamiseksi, jotta pysyisin tasapainossa.


Kuitenkin olen yhä uudestaan tilanteessa, ettei riittävää palautumisaikaa ole ollut. Oloni on turta, apea, pää täynnä selvittämättömiä vyyhtejä, voimavarat hiipuneet. Etsin syytä itsestä. Miksi olen tällainen. Miksi en osaa olla parisuhteessa? Miksi toisen läsnäolo kuormittaa? Ja syyllisyys painaa, kun en pysty täyttämään toisen tarpeita. Miksi kuitenkin aina joustan kunnes olen piippussa? Yritän sinnitellä perhe-elämän keskellä. Loma-ajat ovat pahimpia, kun ollaan yhdessä 24/7.


Kaipaisin vain latautumista, omaa aikaa ajatella ja järjestellä asioita mielessäni. Omaa laatuaikaa, jonka kautta energiani tasapainoittuvat ja virtaavat. Kysymys kuuluukin, kenen vastuulla se on, että saan tarvitsemaani aikaa? Minun itseni tietysti, mutta miten se käytännössä toteutetaan, kun niin sanottua väistötilaa ei ole. Koen syyllisyyttä siitä, jos ajaisin muut perheenjäsenet pois kotoa, jotta saan olla yksin. Helpompaa olisi poistua itse, kun siltä tuntuu, mutta minne menisin. Rauhallinen, ärsykkeiltä vapaa ympäristö, jossa olisi mahdollisuus myös levätä. Olen etsinyt vaihtoehtoja esim. vuokraamalla työ- tai toimistotilan, varaamalla majoituksen airbnb kautta, mutta kustannukset tulevat suuriksi. Kirjastoissa ei juuri työskentelytiloja ole tai ne ovat koronan vuoksi pois käytöstä. Etätyöskentelytiloja ei täällä ole.


Vai onko ongelman ydin sittenkin itse parisuhteessa? Jos erot sosiaalisuudessa ja kommunikoissa sekä samankaltaisuus pyrkimyksessä vastata toisen tarpeisiin ovat liian suuret. En ole tyytyväinen siihen, millainen minusta on parisuhteessamme tullut ja tuskin on toinenkaan, koska olen joutunut myös hänen vitsailevaa kommunikointitapaansa rajaamaan. Jos sanon jotain ja hän kääntää sen vitsillään päälaelleen tai toiseen asiaan, hän ohittaa minut ja asiani. Siltä minusta tuntuu. Mutta onko se oikein häntä kohtaan? Eikö jokaisella ole oikeus olla oma itsensä? En minäkään pysty herkkyyttäni ja kuormittumistani muuttamaan.


Missä menee raja parisuhteen toimivuudessa tai toimimattomuudessa?
 

Näihin kysymyksiin, pohdintoihin ja tunnelmiin jään. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia, ajatuksia, kommentteja :-)


t. Pirpana