Ajatuksia ajasta

Jäsenen blogikirjoitus:

 
Voi miten aika kuluu nopeasti!

Mennyt on mennyttä, eikä se palaa koskaan.

 
 Näinköhän, etteikö se palaa?

- Minusta mennyt on olemassa olevaa aikaa. Se on tässä.

Aina kun haluan niin. (Usein silloinkin kun en halua.)

Mennyt, minähän omistan sen;

Voin muistella ja katsella tapahtumia, elää niitä  ja tehdä jos haluan ja voin, uusia tulkintoja tapahtumista.

Mennyt on minulla olemassa.

 

👀👀👀

Tulevaisuus sen sijaan ei ole sitä.

En voi mitenkään tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Voin unelmoida, voin suunnitella, mutta se on vain kuvitelmaa.

Minulla ei ole tulevaisuutta. Vielä.

Rakastan kyllä laatia kalenteriin suunnitelmia.
Tulevien kokousten, töiden merkitsemistä, tapaamisten, juhlapäivien, lomien merkitsemistä.

Näkymä on tämä. Toive on. Mutta se toteutuma, sitä voi ihmetellä sitten.
(En toki kiellä, etteikö unelmilla myös olisi taipumus toteutua.)

 

Voin tietenkin vaikuttaa tulevaisuuteen, käyttäen sitä tietoa ja osaamista ja kokemusta mitä minulla on. Toimia sen mukaan, että toivotun tulevaisuuden todennäköisyys olisi mahdollisimman suuri.

Suhtaudun kuitenkin asioihin hyvin voimakkaasti tunteella.. Olen ehkä vähän huithapeli.. Elän melkein  kuin päiväperhonen.

- Ehkä se onkin hyvä niin?

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen pystynyt olemaan läsnä, ja olen yhä vaan huithapelimpi, mutta: Talletan hetkiä pilveen muistojen.

Ihan kaikkein parasta on: nähdä ja kuulla ja tuntea mitä nyt tapahtuu, mitä nyt teen tai tehdään, ollaan tai jaetaan.. Muistokin jää juuri siitä.

Kuka jaksaa pohtia... aurinkohan nousee, jälleen.

Voi miten nopeasti aika kuluukaan!:)

Merja Korpisaari

 

Erityisherkkä parisuhteessa

Jäsenen blogikirjoitus:


Miten vaikeaa se voikaan olla. Sitä mietin tällä hetkellä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, turhautumisesta, yksinolon kaipuusta, syyllisyydestä aina turvallisuuden, luottamuksen ja kiitollisuuden tunteeseen. En haluaisi olla enää yksin, mutta tunnen yksinäisyyttä. Haluan läheisyyttä, mutta kosketus tuntuu painavalta. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen, mutta en saa kosketusta omaan sismpääni. Haluan yhteyttä, mutta kaipaan yksinoloa. Melkoista vuoristorataa yrittäessäni löytää jonkinlaista tasapainoa.
 

 

Parisuhde tuntuu välillä raskaammalta kuin vanhemmuus, sillä lapset nukkuvat omissa sängyissään, touhuavat omissa oloissaan. Kumppani on jatkuvasti läsnä. Aistin sen toiseen huoneeseen, ylä- tai alakertaan saakka. Olen tehnyt useita rajoja itseni ja kumppanin välille, kuten se, etten halua jatkuvia huomionosoituksia, pusuja ja halauksia ja se, etten halua nukkua joka yö kainalossa. Olen myös kertonut useasti erityisherkkyydestäni ja yksinolontarpeestani, kuvannut sitä elinehdokseni, akkujeni lataamiseksi, jotta pysyisin tasapainossa.


Kuitenkin olen yhä uudestaan tilanteessa, ettei riittävää palautumisaikaa ole ollut. Oloni on turta, apea, pää täynnä selvittämättömiä vyyhtejä, voimavarat hiipuneet. Etsin syytä itsestä. Miksi olen tällainen. Miksi en osaa olla parisuhteessa? Miksi toisen läsnäolo kuormittaa? Ja syyllisyys painaa, kun en pysty täyttämään toisen tarpeita. Miksi kuitenkin aina joustan kunnes olen piippussa? Yritän sinnitellä perhe-elämän keskellä. Loma-ajat ovat pahimpia, kun ollaan yhdessä 24/7.


Kaipaisin vain latautumista, omaa aikaa ajatella ja järjestellä asioita mielessäni. Omaa laatuaikaa, jonka kautta energiani tasapainoittuvat ja virtaavat. Kysymys kuuluukin, kenen vastuulla se on, että saan tarvitsemaani aikaa? Minun itseni tietysti, mutta miten se käytännössä toteutetaan, kun niin sanottua väistötilaa ei ole. Koen syyllisyyttä siitä, jos ajaisin muut perheenjäsenet pois kotoa, jotta saan olla yksin. Helpompaa olisi poistua itse, kun siltä tuntuu, mutta minne menisin. Rauhallinen, ärsykkeiltä vapaa ympäristö, jossa olisi mahdollisuus myös levätä. Olen etsinyt vaihtoehtoja esim. vuokraamalla työ- tai toimistotilan, varaamalla majoituksen airbnb kautta, mutta kustannukset tulevat suuriksi. Kirjastoissa ei juuri työskentelytiloja ole tai ne ovat koronan vuoksi pois käytöstä. Etätyöskentelytiloja ei täällä ole.


Vai onko ongelman ydin sittenkin itse parisuhteessa? Jos erot sosiaalisuudessa ja kommunikoissa sekä samankaltaisuus pyrkimyksessä vastata toisen tarpeisiin ovat liian suuret. En ole tyytyväinen siihen, millainen minusta on parisuhteessamme tullut ja tuskin on toinenkaan, koska olen joutunut myös hänen vitsailevaa kommunikointitapaansa rajaamaan. Jos sanon jotain ja hän kääntää sen vitsillään päälaelleen tai toiseen asiaan, hän ohittaa minut ja asiani. Siltä minusta tuntuu. Mutta onko se oikein häntä kohtaan? Eikö jokaisella ole oikeus olla oma itsensä? En minäkään pysty herkkyyttäni ja kuormittumistani muuttamaan.


Missä menee raja parisuhteen toimivuudessa tai toimimattomuudessa?
 

Näihin kysymyksiin, pohdintoihin ja tunnelmiin jään. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia, ajatuksia, kommentteja :-)


t. Pirpana