Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Häpeä – se tunne, kun toivot, että maa nielaisisi sinut siihen paikkaan tai että voisit vain kadota savuna ilmaan, puff! 

Ehkä se oli jotakin, mitä sanoit. Ehkä se oli jotakin, mitä teit. Tai ehkä et sanonut tai tehnyt mitään ja se vasta hävettääkin.

Minä olen ollut häpeämisen mestari ja tiedän, että häpeää voi tuntea oikeastaan mistä vain. Puhuit liian kovaa tai liian hiljaa, puhuit liikaa tai et puhunut lainkaan, katsoit jotakuta liian pitkän aikaa silmiin tai pälyilit epäilyttävästi pitkin nurkkia, laitoit päällesi värikkäät vaatteet musta- ja harmaapukuisten ihmisten massaan, heitit ilmaan vitsin, jota kukaan ei tajunnut, paljastit itsestäsi liikaa, paljastit itsestäsi vääriä asioita tai et tiedä, mitä muut ajattelivat siitä, mitä kerroit… kuten sanottu, hävetä voi vaikka mitä ja kuinka paljon tahansa! 

Vääränlainen häpeä puhututtaa ja herättää kiinnostusta. Niin, hetkinen, mitä olikaan oikeanlainen häpeä? Häpeää runsaasti tutkinut ja siitä paljon kirjoittanut Ben Malinen kuvaa kirjassaan Häpeän monet kasvot (2003, 87–88) niin kutsuttua hyvää häpeää. Malinen kirjoittaa, että häpeä itsessään on luonnollinen tunne, joka muuttuu ongelmaksi vasta sitten, kun yritämme torjua tai kieltää sen olemassaolon. Terve häpeä myös suojaa ei-toivotulta käyttäytymiseltä, josta seurauksena voisi olla sosiaalisten normien rikkomisesta aiheutuva julkinen häpeä. Kaikki häpeä ei siis ole haitallista tai jotakin, mistä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, vaan häpeä myös suojaa ja varjelee tuntijaansa. 

Usein huomio kiinnittyy elämää suojelevasta häpeästä sen haitalliseen muotoon. Siihen, joka nakertaa ihmisen omaa minuutta ja kutistaa sen häpeäpersoonaksi. Minuuden voisi määritellä siksi osaksi itseä, jonka miellän ydinminäksi siis identiteetiksi. Millainen olen, mitä teen, mikä on minulle tärkeää, mitä arvostan, mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja miten haluan, että muut näkevät minut. Ajattelen, että minuus on jotakin jokaisen ihmisen ihan omaa – jokaisella on omanlaisensa minuus. Malisen (2003, 91) mukaan omaa minuuttaan häpeävä ihminen kokee olevansa puutteellinen ja viallinen ja uskoo, etteivät muut ihmiset voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on. 

Olen pohtinut erityisherkän ihmisen häpeää. Onkohan haitallinen häpeä erityisherkillä kenties yleisempää kuin ei-erityisherkillä? Entä millaisia asioita erityisherkkä ihminen on taipuvainen häpeämään? Millaisin sanoin HSP-piirteiset häpeää kuvailisivat? Outo? Erilainen? Toisenlainen? Jo erityisherkkyystutkimuksen suomalainen edelläkävijä Sylvi-Sanni Manninen nimesi tutkimusraporttinsa yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa nimikkeellä Outolintu, erilainen (1999). 

Millaisia asioita minä olen sitten itse hävennyt. No, olen muun muassa hävennyt sitä, että pidän kauniista asioista. Nautin, kun näen kauneutta ympärilläni ihmisissä, tavaroissa, kukissa, sisustuksessa, luonnossa, sanoissa, lauluissa ym., listaa voisi jatkaa loputtomiin. VIA-luonteenvahvuustestin tehtyäni ymmärsin, miksi (testin voi tehdä osoitteessa www.viacharacter.org). Ydinvahvuuksiini kuuluu kauneuden huomaaminen ja arvostaminen, niin myös erinomaisuuden ja taidokkaan tekemisen kunnioittaminen. Erityisherkillä on usein korostunut kauneudentaju ja estetiikan kaipuu. Silti, tätäkin ominaisuutta itsessäni olen jaksanut hävetä ja nolostella sekä piilotella. Suomalaiseen kulttuuriperintöön ei ole kuulunut kauneudella koreilu vaan tärkeämpää on ollut käytännöllisyys, helppous ja vaatimattomuus. Estetiikan vaaliminen saatetaan herkästi mieltää pinnalliseksi ulkonäkökeskeisyydeksi. Siispä, olen hävennyt. Hävennyt siitäkin huolimatta, että kauneudentajuni ulottuu merkittävästi laajemmalle ja syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja siihen, miltä ihminen näyttää. 

Olen hävennyt herkkyyttäni. Osa ihmisistä mieltää edelleen herkkyyden heikkoudeksi eli joksikin sellaiseksi, mikä pitäisi kitkeä ihmisestä pois, jotta tämä pärjää kovassa, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Aivan kuin maailma olisi jatkuva taistelukenttä, jossa pitää olla alati asemissa vihamielisten hyökkäysten varalta. Jotta jaksaa, jotta pärjää ja jotta selviää. Kuinka moni erityisherkkä on piirteensä vuoksi saanut kuulla olevansa yliherkkä, liian tunteellinen, liian sitä, liian tätä? Jos mikä, niin sellaiset kommentit toistuessaan ovat oivaa maaperää häpeäpersoonan syntymiselle. Kun ei koskaan ole sopiva vaan on aina liikaa jotakin tai liian vähän jotakin. 

Eeva Kolu kirjoitti kirjan uupumuksesta, väsymyksestä, ylisuorittamisesta ja kyllä, myös häpeästä. Teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021, 55–63) hän kertoo, kuinka häpeä kulki salamatkustajana elämässä mukana ja muodosti muurin, jonka toisella puolella muu maailma oli. Se oli suuri salaisuus, se teki maailmasta pienen ja ahtaan. Häpeä sai uskomaan, että itsessä on jotakin perustavanlaatuista vikaa. Uskomus oli niin kipeä, että sitä piti paeta ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Koska sellainen voima häpeällä on, se laittaa ihmisen juoksemaan.

Korkeintaan vähän väsynyt ei mielestäni ole kuitenkaan vain kirja ylisuorittamisesta, uupumuksesta ja häpeästä. Se on myös kirja toivosta ja häpeän kohtaamisesta. Se on kirja kasvusta kohti omannäköistä elämää ja aitoa minää. Että saa olla juuri sitä, mitä on ilman pelkoa muiden ihmisten tuomitsevista katseista. Ettei enää tarvitse pelätä itseään. Ensin on kuitenkin kohdattava oma katseensa, sillä kokemukseni mukaan häpeän voi voittaa vain yhdellä tavalla. On lopetettava juokseminen ja katsottava häpeää silmästä silmään.

Milja Jokinen

Lähteet: 

Kolu, E. (2021). Korkeintaan vähän väsynyt. Helsinki: Gummerus.
Malinen, B. (2003). Häpeän monet kasvot. Helsinki: Kirjapaja oy.
Manninen, S. (1999). Outolintu, erilainen: tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Jyväskylä: Atena.

Kuvat: 

Katseilta piilossa: Andrew Neel / Unsplash
Näkyvä: Free-Photos / Pixabay