Rohkeasti herkkä: marraskuuta 2021

20 marraskuuta 2021

Nyyti

Vieraskynäkirjoitus:

Kun suuri yleisö kiinnostui aikanaan erityisherkkyydestä, minä laitoin kädet korvilleni. En ymmärtänyt sitä valtavaa meteliä asian ympärillä. Jos ihminen on herkkä, miksi hänen täytyy huutaa se koko maailmalle? Karvani nousivat pystyyn varsinkin, kun havaitsin monien kovapintaisten menestyjien vaahtoavan omasta erityisherkkyydestään. Silloin ajattelin, että itse en ainakaan kuulu tuohon ryhmään.

Pakenin uutta massailmiötä omaan herkkään kuplaani. Vasta varsinaisen trendin aallon laannuttua olin valmis ottamaan selvää, mistä tässä on oikein kyse. Yllykkeenä heittäytymiseeni toimi ilmainen erityisherkkyys-aiheinen webinaari. Menin sinne kaverin innostamana ja valaistuin. Moni asia elämässäni sai kaipaamansa selityksen.

Olen aina ollut valtavan herkkä. Resonoin tavattoman voimakkaasti ympäröivän todellisuuden kanssa. Olen varautuja ja kuormitun sosiaalisista tilanteista. Voi, kun olisin ymmärtänyt tämän paljon aikaisemmin, niin en olisi yrittänyt pinnistellä niin valtavasti sopeutuakseni karskin maailman ehtoihin!

Vartuin Liperissä, siis samoilla huudeilla, jossa edistyksellinen tiedenainen, Sylvi Sanni Manninen, tuki erityisherkkiä väri-ihmisiä jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. 1990-luvun Pohjois-Karjalassa kaltaiseni runotyttö ei vaan kovin trendannut. Olin vieroksuttu ja kieroon katsottu koko teiniajan. Onneksi sentään taideaineiden opettajat hoksasivat herkkyyteni hienon kääntöpuolen, ja päädyin kehittämään lahjojani eteenpäin!

Nyt, lasten oikeuksien viikolla, haluan tuoda esiin herkkien lasten erityisen tuen tarpeen. Olen tehnyt laulun, joka kuvaa omakohtaisesti kokemaani kaipuuta, minkä me erityisherkät olemme usein liiankin taitavia peittämään. Oli herkkä lapsi sitten vaikea tai kiltti, jokainen lapsi ansaitsee oikeuden tulla nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kun on.

Laulu on omistettu kaikille meille!

Mari-Pauliina Tervo

18 marraskuuta 2021

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Jäsenen blogikirjoitus

Niin pitkälle kuin muistan, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, ehkä hieman liioitellusti ilmaisten, lähestulkoon aina ja joka paikassa. Se on ollut asia, joka elämässäni usein on tuottanut kärsimystä.

Nykyään puhutaan sosiaalisesta kivusta. Sosiaalinen kipu liittyy yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden kokemukseen ja se näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu. Joskus, kauan aikaa sitten, yhteisön ulkopuolelle jääminen oli yksilölle kohtalokasta, se saattoi merkitä jopa kuolemaa. Siksi se tuottaa edelleenkin varoittavaa kipua.

On luonnollista, että ihminen kokee itsensä ajoittain yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Erityisherkällä tämänkaltaiset tunteet voivat korostua. Erityisherkkä havaitsee pienimmätkin torjunnasta viestivät signaalit. Jopa sellaiset, joita ei ehkä todellisuudessa ole sellaisiksi tarkoitettu. Introvertti erityisherkkä on tämän lisäksi taipuvainen vetäytymään omiin oloihinsa. Erityisherkkä tarvitsee ylipäänsä paljon omaa rauhaa palautuakseen psyykkisestä ja fyysisestä kuormituksesta.

Olen kyseisen kuvauksen kaltainen ihminen. Kutsun itseäni toisinaan vessassa luimuilijaksi. Vessa on varma paikka, jos haluaa olla hetken yksin.

Nykyajan yhteiskunnassa arvostetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Introvertin luontainen taipumus hakeutua omaan rauhaan, ja yhteiskunnan paine jatkuvaan vuorovaikutukseen aiheuttavat sisäisiä ristiriitoja. Pitäisi seurustella ahkerasti, mutta kun ei jaksa!

Esimerkkejä: Sosiaalisesti tiiviin koulutuspäivän lomassa haluan mennä yksin syömään, jotta voin palautua monenlaisten, positiivistenkin, ärsykkeiden aiheuttamasta ylivirittyneisyydestä. En halua lähteä porukassa kahville, vaan mieluummin tehdä yksin pienen kävelylenkin. Haluan toisinaan käydä yksin elokuvissa, jotta voin elokuvan jälkeen nautiskella elämyksestä ja makustella itsekseni kokemuksen synnyttämiä ajatuksia ja tunteita. En halua koko ajan jakaa ajatuksiani ääneen.

Silti kipu joskus nousee pintaan. Minun ei pitäisi olla tällainen. Jään ulkopuoliseksi. Pitäisi liittyä seuraan, hinnalla millä hyvänsä.

Kun suhtaudun sosiaaliseen kipuun hyväksyvästi, en yritä paeta sitä, enkä toisaalta heittäydy sen armoille suinpäin, vaan tarkastelen sitä ensin rauhassa, kipu yllättäen vaimenee. Ei tulekaan sellaista ahdistuskohtausta, kuin joskus ennen, että pitää äkkiä mennä kulauttamaan kurkkuunsa kolme lasia kuohuviiniä ja sitten painella suoraan nukkumaan.

Voin hyväksyä sen, että ajoittain koen voimakasta ulkopuolisuutta, etenkin silloin kun näen muiden hakeutuneen toistensa seuraan Annan tunteen olla ja otan sen vastaan myötätuntoisesti. Suhtaudun siihen kuten runoilija Rainer Maria Rilke, joka kirjoitti kirjeessään nuorelle runoilijalle: Parahin herra, olkoon yksinäisyys Teille rakasta ja soikoon sen tuoma tuska kauniina musiikkina.

Mervi Nyfors

(Kuva:Pixabay)

16 marraskuuta 2021

Kannustaminen osana HSP Voimaryhmää

Jäsenen blogikirjoitus

Erityisherkän elämässä voi olla monia haasteita. Jo sieltä Elaine Aronin luomasta EVÄS-mallista löytyvät nämä haasteetkin. Haasteen kääntöpuoli voi aina kuitenkin olla vahvuus. Eli sama ominaisuus voi samalla henkilöllä näyttäytyä molempina, sekä ihanana ja toimivana piirteenä että elämää jollain lailla hankaloittavana.

Erityisherkällä voi syntyä ongelmia siitä, että ärsykkeitä tulee ihan liian paljon, joka päivä ja liian pitkäkestoisesti. -Tämä väsyttää ja pahimmassa tapauksessa uuvuttaa.
Ylipäänsä asioita ja tapahtumia voi usein olla niin paljon ja niin kiinnostavia ja ei niitä itsekään osaa rajata, silloin seurauksena voi olla ylivirittyminen. Juurikin tuo ärsykkeiden määrä, voimakkuus, kesto ja intensiteetti voivat aiheuttaa, että on jo päivällä ja viimeistään illalla jossain määrin ylivirittynyt.
Kun vielä pohdiskelee kovin -jokainen asia kun pitää pilkkoa palasiksi ja käydä läpi perusteellisesti - tai sitten tehdä hyvin tunnollisesti alusta loppuun, mieli saattaa jäädä pyörittämään jotakin asiaa ja se pyörittely ei meinaa ollenkaan katketa.
Entäpä tunneherkkyys; kun aistit muiden tunteita ja olet myös empaattinen, tämä voi uuvuttaa nopeastikin, ellei itselläsi ole keinoja miten palaudut.

Reteaming ja HSP Voimaryhmät

Ratkaisukeskeinen reteaming -menetelmä joka sopii työyhteisölle ja muille yhteisöille, sopii myös yksilöiden tavoitteelliseen työskentelyyn, ryhmässä tai jopa vaikka itsekseen toteutettuna. HSP- Voimaryhmät -malli perustuu tähän reteaming -menetelmään. Saimme mallin tähän menetelmään Lyhytterapiainstituutilta.

HSP Voimaryhmissä jokainen määrittelee ensin toivotun tavoitteen ja sitten motivaatiota kasvattaen alkaa ottaa askeleita tätä tavoitetta kohti.

Tavoite on hyvä olla konkreettinen, mitattavissa oleva ja realistinen. Erityisherkille aika hyviä tavoitteita on esimerkiksi: Pystyn katkaisemaan ajatusten kiertävän kehän, tai: Minulla on keinoja pysäyttää liian vuolas ajatusten virta. Tai vaikkapa: Osaan erottaa toisen tunteet omista tunteistani. Tuo viime mainittu onkin jo vähän abstraktimpi. Konkreettisemmin voisi olla: Tunnistan omat tunteeni selkeästi ja kannan vain niistä vastuun. Hmm... Omien tavoitteiden konkretisointi ei tosiaan ole aina ihan helppoa:)

Tavoite on siis se ongelman kääntöpuoli, muutostarve, toivottu tila. Ja vaikka tosiaan kuulostaisikin toiselle hämärämmältä, niin tärkeintä on, että itse hahmottaa oman tavoitteensa.

Reteaming -menetelmä sisältää 12 askelta, joiden kautta oma tavoite tulee lähemmäksi ja saavutetaan. Yksi askel on kannustajien hankkiminen. -Me tarvitsemme kannustajia! Aina. Tärkeää on myös omien voimavarojen tunnistaminen. -Millainen olen? -Kuka olen? Missä olen onnistunut aiemmin? Yksi askel on kiitos muille ja itselle.. Me emme myöskään pärjää elämää läpi ilman itsemyötätuntoa. - Itsensä on kyllä syytä ottaa ystäväkseen ja lopettaa itsensä moittiminen. Niin ja haasteetkin ovat voitettavissa, niitä voi myös ennakoida, ja ne voivat voitettuna olla myöhemmin voimavara. Kun tavoite tai välitavoite on saavutettu, on sitten syytä juhlia sitä. Lue lisää vaikka tästä kirjasta: Ahola-Furman: Reteaming -valmennus.

Tavoite muuten voi tietenkin myös muuttua matkan varrella, itsetuntemuksenkin myötä eli tavoite voi vähän pienentyä tai se voi suurentua, tai se voi poikia aivan uuden tavoitteen.

Muuten, loppuviimeksihän sitten ovat ne askeleet, mitkä ovat tärkeitä oppia. Samoilla askeleilla saavutat nimittäin muitakin tavoitteita. Ja askelet ovat, niin, elämää tietenkin.

Kannustaminen parasta

HSP Voimaryhmän käyneet ovat yleensä ryhmätapaamisten lopussa antaneet hyvää ja kiittävää palautetta. He ovat löytäneet ryhmässä asioita ja he mainitsevat, mitkä he kokevat tärkeimmiksi. Kyllähän se omien vahvuuksien huomaaminen on yksi tärkeimpiä asioita mutta niin, sitäkin vielä tärkeämpi on vertaistuki, ja muilta saatu kannustus, ja se että saa myös itse kannustaa muita. On ihana onnistua vaikka miten pienessäkin, ja oivaltaa asioita ja vielä ihanampaa on saada kertoa muille ja jakaa tuo onnistuminen, oivalluksensa ja saada kehuja ja saada rohkaisua eteenpäinkin. Tätä tosiaan tarvitsemme elämässä aina; kannustusta ja tukea.

Sanotaan että parhaiten oppii kun opettaa muita. Olen kyllä huomannut monen monta kertaa tämän. Näin myös kun kannustamme toisiamme, opimme ja saamme voimaa, virtaa sekä iloa.

Muistetaanhan kehua toisiamme aina kun se on mahdollista! Ruvetaanko oikein kehumistalkoisiin täksi syksyksi?

Merja Korpisaari

HSP Voimaryhmäohjaaja, yhdistyksen vapaaehtoinen ja hallituksen varajäsen

HSP Voimaryhmät hanke 2019-2021 on pian lopuillaan. Uutta hankerahoitusta on haettu ja sen saamista jännätään joulukuun alkupuolelle. Hanke on toteuttanut kuluneina vuosina kymmeniä ja kymmeniä voimaryhmiä ja herkkispäivystyksiä sekä koulutettuja ohjaajia, päivystäjiä ja kokemusasiantuntijoita. Lue lisää nettisivuiltamme ja Voimaryhmät-sivuilta sekä fb- sivultamme.

Tule jäseneksi yhdistykseemme. Jäsenyys mahdollistaa mielenkiintoista vapaaehtoistyötä, monia jäsenetuja ja vertaistukea. Syyskokouksen jälkeen jäseneksi liittyneiden ei tarvitse maksaa enää tämän vuoden -21 jäsenmaksua.

Ole yhteydessä! https://www.erityisherkat.fi/liity-jaseneksi/

Alle saa kommentoida mitä tämä kirjoitus sinussa herätti.

(Kuvat: Pixabay)

08 marraskuuta 2021

Hoputtaja raapaisee lillukanvarsia

Yksi erityisherkkyyden ominaispiirteitä on, että kiire ei tuo esiin herkän parhaita puolia eikä paranna suoritusta vaan aiheuttaa pahimmillaan jopa lamaannuttavaa stressiä. Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan usein toisiinsa, jolloin erityisherkkä joutuu hoputtamisen kohteeksi. Miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Jäsenen blogikirjoitus:

”Hermostun, kun joudun tekemään paljon vähässä ajassa."

Väittämä on osa Aronin (2013) erityisherkkyyden testiä. Valitsemalla 25 lauseen joukosta itseään koskevat toteamukset voi tunnistaa tuttuja, erityisherkkiä kuvaavia ominaisuuksia.

Moni herkkä samaistuu juuri tämän lauseen ilmaisemaan piirteeseen: kiire ei tuo esiin parhaita puolia eikä paranna suoritusta. Pikemminkin se kiristää hermot niin tiukalle, että herkkä on huonoimmillaan.

Tekemisestä menee maku, kun kaikki pitää hoppuilla läpi. Kokonaan kiirettä ei voi välttää, mutta miten sitä saisi sopivasti?

Kiire, kiire!

Ei minulla ole aikaa pysähtyä tekemään muistiinpanoja, terveydenhoidon ammattilainen hämmästeli minulle, kun kerroin kirjoitusrutiineistani. Yllätyin: minne on niin kiire, ettei matkan varrella ehdi tehdä havaintoja ja kirjata niitä talteen? Entäs jos juuri ne kiireessä unohtuvat lillukanvarret ovatkin elämän suola?

Kiirettä pidetään omanlaisenaan meriittinä. Se on tarpeellinen ja pystyvä, jolla on aina kiire. Jos ei ole, on elämästä irrallaan, eläkeläinen tai muu, jonka varsinainen elämä on jo koettu tai ei parhaillaan käynnissä.

Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan toisiinsa. Kun kiirehtiminen nostetaan hyveeksi, hoputtamisesta tulee hyväksytty sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jonka kohteeksi varsinkin herkkä helposti joutuu.

Hoputtamiseen liittyy valtaa. Oletus, ettei toinen ole tarpeeksi nopea ilman kehotusta kiirehtiä. Hänen perusvauhtinsa on liian hidas ja siitä on oikeus huomauttaa. Aivan kuin pelkät sanat voisivat tehdä kilpikonnasta jäniksen, etanasta gepardin. Niin hoputtaja ainakin toivoo. Eikö hoputettava itse osaa katsoa kelloa? Onko hänen kellonsa rikki ja korjaantuu samalla hetkellä, kun siitä sanoo? Ehkä hän on vain hajamielinen tai laiska.

Pahimmillaan hitautta käytetään synonyyminä tyhmyydelle. Sitä pidetään poikkeustilana normaalista vauhdista. Numeroilla mitattuna aika kuitenkin kuluu samaa vauhtia kaikilla. Jos kiirehtii, ehtiikö enemmän vai lopulta vain raapaista kaiken kokemansa pintaa?

Koetan kuvitella musiikkia, jonka arvottamisen kriteerinä olisi mahdollisimman nopea rytmi. Ironista kyllä, luulen, että sen kuunteleminen kävisi yksitoikkoiseksi aika äkkiä.

Synkronoidaanko kellot?

Etenkin vanhempi ikäpolvi harrastaa etuajassa olemista. Pahimmat hoputtajat ilmaantuvat aina paikalle huomattavasti lupaamaansa aikaisemmin ja moittivat toista myöhästyjäksi. Kun he huomaavat ajan kulun, pirut maalataan seinille: ”Nyt sä kyllä myöhästyt.” Heidän kanssaan on poltettava kitalaki kiehuvaan teehen tai hylättävä ajatus lämpimästä juomasta kokonaan. Hoputtajan kellonviisarit ovat aina muuta maailmaa puoli tuntia edellä. He ovat varmoja siitä, että ehtivät sen ansiosta enemmän, korkeammalle, paremmin – elleivät saa sydänkohtausta sitä ennen.

Aikaa voi tuhlata myös olemalla aina valtavan paljon etuajassa. Se ei myöskään ole välttämättä kovin kohteliasta, sillä se aiheuttaa muille paljon stressiä.

Hoputtaja ei oikeastaan itse osaa (tai malta) lukea tilannetta. Jos sidon kengännauhoja, olen todennäköisesti kohta valmis astumaan ulos ovesta eikä minulta tarvitse erikseen kysyä, meneekö vielä kauan.

Introverttina erityisherkkänä päädyn usein ihmettelemään, miten toiset ehtivät niin paljon eivätkä silti näytä erityisemmin väsyvän kaikesta menemisestä ja tulemisesta. Taitaa olla niin, että lähestyn toimintaa luontaisesti melko syväluotaavasti, mikä vie enemmän aikaa ja voimia; elämässä kun joutuu niin monen asian eteen joka päivä. Se on hyvä tiedostaa, kun suunnittelee, mihin kaikkeen aika riittää – tai kun eksyy vertailemaan, mitä kaikkia hienoja juttuja fb-kaverit ovat taas saaneet aikaan ja siinä sivussa viettäneet vielä rentouttavan lomankin.

Oma, ominaisin tapa on kuitenkin paras aina, kun sitä vain on mahdollista toteuttaa, oli vauhti mikä tahansa. Tietenkin erilaisia nopeuksia on väkisinkin kokeiltava erilaisissa tilanteissa. Pitkää matkaa juostessa tuppaa vain läkähtymään ennen kuin huomaakaan, jos oman rytmin säätelyn sijaan keskittyy muiden vauhtiin.

Omanlainen aika

On niitäkin, jotka kokevat hoputtamisen itselleen tarpeelliseksi, jotta aikataulut pysyvät kohtuudessa ja päiväjärjestykset uomissaan. Niille, jotka kellokalleja kaipaavat, kärsivälliset hoputtajat voivat olla paikallaan, kunhan heitä on tehtäväänsä pyydetty.

Voi olla silti hyödyllistä miettiä, mitä varten aikaa säästetään. Kuinka iso osa siitä kannattaa panna talteen? Kuinka monta muuta hetkeä tallentamiseen uhrataan?

Entä mitä tapahtuu, jos antaa päivien virrata omalla painollaan muulloinkin kuin lomalla? Tai: miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Täsmällisyys on hyve, mutta kaikkea ei voi ennakoida. Joskus käsillä oleva hetki vaatii jotain muuta kuin odotettiin.

Aika on kuin sää: siihen voi varautua, mutta varmasti sen luonteen tietää vasta, kun hetki on käsillä. Se on todennäköisesti paras aika kokea se.

Ilona Vuori

Lähteet:

Aron, Elaine N. (2013). Erityisherkkä ihminen. Helsinki: Nemo. Suom. Sini Linteri.

(Kuva: Ilona Vuori)

02 marraskuuta 2021

Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Häpeä – se tunne, kun toivot, että maa nielaisisi sinut siihen paikkaan tai että voisit vain kadota savuna ilmaan, puff!

Ehkä se oli jotakin, mitä sanoit. Ehkä se oli jotakin, mitä teit. Tai ehkä et sanonut tai tehnyt mitään ja se vasta hävettääkin.

Minä olen ollut häpeämisen mestari ja tiedän, että häpeää voi tuntea oikeastaan mistä vain. Puhuit liian kovaa tai liian hiljaa, puhuit liikaa tai et puhunut lainkaan, katsoit jotakuta liian pitkän aikaa silmiin tai pälyilit epäilyttävästi pitkin nurkkia, laitoit päällesi värikkäät vaatteet musta- ja harmaapukuisten ihmisten massaan, heitit ilmaan vitsin, jota kukaan ei tajunnut, paljastit itsestäsi liikaa, paljastit itsestäsi vääriä asioita tai et tiedä, mitä muut ajattelivat siitä, mitä kerroit… kuten sanottu, hävetä voi vaikka mitä ja kuinka paljon tahansa!

Vääränlainen häpeä puhututtaa ja herättää kiinnostusta. Niin, hetkinen, mitä olikaan oikeanlainen häpeä? Häpeää runsaasti tutkinut ja siitä paljon kirjoittanut Ben Malinen kuvaa kirjassaan Häpeän monet kasvot (2003, 87–88) niin kutsuttua hyvää häpeää. Malinen kirjoittaa, että häpeä itsessään on luonnollinen tunne, joka muuttuu ongelmaksi vasta sitten, kun yritämme torjua tai kieltää sen olemassaolon. Terve häpeä myös suojaa ei-toivotulta käyttäytymiseltä, josta seurauksena voisi olla sosiaalisten normien rikkomisesta aiheutuva julkinen häpeä. Kaikki häpeä ei siis ole haitallista tai jotakin, mistä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, vaan häpeä myös suojaa ja varjelee tuntijaansa.

Usein huomio kiinnittyy elämää suojelevasta häpeästä sen haitalliseen muotoon. Siihen, joka nakertaa ihmisen omaa minuutta ja kutistaa sen häpeäpersoonaksi. Minuuden voisi määritellä siksi osaksi itseä, jonka miellän ydinminäksi siis identiteetiksi. Millainen olen, mitä teen, mikä on minulle tärkeää, mitä arvostan, mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja miten haluan, että muut näkevät minut. Ajattelen, että minuus on jotakin jokaisen ihmisen ihan omaa – jokaisella on omanlaisensa minuus. Malisen (2003, 91) mukaan omaa minuuttaan häpeävä ihminen kokee olevansa puutteellinen ja viallinen ja uskoo, etteivät muut ihmiset voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on.

Olen pohtinut erityisherkän ihmisen häpeää. Onkohan haitallinen häpeä erityisherkillä kenties yleisempää kuin ei-erityisherkillä? Entä millaisia asioita erityisherkkä ihminen on taipuvainen häpeämään? Millaisin sanoin HSP-piirteiset häpeää kuvailisivat? Outo? Erilainen? Toisenlainen? Jo erityisherkkyystutkimuksen suomalainen edelläkävijä Sylvi-Sanni Manninen nimesi tutkimusraporttinsa yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa nimikkeellä Outolintu, erilainen (1999).

Millaisia asioita minä olen sitten itse hävennyt. No, olen muun muassa hävennyt sitä, että pidän kauniista asioista. Nautin, kun näen kauneutta ympärilläni ihmisissä, tavaroissa, kukissa, sisustuksessa, luonnossa, sanoissa, lauluissa ym., listaa voisi jatkaa loputtomiin. VIA-luonteenvahvuustestin tehtyäni ymmärsin, miksi (testin voi tehdä osoitteessa www.viacharacter.org). Ydinvahvuuksiini kuuluu kauneuden huomaaminen ja arvostaminen, niin myös erinomaisuuden ja taidokkaan tekemisen kunnioittaminen. Erityisherkillä on usein korostunut kauneudentaju ja estetiikan kaipuu. Silti, tätäkin ominaisuutta itsessäni olen jaksanut hävetä ja nolostella sekä piilotella. Suomalaiseen kulttuuriperintöön ei ole kuulunut kauneudella koreilu vaan tärkeämpää on ollut käytännöllisyys, helppous ja vaatimattomuus. Estetiikan vaaliminen saatetaan herkästi mieltää pinnalliseksi ulkonäkökeskeisyydeksi. Siispä, olen hävennyt. Hävennyt siitäkin huolimatta, että kauneudentajuni ulottuu merkittävästi laajemmalle ja syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja siihen, miltä ihminen näyttää.

Olen hävennyt herkkyyttäni. Osa ihmisistä mieltää edelleen herkkyyden heikkoudeksi eli joksikin sellaiseksi, mikä pitäisi kitkeä ihmisestä pois, jotta tämä pärjää kovassa, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Aivan kuin maailma olisi jatkuva taistelukenttä, jossa pitää olla alati asemissa vihamielisten hyökkäysten varalta. Jotta jaksaa, jotta pärjää ja jotta selviää. Kuinka moni erityisherkkä on piirteensä vuoksi saanut kuulla olevansa yliherkkä, liian tunteellinen, liian sitä, liian tätä? Jos mikä, niin sellaiset kommentit toistuessaan ovat oivaa maaperää häpeäpersoonan syntymiselle. Kun ei koskaan ole sopiva vaan on aina liikaa jotakin tai liian vähän jotakin.

Eeva Kolu kirjoitti kirjan uupumuksesta, väsymyksestä, ylisuorittamisesta ja kyllä, myös häpeästä. Teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021, 55–63) hän kertoo, kuinka häpeä kulki salamatkustajana elämässä mukana ja muodosti muurin, jonka toisella puolella muu maailma oli. Se oli suuri salaisuus, se teki maailmasta pienen ja ahtaan. Häpeä sai uskomaan, että itsessä on jotakin perustavanlaatuista vikaa. Uskomus oli niin kipeä, että sitä piti paeta ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Koska sellainen voima häpeällä on, se laittaa ihmisen juoksemaan.

Korkeintaan vähän väsynyt ei mielestäni ole kuitenkaan vain kirja ylisuorittamisesta, uupumuksesta ja häpeästä. Se on myös kirja toivosta ja häpeän kohtaamisesta. Se on kirja kasvusta kohti omannäköistä elämää ja aitoa minää. Että saa olla juuri sitä, mitä on ilman pelkoa muiden ihmisten tuomitsevista katseista. Ettei enää tarvitse pelätä itseään. Ensin on kuitenkin kohdattava oma katseensa, sillä kokemukseni mukaan häpeän voi voittaa vain yhdellä tavalla. On lopetettava juokseminen ja katsottava häpeää silmästä silmään.

Milja Jokinen