Jäsenen blogikirjoitus
Whitney Houstonin laulama Greatest love of All (1985) on ollut itselleni tärkeä jo kolmisenkymmentä vuotta. Laulun sanoituksen on tehnyt Michael Masser ja sen esitti ensimmäistä kertaa George Benson vuonna 1977. Kappale on koskettanut minua vuosikymmenet, mutta olen vasta melko äskettäin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota itse sanoitukseen. Kyseessä ei ole tavanomainen rakkauslaulu, sikäli että siinä puhutaan nimenomaan itsensä rakastamisen tärkeydestä. Laulun sanat ovat viime aikoina puhutelleet minua luultavasti siksi, että oman itsen rakastamisen oppimisprosessi on käynnistynyt minussa vasta muutaman viime vuoden aikana. Harmittavaisen myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Kävin 2010-luvun alkupuolella vuoden psykoterapiassa monenlaisiin itsetuntoon – ja emotionaalisiin ongelmiin liittyen. Psykoterapeuttini painotti monesti sitä, että tärkeintä on hyväksyä itse itsensä ja rakastaa itse itseään. Muistan ajatelleeni kyynisesti, että joopa joo, hyväksyn ja rakastan itseäni heti, kun muutkin tekevät niin. Ajattelin ongelman olevan se, että muut eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Erityisherkkyyteen liittyy monesti elämän mittainen kokemus siitä, että on erilainen, outo, ulkopuolinen. Tätä on ehkäpä saanut kuulla koko ikänsä: Miksi olet niin arka ja hiljainen? Sinun pitäisi olla rohkeampi! Ei saa olla niin herkkähipiäinen! Jos vain haluat, voit muuttua! Herkkä ihminen ottaa moitteet raskaasti ja kasvaa ajatukseen, että hän on monella tavalla vääränlainen. Elämän varrelta voi myös olla paljon kokemuksia siitä, että monet asiat, jotka toisilta sujuvat tuosta noin vain, ovat itselle erittäin ongelmallisia. Pikkuhiljaa kasvaa tunne siitä, että itsessä on jotakin vikaa, että pitäisi vain karaistua.
Itse asiassa aloin havahtua itseni hyväksymiseen ja rakastamiseen vuonna 2018. Siihen liittyi eräs kokemus, jota voi kutsua mystiseksi. Ymmärsin, että minä saan olla sellainen kuin olen. Olen hyvä tällaisenaan, omana itsenäni. Voin toki harjoitella erilaisia tilanteita, jotka koen haasteelliseksi, mutta minun ei itsessäni tarvitse muuttua joksikin toiseksi. Tämän oivalluksen jälkeen olen uskaltanut tarttua sellaisiin haasteisiin, jotka olisin aikaisemmin kiertänyt kaukaa. Aina kun alan epäillä, osaanko, onko minusta siihen ja kelpaanko, muistutan itseäni siitä, että teen asiat omalla tavallani, oman näköisesti, ja että minulla on oikeus olla itseni. Minä olen riittävän hyvä!
Olen alkanut ymmärtää sen, että itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on kaiken perusta, jonka päälle lähdetään rakentamaan. Kun ihminen arvostaa itseään, hän ei helposti anna muiden polkea itseään jalkoihinsa eikä hänellä toisaalta ole itsellään tarvetta painaa ketään alas. Myötätuntoisuus kattaa myös myötätunnon omaa itseä kohtaan.
Laulussa Greatest love of all sanotaan näin: The greatest love of all / Is easy to achieve / Learning to love yourself /It is the greatest love of all […]
Olen samaa mieltä viimeisten säkeiden kanssa siitä, että itsensä rakastaminen kuuluu elämän suurimpien rakkauksien joukkoon. Eri mieltä olen siitä, että se olisi helppo saavuttaa. Ei ole. Itse asiassa itsensä rakastaminen voi olla monelle se kaikkein vaikein rakkauden laji. Sitä kohti olen itsekin vasta alkumatkalla. Ainakin yksi asia on kuitenkin muuttunut: kun aikaisemmin soimasin itseäni hyvin ankarasti, milloin mistäkin virheestä ja puutteesta, niin nykyään lähtökohtani tai ainakin pyrkimykseni on usein toinen: hoiva ja myötätunto. Kun maailma murjoo, en liity murjojien joukkoon, vaan aloitan itseni hellimiskampanjan. Lähden luontoon, teen hyvää ja terveellistä ruokaa, menen joogatunnille, keitän teetä pitkän kaavan mukaan, lämmitän saunan, ostan itselleni jotain ihanaa jne. On monta tapaa osoittaa itselleen: minä olen hyvä, tärkeä ja arvokas!
Kirjoitus jakaa kokemuksia kovin tutusta aiheesta itsellenikin ja on ihana saada vahvistusta siitä, että meitä melko myöhään erityisherkkyyden ja puuttuvan itsetuntemuspalikan löytäneitä matkantekijöitä on monia.
VastaaPoista