Déjà-vu

 

 

 

 

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Seison kylmäkaapin vieressä, kassajonossa. Kassalla nainen, jonka juuret jossain päin Aasiaa.
Olen kokenut tämän ennenkin. Vahvasti.
 

Aika pysähtyy siihen kassajonoon, kylmäkaapille, sen hurinaan, ja limutölkkeihin, joita ei marketeista löydy. Haluan sulkea silmäni ja tuntea tätä tunnetta pitkään.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi sain seisoa kassajonossa, jossain päin Aasiaa, ja kuulla kylmäkaapin hurinaa. Sain valita sieltä juotavaa: litsi-hedelmän makuista limua. Puhua vieraalla kielellä hymyilevälle kassatytölle. Maksaa kolikoilla, joiden arvoa euroissa en osaa edes laskea.
 

Ulkona paistaa aurinko, mutta tuulessa on vielä viileä sävy. Kevätaurinko. Ihmiset kulkevat pipot päässä ja hanskat käsissään.
Herätys tähän hetkeen.
Déjà-vu. Kiitos matkasta. Pikamatkasta silloin, kun mihinkään kauemmas ei mennä.

Arvaa, tuliko ikävä, matkakuume.
Mutta tuo tunne, kiitos siitä.
Iloon ei tarvita paljoa: kylmäkaapin hurinaa.


Nimimerkki Elmeri

 

Kuusiaita ja ryhmähaastattelu

Jäsenen blogikirjoitus:

Katson ikkunasta ulos. Auringonsäteet leikittelevät kuusenoksalla. Kuuset peittävät näkymän autotielle. Kuuset muodostavat aidan. Tuo aita vaikutti omaan ostopäätökseeni suuresti, kun ostimme tämän talon yhdessä avopuolisoni kanssa. Tunteet vaikuttavat ostopäätökseen enemmän, kuin muut syyt, sanotaan. Miellän itseni kuitenkin analyyttiseksi, jopa liian varovaiseksi. Haluan varmistua kaikista päätöksistäni. Haluan pitää sydämeni, pääni ja intuitioni linjassa ja saada myös parhaat mahdolliset lopputulokset. Päätökset ovatkin vaikeita. Et voi AB-testata elämääsi. Kun toimit oikein itseäsi kohtaan, saatat saada ristiriitaiset äänet sisälläsi vaimenemaan, mutta se ei tarkoita, että elämäsi muuttuu (ainakaan välittömästi) helpommaksi. Välillä se on jopa päinvastoin.

Nyt kun katson kuusiaidan heiluvien oksien leikittelyä tuulessa en voi, kuin kyseenalaistaa kaiken egoani hivelevän analyyttisen kyvykkyyteni. ”Hyvä sijoitus/alue/pohja…” Järki sanoi. Huolellisesti tehdyt, excelimäisellä desimaalitarkkuudella laskelmoidut suunnitelmat, ettei vain tulisi tehtyä huonoa ostopäätöstä. Ja entä se (loppupeleissä) tärkein päätös kaikista, tulenko minä viihtymään täällä (koska mistä elämässä on oikeasti lopuksi kyse)? Siihen en voinut tietää vastausta, mutta kuusiaita kaikessa jykevyydessään vakuutti minulle, että tässä on hyvä. Vastaus löytyi lopulta sisältäni tunteiden johdattelemana. Totuus on, että kuusiaita tuo tieltä kantautuvien autojen ääniä ja betonikonkretian kovia kulmia vastaan pehmentävän suojakerroksen minun ja maailman välille. (Välitän sinusta suuresti maailma, mutta välillä haluan koteloitua, haluan ympärilleni kerroksen, haluan ympärilleni tilaa. Ja se tilakaan ei ole aina fyysistä, se on henkistä avaruutta. Tilaa ajatella, olla rauhassa, se on hiljaisuutta, jotta voin saada yhteyden sisälläni sijaitsevaan rajattomuuteen.)

Pysähdyin pohtimaan tätä, kun olin katsomassa YouTube-videota erityisherkkyydestä kanavalla Slow is Beautiful. Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa alkaa kirjoittamaan tätä tekstiä juuri nyt. Eräs lause videolla kuitenkin toimi inspiraationlähteenä. ”Ymmärsin, etten ollutkaan ujo, vaan tarvitsen aikaa tottua tilanteisiin, joissa on paljon aistiärsykkeitä.” Pidän mielessä ajatusta, kun pohdin kokemustani ryhmähaastattelutilanteesta. Työelämä, tuo harvoin eritysherkkiä ainakaan suopeudella katsova kenttä monenlaista organisaatiota ja toimijaa. Osallistuin taannoin ryhmähaastatteluun. Minulle tuli yllätyksenä se, miten kokonaisvaltaisesti vaikuttava tilanne se oli allekirjoittaneelle erityisherkälle. Monesti psyykkaan itseäni jännittäviin tilanteisiin ja ajattelen, että kyllä se siitä, ja näin myös uskon. Ryhmähaastattelussa ajattelin samoin ennen siihen osallistumista. Jälkikäteen soimasin itseäni siitä, että pääsin vauhtiin (taas jälleen kerran) vasta haastattelun loppuvaiheessa. Onneksi saimme kirjoittaa palautetta haastattelusta edes paperinpalaselle, jonne vuodatin katkeransuloiset terveiseni ja ammensin rehellisyydestä, että kiitos tästä, terveisin hiljainen hissukka. (En oikeasti sanonut sitä ihan noilla sanoilla, vaikka ankara ääni sisälläni soimasikin.) Luovutin työn suhteen. Suureksi yllätyksekseni puhelimeni soi, ja minut kutsuttiin silti töihin.

En voi silti sanoa haastattelun olleen kohdallani mikään hyökyaaltomainen onnistumisen kokemus siitäkään huolimatta, olinhan sanonut vain vähän. Meitä oli noin kahdeksan henkeä haastateltavana, kaikki entuudestaan tuntemattomia toisilleen. Jokin minussa meni haastattelun alettua prosessointitilaan, kuten usein käy vähänkään isommissa ihmisporukoissa, etenkin tuntemattomissa, ja olin haastattelun alusta asti tarkkailijan roolissa. Pelasimme kysymyspeliä, jossa kukin toi omia ajatuksiaan esiin aikapaineessa, mutten itse ollut varma, mihin väliin tunkea omat prosessoimattomat ajatuksentynkäni. Verbaalipingiksen lyöntivuorojen välit sen kuin tihentyivät, enkä tiennyt, kysynkö vuoroa puhua vai otanko tilan itselleni vaan, milloin ja keneltä, tarkkailin koko huonetta, kuka oli sanomassa mitä ja veisinkö joltakin toiselta puheenvuoron, en halunnut tehdä sitä. Ajatukset ja paniikki alkoivat muodostua sisälleni sekalaiseksi möykyksi, joka pyrki ihohuokosistanikin pinnalle ja taistelin vastaan sekä aikaa, että sisälläni möyriviä lukuisia ristiriitaisia ajatuksia. Kävin enemmän dialogia sisälläni, kuin päältäpäin olisi ehkä saattanut uskoa. Hiljaista sisälläni ei kuitenkaan ollut. Erilaisten ihmisten energiat huoneessa risteilivät ja sekoittuivat toisiinsa pikkuisen huoneen sisäilmassa ja poukkoilivat sinne tänne. Mukana olivat myös äänenpainot, desibelit, hajut, liikkeet ja ylipäätään tilanteen absurdius ja ahdistavuus yleisellä tasolla. Minua tarkkaillaan, nyt pitää suoriutua, ja esittää ehkä olevani jotain, jota en usko olevani. Sosiaalinen ja uusiin tilanteisiin jouhevasti hyppäävä, sitähän he hakevat tällä tavalla? Miksi muuten tämä painajaismainen haastattelutapa? Näin vielä päässäni kiusasin itseäni, sitähän he kuitenkin hakevat, joten ”nyt vaan rooli päälle”. Rooleissa on vaan se paha puoli, että jos roolit eivät ole itsemme valitsemia vaan päällemme pakotettuja pakkopaitoja, saattavat ne tuntua luontomme vastaisilta ja kuormittavat meitä pitkässä juoksussa. Tilanne oli sitä paitsi kaiken lisäksi outo, kilpailimmehan myös toisiamme vastaan. Se soti vastoin kaikkea minussa. Mutta ”sellaistahan se on”. Eikä kukaan tunnu ajattelevan toisin. Vai ajatteleeko?

Näin jälkikäteen olen saanut voimaa siitä, että olin haastattelussa järkeänikin (eli ulkopuolisten odotusten ja vaatimusten sisäistämistä) vastaan oma itseni. Reflektoin haastattelun jälkeen palautelapulle, että olen tarkkailijaluonne, joka syttyy hitaammin ja että käytän pikemminkin hiljaista vaikutusvaltaa toisiin, mikä ei ole välttämättä kovin kovaäänistä tai päällekäyvää, mutta se on tehokasta. Pohdin asioita syvällisesti ja teen tarkkoja havaintoja ihmisistä. Kun ymmärrän ihmisiä ja olen heidän kanssaan vähän tutumpi, osaan kyllä ilmaista itseäni. Huomioin asioita ryhmädynamiikasta ja huomaan herkästi, miten toisten sanat ja teot vaikuttavat muihin. Siksi pyrin aina keskustelemaan tavoilla, jotka sopivat juuri niiden ihmisten tyyliin ja energiaan, joiden kanssa vaihdan symbolisia merkityksiä toisiin.

Noh, mikä tässä kokemuksessa on ollut parasta? Minut valittiin tehtävään sen perusteella, etten esittänyt olevani muuta, kuin mitä olen. Samanaikaisesti haluan tuoda esiin kaikkien itsensä erityisherkiksi, ujoiksi tai introverteiksi tarkkailijoiksi mieltävien vahvuuksia ja oikeuksia olla omanlaisiaan, vaikka ajatusteni esiintuonti tapahtuisi esimerkiksi paperilla. Opin hyväksymään tämän positiivisen kokemuksen myötä sen, että voin kelvata myös omana itsenäni. Ja aion nostaa esille jatkossakin omia hiljaisia vahvuuksiani ja olla peittämättä totuutta itsestäni tai yrittää mukautua johonkin tiettyyn muottiin. Täten toimimalla tiedän toimivani oikein, ja se on kaikista tärkeintä. Ehkä siitä seuraa myös jotain hyvää. 

 

Nimim. Kuunsirppi

 

(Kuva: Pixabay)

 

Erityisherkkä äiti ja lapsen tunteisiin reagoiminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Yksi erityisherkän vanhemman vahvuuksista on se, että hän aistii helposti lapsen tunteet ja tarpeet. Elaine Aron määrittelee erityisherkkyyden piirteeksi vahvan eläytymiskyvyn. Koen olevani äitinä empaattinen ja minun on helppo ymmärtää lapseni tunteita ja reaktioita.

Välillä huomaan että vahva eläytymiskyky tuo haasteita omaan jaksamiseen, koska olen koko ajan auki lapsen tarpeille. Minun on vaikea ummistaa korviani, vaikka se olisikin täysin oikeutettua ja tarpeellista. Jos lapsella on asiaa, niin kuin heillä lähes taukoamatta on, kuuntelen heitä. Jos kuulen itkua, olen saman tien lohduttamassa ja selvittämässä tilannetta.

Lapsi kääntyy useammin erityisherkän vanhemman puoleen, koska hän antaa useammin vastakaikua lapsen tunteille. Kuuntelen ihaillen, kuinka lasten isä osaa olla jämäkkä ja suora. Ei on ei, eikä sitä tarvitse aina perustella. Minunkaan mielestäni jokaiseen lapsen tunteeseen ei tarvitse reagoida.

Miten rajata omaa läsnäoloaan niin, että ei uuvuta itseään? Ratkaisuni on ollut, että vetäydyn omaan tilaan. Toivon että osaisin olla sohvalla lapsen vieressä, keskittyä omaan tekemiseeni ja sanoa lapselle etten nyt ehdi kuunnella. Että en vaatisi itseltäni jatkuvaa läsnäoloa.

Kovat vaatimukset itseä kohtaan johtavat välillä siihen, että oman jaksamisen rajat ylittyvät.Jatkuva ymmärtäminen, tulkitseminen ja omien reaktioiden arvioiminen väsyttää ja saa tunteet kuohahtamaan. Lopulta huudan ja kiroilen lasten kuullen -ja sitten vielä syyllistän itseäni siitäkin.

Hermostuminen lasten kanssa ollessa on luonnollista. Minulla se useimmiten liittyy siihen, että en ole pitänyt kiinni rajoistani. Erityisherkkä äitikään kun ei pysty tekemään loputtoman montaa asiaa yhtäaikaa vaikka niin kovasti haluaisi! Jos olen lähdössä reissuun ja pakkaan autoa, yritän samaan aikaan kuunnella lasten juttuja ja vastata heidän moninaisiin tarpeisiinsa. Olisi viisainta sanoa että nyt on keskityttävä lähtöön, eikä aikaa ole muulle.

Toivoisin että hankalissa tilanteissa osaisin olla armollinen itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse reagoida kaikkeen eikä toimia ”täydellisesti”. Jos hermostun, voin pyytää anteeksi, kertoa mistä se johtui ja että hermostumiseni ei ole vaarallista. Samalla opetan lapsia olemaan armollisia itseään kohtaan. Meillä kaikilla on lupa tuntea vaikeita tunteita ja ilmaista niitä.

 

 Eeva-Kaisa Rönkä

 

Lue myös Eeva-Kaisan kirjoitussarjan 1. osa:

Omaa aikaa erityisherkälle äidille

(Kuva: Pixabay)

Haastateltavana Elina Akola, HSP Suomi ry:n toiminnanjohtaja

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Elina, minkälainen tausta sinulla on ja miten olet alun perin tullut yhdistyksen toimintaan?

- Olen opiskellut musiikkitiedettä, psykologiaa ja kasvatustieteitä. Intohimonani on tutkia ihmismieltä ja ymmärtää sitä paremmin, ja pidin koulutuksia erityisherkkyydestä jo ennen kuin olin yhdistyksessä. Yhdellä yleisöluennolla keväällä 2014 joku tuli mainitsemaan minulle yhdistyksestä, ja liityin heti. Yhdistys oli perustettu edellisenä syksynä. Olen ollut yhdistysaktiivi koko ikäni, joten oli luontevaa lähteä toimintaan mukaan. Minua pyydettiin sitten järjestämään ensimmäisiä Heimojuhlia. Se oli ihana kokemus, mahtavaa porukkaa oli mukana! Sitten olen ollut hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana, ja viime vuodesta alkaen ensin hallintopäällikkönä ja tehtävien laajennuttua nyt toiminnanjohtajana.


Mitä ovat yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät?

- Tehtäviini kuuluu HSP Voimaryhmät -hankkeen osalta hankkeen maaliin vieminen, isosta kuvasta huolehtiminen, raportointi, kouluttaminen ja taloudesta vastaaminen. Yhdistyksessä yleisesti tehtäviäni ovat rahoituksen jatkuvuuden turvaaminen, uudet hankehakemukset, sidosryhmäyhteistyö, yleinen kehittäminen, kokousten valmistelu, organisointi, esihenkilötehtävät, ja myös viestinnän tehtäviä. Autan yhdistyksen vapaaehtoisten tiimejä tavoitteiden saavuttamisessa, ja olen nyt myös asiantuntijatyöryhmän vetäjä.


Minkälaista on työskennellä HSP-yhdistyksessä, erityisherkkien parissa?

- Yhdistyksessä on aivan ihania ihmisiä! Erityisherkät ovat hyvin arvotietoisia ja erittäin luovia ja ideoivia. On tärkeää tukea ihmisten ideoita ja luoda mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Voimme myös olla omantunnon ääni, joka edistää hyviä asioita, ja olla edelläkävijänä monissa asioissa. Toisaalta kuormittumisherkkyys korostuu meidän yhdistyksen jäsenistössä.


Mitä uutta tämä vuosi on tuonut yhdistyksen toimintaan?

- Toimistolle on saatu uuden rahoituksen myötä lisää henkilökuntaa, ja myös tukea IT-asioihin. Tämä on iso muutos, kun kolme vuotta sitten ei yhdistyksellä ollut yhtään työntekijää. Kokemusasiantuntija- ja voimaryhmäohjaajakoulutuksissa on nyt digitaalinen alusta käytössä. Syksyllä tuotetaan pilottina voimaryhmäohjaajakoulutus järjestöille. Tällä hetkellä on useampikin opiskelija tekemässä opinnäytetyönä kehittämis- ja arviointityötä yhdistyksen ja hankkeen toiminnasta.


Mitä ajankohtaista on nyt työpöydälläsi?

- Juuri nyt tärkeintä on toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen valmistelu yhdistyksen kevätkokousta varten. Uudet STEA-hakemukset ovat tehtävänä; teemme kolme hakemusta toukokuun loppuun mennessä. Haemme sekä jatkoa vanhalle hankkeelle että uuttakin.


Mitä harrastat?

- Luovat harrastukset ovat minulle tärkeitä. Muun muassa tykkään kutoa vaikeita kuviovillasukkia. Elämyshakuisena haluan jatkuvasti opiskella ja oppia uutta, joten se on myös tärkeä harrastus.

Haastattelijana Terhi Lammi

 

Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 

Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen

Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.

Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja