Myötätunnon määrä

Jäsenen blogikirjoitus:

Siskoni lähetti minulle lyhyen videon pienestä tyttärestään. Tyttö istuu keittiön pöydän ääressä maitomuki kädessään, ja juttelee kaksi-vuotiaan hieman epäselvällä kielellä äidilleen. Kuvaan ilmestyy pikkutytön sisko, murrosikäinen nuori neiti. Pienokainen sanoo videolla siskolleen, että sinulla on ihanat housut. Sisko ei vastaa, jolloin pienokainen toistaa asian. Ei vastausta. Pieni tyttö painaa kasvonsa alas, ja ottaa maitomukista kulauksen. Video loppuu.

Pieni pätkä, jonka on tarkoitus ilahduttaa tätiä, saakin tädin vähän surulliseksi. Tarkkailen pienen ihmisen ilmeitä, ja reaktiota, kun isosisko ei vastaa kehuihin. Tuntuu surulliselta, kun lapsen hymy kasvoilla häviää, ja vaihtuu hieman hämilliseen ilmeeseen. En tiedä, odottiko hän vastausta: minä odotin.

Ihmettelen, miksi tunnen näin. Että ajatteleeko, tunteeko kukaan toinen samoin, vai näkevätkö muut siinä pienen, iloisen tytön, ja hänen isosiskonsa? Että onko ilmeillä, katseilla ja sillä, ettei vastausta kuulu, merkitystä muille, tai onko se ihan jokapäiväistä, ettei murrosikäinen jaksa vastata jokaiseen pienen ihmisen ajatukseen ja kysymykseen.


Olen hautajaisissa. En sukulaisena, ystävänä, en edes tuttavana. Olen siellä työtehtävissä. Eturivissä istuu vanha, hyvin vanha mies pyörätuolissa. Hauras vanhus, joka on saattamassa vaimoaan viimeiselle matkalle. Mies on niin hauras, ja hänen äänensä yhtä hauras: kuin höyhenen kosketus, tai ohuen ohut lasi, joka rikkoontuu pienestäkin kolhusta. Kun pappi siunaa vainajan, nousee mies tuolistaan: hyvin hitaasti, kumarassa, varoen.
Silloin minusta tuntuu, että en pysty hengittämään, en vain pysty. Hauras vanhus, joka saattaa vaimoaan hautaan on niin liikuttava näky, että itkettää. Vaikka nieleskelen, puren huulta ja yritän ajatella kaikkea muuta, se ei auta.                                                                                                                                          Taas mietin, tunteeko kukaan samoin? Tunteeko kukaan muu, että tuo ihminen pitäisi ottaa syleilyyn, halata ja rakastaa, antaa hänen tuntea, että hän on tärkeä, pidetty, ja että hänestä huolehditaan?
Mietin miestä vielä kotonakin. Monta päivää. Aivan kuten nytkin.


Minulle hyvin tärkeä henkilö moittii puolisoaan, ikäihmisiä molemmat. Puoliso on sairas, eikä kykene enää tekemään kotitöitä, ei pienintäkään asiaa. Toinen on väsynyt siihen, että joutuu ottamaan ison vastuun kaikesta. Eikä aina muista, ei ymmärrä sitä, että sairaus on heikentänyt kumppanin.
Kuuntelen moittimista. Se lienee joka päiväistä. En tiedä, puuttuakko siihen tai ei. Tuntuu, että sairas vanhus on jo tottunut kuulemaan sitä.

Minusta se tuntuu pahalta, aivan, kuin se koskisi minua. Mietin, miten joku voi sanoa noin toiselle, ihmiselle, joka on puoliso, elämänkumppani jo vuosikymmenten ajalta? Että nuo ihmiset ovat rakastaneet toisiaan, eläneet elämää, hyvinä ja pahoina päivinä. Ja nyt kuulostaa, että kaikki on vain sitä pahaa.

Miten joku voi? Minä en voisi, en ikinä. Toivottavasti. Toivottavasti muistan, että jokainen voi sairastua, heikentyä, vammautua tai muutoin tulla toimintakyvyttömäksi.

 
Välillä mietin, onko hyvä, että miettii asian omalle kohdalleen? Entä jos se kyky puuttuu, onko ihminen automaattisesti tunteeton, kylmä, ilkeä? Vai väsyykö sitä niin, ettei enää osaa asettua toisen asemaan? En minä tunteettomuuteen usko, enkä ilkeyteen. Väsymiseen kyllä. Mutta en halua, en osaa ymmärtää sitä.

Minä asetun liikaa. Kannan omien tunteiden lisäksi mukanani toistenkin tunteita.
Ja näissä tilanteissa se on raskasta. Myötätunto painaa. Yritän kuitenkin keventää molempien taakkaa. Auttaa ja kuunnella. Ja otan sitä myötätunnon painoa omille harteilleni, haluamattanikin. 

Mutta voi se taakka olla hyväkin. Tai ei siis taakka laisinkaan, vaan tunne joka pakahduttaa.
Vaikka silloin, kun pidän sylissäni kehräävää kissaa: minusta tuntuu, että sydän halkeaa siitä rakkaudesta. Rakkaudesta pieneen, iki-viattomaan, pehmeän karvaiseen olentoon.
Tai kun katson äitiä pienen vauvansa kanssa: voin melkein tuntea, mitä on äidinrakkaus, vaikka olen itse lapseton. Niin minä siihen tunteeseen menen sisälle. En aina ymmärrä, miten vauva voi tuoksua hyvälle, tai miten vatsalleen kääntyminen saa elämän hetkellisesti pilviin, mutta sen tunteen minä ymmärrän, tunnen. Sen äidinrakkauden, joka sekoittaa pään lisäksi äidin hormonit ja välillä jopa mielen. Sekoittaa rakkaudella. Mikä on sen ihanampaa? 

Ja kun oikein haluan näiden tunteiden pyörteisiin, katson elokuvaa Hiljaiset sillat. Ties kuinka monta kertaa sen olenkaan nähnyt, aina se silti kosketta. Ja syvältä koskettaakin.
Ja aina, joka ikinen kerta, minä ajattelen, että ehkä se päättyy hieman eritavalla, vaikka tiedän, että ei se pääty. Eihän se silloin olisi enää sama elokuva, sama tarina, joka saa minut liikuttumaan, itkemään, rakastamaan: muistoihin.
Minä tiedän, mitä se nainen elokuvassa tuntee, minä olen kokenut sen saman itsekin. Minun tarinassani on vain erilainen loppu.

Minä saan makoilla lattialla rakastamani miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Minä avasin auton oven, ja lähdin. En antanut hänen mennä, en voinut päästää. Vaikka kyllä se sattuikin.
Mutta tunne elokuvan rakastavaisia kohtaan: itkettää kun rakkaus on siinäkin maailman ihaninta. 

Ajattelen, että myötätunto on vähän kuin lisä-aisti. Ylivirittynyt aisti, joka on saattanut minut mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Minua ne eivät hämmennä, kyllä minä itseni tiedän.
Joskus on vain melko vaikea selittää järkeen käyvästi, miksi itken vaikka lentokentällä, kun minulle täysin vieraat ihmiset hyppäävät toistensa kaulaan ja halaavat toisiaan monta pitkää minuuttia, kun eivät ole tavanneet aikoihin. Kun muut näkevät siinä jälleen näkemisen riemun, mutta minä tunnen heidän tunteensa, ja se on pakahduttavaa iloa ja onnea. Ainakin minun tunteissa, kyyneleissä.


Herkkyys on semmoista.


Nimim. Elmeri

 

(Kuva:Pixabay)