Herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen

Tiivistelmä: Tässä kirjoituksessa kirjoittaja pohtii ujouden, herkkyyden ja sosiaalisuuden välisiä suhteita. Miltä tuntuu olla sosiaalinen, mutta ujo? 

Oman lusikkansa soppaan tuo vielä erityisherkkyys,
joka tekee ujoudesta vivahteikkaampaa ja sosiaalisuuden tarpeesta merkityksellisempää.

 

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Olla herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen – siinäpä vasta yhdistelmä

Olen enemmän kuin kerran – eli hyvin monen kerran – harmitellut sitä, miksi ulkoinen ulosantini ei aina vastaa sisäistä maailmaani ja motivaatiotani. Haluaisin olla ulospäinsuuntautunut, ajatukseni reippaasti kertova ja tunteeni näyttävä, ilmeikäs ja helposti lähestyttävä ihminen. Haluaisin liittyä luontevasti muiden seuraan ja antaa itsestäni hauskoja juttuja, värikkäitä kertomuksia ja avoimen persoonan. Haluaisin olla kirkkaasti näkyvä.

Kuva: JJ Jordan (Unsplash)

Kaiken tämän sijaan olen kuitenkin sisäänpäin suuntautunut, itsenäinen fiilistelijä, jonka sisäinen maailma on useimmille täysin tuntematon ja vielä useimmille saavuttamaton. Vaikka itse koen ajattelevani laajasti ja tuntevani syvästi, en tiedä, tietääkö sitä kukaan muu. Se, mitä näytän ulospäin, on vain pienen pieni huippu suuresta jäävuoresta, josta suurin osa jää peittoon itseltänikin. Haluaisin näyttää ihmisille enemmän, mutta useinkin se on osoittautunut lähestulkoon mahdottomaksi: ujous asettuu tielle esteeksi.

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä herkkyyden ja ujouden sekä sosiaalisuuden tai ei-sosiaalisuuden välisiä suhteita. Herkkä ihminenhän ei suinkaan ole automaattisesti ujo, aivan kuten erityisherkkä ei myöskään välttämättä ole introvertti. Samaten ujo ihminen voi olla aivan yhtä hyvin ekstrovertti tai introvertti tai kenties ambivertti. Minun tapauksessani on kuitenkin niin, että olen sekä herkkä, ujo että sosiaalinen. Koen tämän yhdistelmän hieman haastavaksi, koska olen hyvin kiinnostunut ihmisistä, ihmisyydestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta samaan aikaan saatan seurassa olla hiljainen ja vetäytyvä. Siltikin, ihmiset ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Luonnontieteelliset ja teknologiset kysymykset kiinnostavat minua lähinnä siitä näkökulmasta, että miten niihin perehtymällä olisi mahdollista hyödyttää ihmiskuntaa ja tehdä ihmisten elämästä parempaa, kauniimpaa ja oikeudenmukaisempaa. 

 

Ihmisistä kiinnostunut jännittäjä

Hankalaa ujouden ja ihmisorientaation yhdistelmässä on se, että vaikka useinkin haluaisin lähestyä toista ihmistä tai ihmisiä käydäkseni mielenkiintoisia, polveilevia keskusteluja erilaisista aiheista, en kuitenkaan tee niin tai kykene siihen. Alkaa jännittää, huomio kiinnittyy itseen (miten suoriudun?) ja varsinkin ryhmätilanteissa ääneni muuttuu hiljaiseksi ja epävarmaksi ikään kuin yrittäisin vain saada asiani nopeasti sanottua ja päästä siten pälkähästä. Jännittäessä herkkyys kääntyy minua vastaan. Tarkkailen muita ihmisiä ja teen korostuneen tarkasti havaintoja siitä, miten (kuvittelen) muiden ihmisten suhtautuvan sanomisiini tai tapaan, jolla ne sanon. Tulkitsen pienetkin eleet ja ilmeet itselleni joko edullisesti tai epäedullisesti riippuen siitä, onko vastapuolen katse lämmin ja hyväksyvä vai kyseenalaistava ja epäilevä. Erityisesti lyhytkin hiljaisuus piinaa minua. Sanoinko jotakin tyhmää? Ymmärsikö kukaan, mitä yritän sanoa? Mitä muut sanomastani ajattelevat, ovatko he samaa vai eri mieltä, ja jos he ovat eri mieltä, niin onko se huono asia? 

Olen siis ihmisistä kiinnostunut sosiaalinen jännittäjä.

Kaipaan ihmisten seuraa, mutta herkästi jännitän heitä. Erityisesti ryhmätilanteissa pidän lähes säännönmukaisesti mielipiteeni ja näkemykseni itselläni, vaikka vuosien varrella olenkin tullut vakuuttuneeksi siitä, että huomioni rikastaisivat käytyä keskustelua. Uskon, että ajatukseni toisivat uutta ajateltavan aihetta muille. Olen nimittäin lukenut paljon, pohtinut asioita syvällisesti ja perehtynyt mielenkiinnon kohteisiini sellaisella intensiteetillä, mikä mahdollistaa hyvän tietopohjan, osuvat oivallukset ja jopa uuden innovoinnin. Olen kouluttautunut, käynyt kursseilla ja yleisöluennoilla, etsinyt tietoa netistä sekä peilannut oppimaani tietoa omaan elämääni ja testannut oppimaani käytännössä. Uskallanpa siis väittää, että tietopohjani erilaisia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin on hyvällä pohjalla ja karttuu vuosi vuodelta.
 

Mutta mitä tekee ihminen, jolla on tietoa, näkemyksiä ja kokemusta, muttei rohkeutta tuoda sitä esiin? Monesti on tuntunut siltä kuin mieleni olisi asettanut minulle näkymättömät rajat, joiden ylitse en pääse, vaikka haluaisin ja yrittäisin. En kuitenkaan suostu vielä luovuttamaan ja toivottavasti en koskaan. Etsin itselleni sopivaa ilmaisukanavaa, vaikka se onkin osoittautunut haasteelliseksi. Harjoittelen sosiaalisissa tilanteissa olemista ja niihin menemistä. Viime aikoina olen myös havahtunut etsimään itselleni vaihtoehtoisia ilmaisukanavia. Esimerkiksi kirjoittaminen on oiva tapa saada asiansa sanotuksi. Kirjoittaminen ei jännitä, ja se on vieläpä kohtuullisen helppoa. Kirjoittaminen on muutenkin kaikin tavoin selkeämpi kanava ilmaista omia ajatuksiaan rehellisesti ja aidosti. Kirjoittamalla on mahdollista esittää ajatuksensa suoraan ja epäröimättä, juuri niin vahvoina ja kaunistelemattomina kuin ne minun mielessäni esiintyvät. Toinen hyvä kanava voisi olla puhe-esiintymiset. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, ihmisten edessä esiintyminen on oivallinen kommunikaatiokanava verrattuna arkisiin kohtaamisiin. Esiintyjän rooli mahdollistaa toisenlaisen minän esiintulon. Ovathan monet ujot näyttelijätkin löytäneet näyttelemisestä ilmaisukanavansa.

Tällä tekstillä haluan sanoa, että myös se porukan hiljaisin saattaa palavasti haluta olla osa yhteistä keskustelua, vaikkei meneillään oleva tilanne kenties mahdollista sitä. Ryhmissä puhuvat tavallisesti ne, joilla on kuuluva ääni ja rohkeutta asettua katseiden kiilaan. Itsen esille asettaminen on heille helppoa ja vaivatonta, eikä siinä ole mitään väärää, päinvastoin. Mutta tällöin saattaa unohtua, että hiljaisillakin saattaa olla hyvin paljon tietoa ja taitoa, josta muut eivät edes tiedä. On tärkeää, että hiljaiset löytävät oman äänensä ja saavat sen kuuluviin, tavalla tai toisella. Ja jos ei reippaasti puhetilaa ottamalla, niin sitten jotenkin muutoin, kullekin sopivalla tavalla. Näkymättömänä ei kukaan halua elää. Vain pintaa katsomalla on vaikea tietää, kuka lopulta on sosiaalinen ja kuka ei. Itseään vaivatta ilmaiseva voi hyvinkin olla erakkoluonne, joka kaipaa takaisin yksinäisyyteen. Hiljainen puolestaan saattaa kaivata yhteyteen. On tärkeää antaa kaikille ääni ja tila tuoda se esiin. Vain siten kaikki tulevat näkyviksi ja yhteisöillä on mahdollisuus kukoistaa.



Nimim. Milja