Myötätunnon määrä

Jäsenen blogikirjoitus:

Siskoni lähetti minulle lyhyen videon pienestä tyttärestään. Tyttö istuu keittiön pöydän ääressä maitomuki kädessään, ja juttelee kaksi-vuotiaan hieman epäselvällä kielellä äidilleen. Kuvaan ilmestyy pikkutytön sisko, murrosikäinen nuori neiti. Pienokainen sanoo videolla siskolleen, että sinulla on ihanat housut. Sisko ei vastaa, jolloin pienokainen toistaa asian. Ei vastausta. Pieni tyttö painaa kasvonsa alas, ja ottaa maitomukista kulauksen. Video loppuu.

Pieni pätkä, jonka on tarkoitus ilahduttaa tätiä, saakin tädin vähän surulliseksi. Tarkkailen pienen ihmisen ilmeitä, ja reaktiota, kun isosisko ei vastaa kehuihin. Tuntuu surulliselta, kun lapsen hymy kasvoilla häviää, ja vaihtuu hieman hämilliseen ilmeeseen. En tiedä, odottiko hän vastausta: minä odotin.

Ihmettelen, miksi tunnen näin. Että ajatteleeko, tunteeko kukaan toinen samoin, vai näkevätkö muut siinä pienen, iloisen tytön, ja hänen isosiskonsa? Että onko ilmeillä, katseilla ja sillä, ettei vastausta kuulu, merkitystä muille, tai onko se ihan jokapäiväistä, ettei murrosikäinen jaksa vastata jokaiseen pienen ihmisen ajatukseen ja kysymykseen.


Olen hautajaisissa. En sukulaisena, ystävänä, en edes tuttavana. Olen siellä työtehtävissä. Eturivissä istuu vanha, hyvin vanha mies pyörätuolissa. Hauras vanhus, joka on saattamassa vaimoaan viimeiselle matkalle. Mies on niin hauras, ja hänen äänensä yhtä hauras: kuin höyhenen kosketus, tai ohuen ohut lasi, joka rikkoontuu pienestäkin kolhusta. Kun pappi siunaa vainajan, nousee mies tuolistaan: hyvin hitaasti, kumarassa, varoen.
Silloin minusta tuntuu, että en pysty hengittämään, en vain pysty. Hauras vanhus, joka saattaa vaimoaan hautaan on niin liikuttava näky, että itkettää. Vaikka nieleskelen, puren huulta ja yritän ajatella kaikkea muuta, se ei auta.                                                                                                                                          Taas mietin, tunteeko kukaan samoin? Tunteeko kukaan muu, että tuo ihminen pitäisi ottaa syleilyyn, halata ja rakastaa, antaa hänen tuntea, että hän on tärkeä, pidetty, ja että hänestä huolehditaan?
Mietin miestä vielä kotonakin. Monta päivää. Aivan kuten nytkin.


Minulle hyvin tärkeä henkilö moittii puolisoaan, ikäihmisiä molemmat. Puoliso on sairas, eikä kykene enää tekemään kotitöitä, ei pienintäkään asiaa. Toinen on väsynyt siihen, että joutuu ottamaan ison vastuun kaikesta. Eikä aina muista, ei ymmärrä sitä, että sairaus on heikentänyt kumppanin.
Kuuntelen moittimista. Se lienee joka päiväistä. En tiedä, puuttuakko siihen tai ei. Tuntuu, että sairas vanhus on jo tottunut kuulemaan sitä.

Minusta se tuntuu pahalta, aivan, kuin se koskisi minua. Mietin, miten joku voi sanoa noin toiselle, ihmiselle, joka on puoliso, elämänkumppani jo vuosikymmenten ajalta? Että nuo ihmiset ovat rakastaneet toisiaan, eläneet elämää, hyvinä ja pahoina päivinä. Ja nyt kuulostaa, että kaikki on vain sitä pahaa.

Miten joku voi? Minä en voisi, en ikinä. Toivottavasti. Toivottavasti muistan, että jokainen voi sairastua, heikentyä, vammautua tai muutoin tulla toimintakyvyttömäksi.

 
Välillä mietin, onko hyvä, että miettii asian omalle kohdalleen? Entä jos se kyky puuttuu, onko ihminen automaattisesti tunteeton, kylmä, ilkeä? Vai väsyykö sitä niin, ettei enää osaa asettua toisen asemaan? En minä tunteettomuuteen usko, enkä ilkeyteen. Väsymiseen kyllä. Mutta en halua, en osaa ymmärtää sitä.

Minä asetun liikaa. Kannan omien tunteiden lisäksi mukanani toistenkin tunteita.
Ja näissä tilanteissa se on raskasta. Myötätunto painaa. Yritän kuitenkin keventää molempien taakkaa. Auttaa ja kuunnella. Ja otan sitä myötätunnon painoa omille harteilleni, haluamattanikin. 

Mutta voi se taakka olla hyväkin. Tai ei siis taakka laisinkaan, vaan tunne joka pakahduttaa.
Vaikka silloin, kun pidän sylissäni kehräävää kissaa: minusta tuntuu, että sydän halkeaa siitä rakkaudesta. Rakkaudesta pieneen, iki-viattomaan, pehmeän karvaiseen olentoon.
Tai kun katson äitiä pienen vauvansa kanssa: voin melkein tuntea, mitä on äidinrakkaus, vaikka olen itse lapseton. Niin minä siihen tunteeseen menen sisälle. En aina ymmärrä, miten vauva voi tuoksua hyvälle, tai miten vatsalleen kääntyminen saa elämän hetkellisesti pilviin, mutta sen tunteen minä ymmärrän, tunnen. Sen äidinrakkauden, joka sekoittaa pään lisäksi äidin hormonit ja välillä jopa mielen. Sekoittaa rakkaudella. Mikä on sen ihanampaa? 

Ja kun oikein haluan näiden tunteiden pyörteisiin, katson elokuvaa Hiljaiset sillat. Ties kuinka monta kertaa sen olenkaan nähnyt, aina se silti kosketta. Ja syvältä koskettaakin.
Ja aina, joka ikinen kerta, minä ajattelen, että ehkä se päättyy hieman eritavalla, vaikka tiedän, että ei se pääty. Eihän se silloin olisi enää sama elokuva, sama tarina, joka saa minut liikuttumaan, itkemään, rakastamaan: muistoihin.
Minä tiedän, mitä se nainen elokuvassa tuntee, minä olen kokenut sen saman itsekin. Minun tarinassani on vain erilainen loppu.

Minä saan makoilla lattialla rakastamani miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Minä avasin auton oven, ja lähdin. En antanut hänen mennä, en voinut päästää. Vaikka kyllä se sattuikin.
Mutta tunne elokuvan rakastavaisia kohtaan: itkettää kun rakkaus on siinäkin maailman ihaninta. 

Ajattelen, että myötätunto on vähän kuin lisä-aisti. Ylivirittynyt aisti, joka on saattanut minut mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Minua ne eivät hämmennä, kyllä minä itseni tiedän.
Joskus on vain melko vaikea selittää järkeen käyvästi, miksi itken vaikka lentokentällä, kun minulle täysin vieraat ihmiset hyppäävät toistensa kaulaan ja halaavat toisiaan monta pitkää minuuttia, kun eivät ole tavanneet aikoihin. Kun muut näkevät siinä jälleen näkemisen riemun, mutta minä tunnen heidän tunteensa, ja se on pakahduttavaa iloa ja onnea. Ainakin minun tunteissa, kyyneleissä.


Herkkyys on semmoista.


Nimim. Elmeri

 

(Kuva:Pixabay)

 

Tammikuista lumoa

  

 

 

Blogivuodesta 2020

Rohkeastiherkkä -blogissamme oli monipuolinen vuosi 2020. Meillä julkaistiin kirjoituksia tunteista työelämään, kokemuksista tutkimustietoon, yhdistyksen tapahtumista sekä koulutuksista elämään ja sen vaatimuksiin ja rikkauksiin, erityisherkkien näkökulmasta.

Blogin kirjoituksista on saatu vertaistukea, tietoa ja kiinnostuttu yhdistyksemme toiminnasta. Blogi on HSP Suomi ry:n jäsenblogi, johon myös asiantuntijat ja yhdistyksen toimijat voivat kirjoittaa, ja iloksemme kirjoittavatkin!

Vuodessamme oli erityisen mainitsemisen arvoista ja merkittävää opiskelijoiden erityisherkkyysaiheiset opinnäytetyöt ja niistä saadut kirjoitukset, lue vaikka tämä Arvot avuksi..

Yliopistotasoista tutkimustietoa saimme myös, suosittelemme lukemaan tämän Moninaisuuteen kytkeytyvä persoonallisuus..

Yhdistyksessämme ja sen hallituksessa on myös monia asiantuntijoita; kouluttajia, valmentajia, terapiatyötä tekeviä. On ollut ilo saada jäsenkirjoituksia myös heiltä. Vaikkapa nämä suositut kirjoitukset Erityisherkkä, hiljenny itsesi äärelle...  ja Kuinka selvitä herkkänä ihmisenä...

Paitsi vanhat kirjoittajakonkarit, ovat myös uudet kynäilijät löytäneet tiensä blogiimme. On saatu kirjoituksia tunteista monista; surusta, ilosta, elämän käännekohdista; niihin lukeutuu yhteinen koko vuotta 2020 värittänyt ja muuttanut pandemian aiheuttama kriisi. 

Saimme lukea mm. Äitiydestä erityisherkkänä  ja herkän elämästä poikkeusoloissa; Mitt hem är mitt borg. Jälkimmäinen kirjoitus löytyy blogista myös suomeksi.

Yhdistyksellä ja erityisesti Voimaryhmät-hankkeella (2019-2021) on ollut paljon koulutuksia vuoden aikana, myös yhteinen vapaaehtoisten ilta pidettiin viime syksynä, on ollut herkkisklubeja sekä webinaareja, milloin verkossa niin kaikki ympäri Suomea pääsivät osallistumaan tapahtumiin. Näistä koulutus- ja tapahtuma-aiheista on useita kirjoituksia blogissa. Tässä yhden osallistujan kirjoitus kokemusasiantuntijakoulutuksesta.

Rankoista kokemuksista löytyy tekstejä, kuten esimerkiksi tämä Kuinka erityisherkkä kestää. Aina kuitenkin kirjoituksista paistaa myös toivo ja kasvu. 

Erityisherkät ovat yhdenlainen heimo, ja tämän heimon löytyminen on monelle hyvin avaavaa ja voimaannuttavaa. Tästä aiheesta on mm. blogipostaus Heimoni mun. 

 

Uusi blogivuosi 2021 on alkanut: Tammikuisessa kirjoituksessa käsitelty ujouden ja sosiaalisuuden yhdistelmä erityisherkässä on koskettanut monia. Toisessa upeassa kirjoituksessa käsiteltiin oman elämän erikoista viime vuotta keskeneräisyyden näkökulmasta.

 

Tähän linkitettyjen kirjoitusten lisäksi blogista löytyy lukuisia ja lukuisia tekstejä, joita kaikkia suosittelemme lukemaan! Tunnisteita (oikeassa reunassa) klikkaamalla löydät eri aihealueita käsitteleviä kirjoituksia, kuten 'luonto' tai 'tunteet'.. (yläreunan) haulla taas löydät kirjoituksia esim. kirjoituksen otsikolla tai kirjoittajan nimellä.

Jäsen, olet tervetullut mukaan tekemään blogia! Laita viestiä vaikka oheisella yhteydenottolomakkeella.

 💗💗💗

Blogipoppoo 

Keskeneräinen

Kaikki on kesken. Viimeinen vuosi keskeytti kaiken.
Vai kävikö niin?

Vuosi sitten elämä oli normaalia. Sitä entistä normaalia, vapaata. Ei kukaan kysellyt, miksi, milloin tai minne. Kaikki elivät, aivan kuten elää pitäisi.
Maaliskuussa kaikki muuttui. Vain viikko siitä, kun tanssin kantapäät rakkuloilla Bryan Adamsin tahtiin Espoossa, oli maailma kiinni. Korona oli uusi aika, päivän sana. Ja sitä se on ollut kaikki päivät sen jälkeen. 

Kaikki jäi kesken.


Ryhmä, jossa sain kokea vertaistukea, jossa ihmiset puhuivat samaa kieltä kanssani, jäi kesken. En ole verkossa seurusteleva, tai puhelimessa itseäni auki saava, en myöskään saa sellaisesta kohtaamisesta mitään syvällistä. Jotain suurempaa jäi kesken, paljon kesken.
 

Hoidin kahden talouden asioita, äitini, ja omaani, koska ikäihmisten ei ollut järkevää mennä esimerkiksi kauppaan. Tein sen mielelläni, teen yhä, mutta keskeneräisesti. Koska kuitenkin on paljon muutakin, mitä pitää tehdä. Työn ajattelen omalla tavallani yhtenä keskeneräisyytenä: jos jokin tärkeä vaatii, työ jää. Koska sitä on aina uutta, mutta jokin muu voi hävitä, loppua.
 

Kannoin vuoden sisällä hautaan 15 ihmistä. Monta minulle vierasta elämää, joka loppui kesken, tai sitten tuli tiensä päähän. 

Rakkain ihminen, kummisetäni, oli yksi heistä, jota kannoin viimeisellä matkalla. Hänen elämänsä jäi kesken: moni unelma, haave, tai tehtävä jäi kesken, aivan kesken. Muutamaa tuntia ennen hänen kuolemaansa sain häneltä vielä tekstiviestin. En osannut aavistaa, että elämä loppuu pian. Kesken. Ainoa lohtuni on, että tiesin hänen olevan omalla tavallaan valmis lähtöön, vaikka hän tiesi itsekin, että paljon jäi tekemättä, paljon jäi kesken.
 

Välillä tuntuu, että korona-aika on tehnyt minusta ihmisenä hirveän. Väsyin jopa ystäviini. En tiedä, mitä odotin, ystävyydessä minkään ei tarvitse valmistua, mutta jotenkin koin senkin olevan kesken. Että minulla ei ole annettavaa, että en kykene johonkin, johon minun ei edes tarvitsisi kyetä. Että minä en osaa tarjota mitään. Että olen niin erilainen. Herkkyyteni koen nyt varmaan vahvemmin, kuin koskaan aiemmin. Ja sen erilaisuuden. Keskeneräisyyteni jollain tavalla täydellistä elämää elävien keskellä.


Kotona remontti on yhä kesken. Sen minä kuitenkin siedän, vaikka joinakin hetkinä keskeneräisyys raivostuttaa. Vaikka silloin, kun pitäisi löytää jotain hyvin tärkeää, joka todennäköisesti on sen pienen kamarin perimmäisessä nurkassa, alimmaisessa pahvilaatikossa. Monena päivänä mieleeni on muistunut vanha nukke lapsuudestani. Siitä on ollut hätä: onko se mennyt vahingossa kaatopaikalle tai hävinnyt matkan varrelle, koska en ole nähnyt sitä aikoihin? Senkin kohtalon arvoitus on kesken.


Kantavana voimana tämän kaiken keskeneräisyyden keskellä on suuri rakkaus, jota tunnen joka hetki. Se ei ole keskeneräistä, vaan hyvin kokonainen, täydellinen tunne. Ja siihen saan uskoa ja luottaa ihan maailman loppuun saakka. 

En tiedä, pitääkö minun edes ajatella enää minkään valmistuvan? Eheytyvän?
Jos vielä joku päivä saisin istua konserttisalin ensimmäisen rivin keskimmäisellä paikalla, ja kuunnella lempimusiikkiani. Tai seisoa vellovan festariyleisön keskellä omassa pienessä kuplassani, tarvisinko muuta?


En haluaisi tottua tähän keskeneräisyyteen. Haluan, että asioita valmistuu, ja että osa jää kesken. Ja että se keskeneräisyys voi olla myös positiivinen asia. Koska enhän minä itsekään ole koskaan täysin valmis.

Säröineni, rosoineni ja haavoinen. Minä, keskeneräinen.


Nimim. Elmeri

Herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen

Tiivistelmä: Tässä kirjoituksessa kirjoittaja pohtii ujouden, herkkyyden ja sosiaalisuuden välisiä suhteita. Miltä tuntuu olla sosiaalinen, mutta ujo? 

Oman lusikkansa soppaan tuo vielä erityisherkkyys,
joka tekee ujoudesta vivahteikkaampaa ja sosiaalisuuden tarpeesta merkityksellisempää.

 

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Olla herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen – siinäpä vasta yhdistelmä

Olen enemmän kuin kerran – eli hyvin monen kerran – harmitellut sitä, miksi ulkoinen ulosantini ei aina vastaa sisäistä maailmaani ja motivaatiotani. Haluaisin olla ulospäinsuuntautunut, ajatukseni reippaasti kertova ja tunteeni näyttävä, ilmeikäs ja helposti lähestyttävä ihminen. Haluaisin liittyä luontevasti muiden seuraan ja antaa itsestäni hauskoja juttuja, värikkäitä kertomuksia ja avoimen persoonan. Haluaisin olla kirkkaasti näkyvä.

Kuva: JJ Jordan (Unsplash)

Kaiken tämän sijaan olen kuitenkin sisäänpäin suuntautunut, itsenäinen fiilistelijä, jonka sisäinen maailma on useimmille täysin tuntematon ja vielä useimmille saavuttamaton. Vaikka itse koen ajattelevani laajasti ja tuntevani syvästi, en tiedä, tietääkö sitä kukaan muu. Se, mitä näytän ulospäin, on vain pienen pieni huippu suuresta jäävuoresta, josta suurin osa jää peittoon itseltänikin. Haluaisin näyttää ihmisille enemmän, mutta useinkin se on osoittautunut lähestulkoon mahdottomaksi: ujous asettuu tielle esteeksi.

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä herkkyyden ja ujouden sekä sosiaalisuuden tai ei-sosiaalisuuden välisiä suhteita. Herkkä ihminenhän ei suinkaan ole automaattisesti ujo, aivan kuten erityisherkkä ei myöskään välttämättä ole introvertti. Samaten ujo ihminen voi olla aivan yhtä hyvin ekstrovertti tai introvertti tai kenties ambivertti. Minun tapauksessani on kuitenkin niin, että olen sekä herkkä, ujo että sosiaalinen. Koen tämän yhdistelmän hieman haastavaksi, koska olen hyvin kiinnostunut ihmisistä, ihmisyydestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta samaan aikaan saatan seurassa olla hiljainen ja vetäytyvä. Siltikin, ihmiset ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Luonnontieteelliset ja teknologiset kysymykset kiinnostavat minua lähinnä siitä näkökulmasta, että miten niihin perehtymällä olisi mahdollista hyödyttää ihmiskuntaa ja tehdä ihmisten elämästä parempaa, kauniimpaa ja oikeudenmukaisempaa. 

 

Ihmisistä kiinnostunut jännittäjä

Hankalaa ujouden ja ihmisorientaation yhdistelmässä on se, että vaikka useinkin haluaisin lähestyä toista ihmistä tai ihmisiä käydäkseni mielenkiintoisia, polveilevia keskusteluja erilaisista aiheista, en kuitenkaan tee niin tai kykene siihen. Alkaa jännittää, huomio kiinnittyy itseen (miten suoriudun?) ja varsinkin ryhmätilanteissa ääneni muuttuu hiljaiseksi ja epävarmaksi ikään kuin yrittäisin vain saada asiani nopeasti sanottua ja päästä siten pälkähästä. Jännittäessä herkkyys kääntyy minua vastaan. Tarkkailen muita ihmisiä ja teen korostuneen tarkasti havaintoja siitä, miten (kuvittelen) muiden ihmisten suhtautuvan sanomisiini tai tapaan, jolla ne sanon. Tulkitsen pienetkin eleet ja ilmeet itselleni joko edullisesti tai epäedullisesti riippuen siitä, onko vastapuolen katse lämmin ja hyväksyvä vai kyseenalaistava ja epäilevä. Erityisesti lyhytkin hiljaisuus piinaa minua. Sanoinko jotakin tyhmää? Ymmärsikö kukaan, mitä yritän sanoa? Mitä muut sanomastani ajattelevat, ovatko he samaa vai eri mieltä, ja jos he ovat eri mieltä, niin onko se huono asia? 

Olen siis ihmisistä kiinnostunut sosiaalinen jännittäjä.

Kaipaan ihmisten seuraa, mutta herkästi jännitän heitä. Erityisesti ryhmätilanteissa pidän lähes säännönmukaisesti mielipiteeni ja näkemykseni itselläni, vaikka vuosien varrella olenkin tullut vakuuttuneeksi siitä, että huomioni rikastaisivat käytyä keskustelua. Uskon, että ajatukseni toisivat uutta ajateltavan aihetta muille. Olen nimittäin lukenut paljon, pohtinut asioita syvällisesti ja perehtynyt mielenkiinnon kohteisiini sellaisella intensiteetillä, mikä mahdollistaa hyvän tietopohjan, osuvat oivallukset ja jopa uuden innovoinnin. Olen kouluttautunut, käynyt kursseilla ja yleisöluennoilla, etsinyt tietoa netistä sekä peilannut oppimaani tietoa omaan elämääni ja testannut oppimaani käytännössä. Uskallanpa siis väittää, että tietopohjani erilaisia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin on hyvällä pohjalla ja karttuu vuosi vuodelta.
 

Mutta mitä tekee ihminen, jolla on tietoa, näkemyksiä ja kokemusta, muttei rohkeutta tuoda sitä esiin? Monesti on tuntunut siltä kuin mieleni olisi asettanut minulle näkymättömät rajat, joiden ylitse en pääse, vaikka haluaisin ja yrittäisin. En kuitenkaan suostu vielä luovuttamaan ja toivottavasti en koskaan. Etsin itselleni sopivaa ilmaisukanavaa, vaikka se onkin osoittautunut haasteelliseksi. Harjoittelen sosiaalisissa tilanteissa olemista ja niihin menemistä. Viime aikoina olen myös havahtunut etsimään itselleni vaihtoehtoisia ilmaisukanavia. Esimerkiksi kirjoittaminen on oiva tapa saada asiansa sanotuksi. Kirjoittaminen ei jännitä, ja se on vieläpä kohtuullisen helppoa. Kirjoittaminen on muutenkin kaikin tavoin selkeämpi kanava ilmaista omia ajatuksiaan rehellisesti ja aidosti. Kirjoittamalla on mahdollista esittää ajatuksensa suoraan ja epäröimättä, juuri niin vahvoina ja kaunistelemattomina kuin ne minun mielessäni esiintyvät. Toinen hyvä kanava voisi olla puhe-esiintymiset. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, ihmisten edessä esiintyminen on oivallinen kommunikaatiokanava verrattuna arkisiin kohtaamisiin. Esiintyjän rooli mahdollistaa toisenlaisen minän esiintulon. Ovathan monet ujot näyttelijätkin löytäneet näyttelemisestä ilmaisukanavansa.

Tällä tekstillä haluan sanoa, että myös se porukan hiljaisin saattaa palavasti haluta olla osa yhteistä keskustelua, vaikkei meneillään oleva tilanne kenties mahdollista sitä. Ryhmissä puhuvat tavallisesti ne, joilla on kuuluva ääni ja rohkeutta asettua katseiden kiilaan. Itsen esille asettaminen on heille helppoa ja vaivatonta, eikä siinä ole mitään väärää, päinvastoin. Mutta tällöin saattaa unohtua, että hiljaisillakin saattaa olla hyvin paljon tietoa ja taitoa, josta muut eivät edes tiedä. On tärkeää, että hiljaiset löytävät oman äänensä ja saavat sen kuuluviin, tavalla tai toisella. Ja jos ei reippaasti puhetilaa ottamalla, niin sitten jotenkin muutoin, kullekin sopivalla tavalla. Näkymättömänä ei kukaan halua elää. Vain pintaa katsomalla on vaikea tietää, kuka lopulta on sosiaalinen ja kuka ei. Itseään vaivatta ilmaiseva voi hyvinkin olla erakkoluonne, joka kaipaa takaisin yksinäisyyteen. Hiljainen puolestaan saattaa kaivata yhteyteen. On tärkeää antaa kaikille ääni ja tila tuoda se esiin. Vain siten kaikki tulevat näkyviksi ja yhteisöillä on mahdollisuus kukoistaa.



Nimim. Milja

Herkästi rohkeana uuteen

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

Älä anna eilisen viedä liikaa tilaa tältä päivältä.

Tällaisen lauseen bongasin tänään jostakin. Se oli lappusella, joita minulla on lukuisia, kerättynä niin itseäni kuin ryhmiäni ja muita tarpeita varten. Olen varsinainen lappuliisa, lappua kun riittää joka asiaan. On näitä mietelmälappuja, on myös ajatuslappuja, muista-lappusia, muistoja, kauppalappujakin... 

Mutta se lapuista. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia siitä, miten eilinen vie tilaa, joka päivä, se on oikea aikavaras. Ja nimenomaan, se joskus vie juuri aikaa, ja se juurikin varastaa sitä aikaa. Aikaa ei ole kellään liikaa, ja toiseksi en halua että aikaa menee liikaa menneen pohtimiseen.

Haluanhan olla ratkaisukeskeinen. Olen sitä opetellut ihan kursseilla ja olen siihen saanut ohjata muitakin. Ratkaisut tämän hetken ongelmiin, niitä löytyy omista osaamisista, niitä löytyy unelmista ja arvoista ja niitä löytyy kun tiukasti suuntaa kohti tavoitteitaan.

Löytyykö aina? Taakse voisi kurkata vähän kumminkin, ja pitäisi? - Pitäisi kyllä kurkata. Vahvuutemme ovat rakentuneet eilispäivänä, arvomme niin ikään, kuten unelmammekin. Siellä ovat rakentuneet myös uskomuksemme itsestämme, ja siellä ovat -ehkä- jääneet märkimään haavamme.

Jos näitä ei katsota, niin miten voi jatkaa eteenpäin. Vaikea ajatellakaan.



Mennyt ei aina päästä irti 

Kun unet toistuvat, kun mieli kääntyy muistoihin yhä uudelleen, kouluaikaan, varhaisiin ihmissuhteisiin ja tapahtumiin, tai vaikka viime vuosikymmenellä tapahtuneisiin, tuntuu että niitä muistoja pitää ottaa käsittelyyn paremminkin kuin lakaista maton alle. Yksi tapa ottaa käsittelyyn on niistä kirjoittaminen, kirjoittaa muistonsa auki. Sen tehtyä.. voi muisto jäädä taakse..

Sitten se jo heiluttaakin iloisesti kättään ja toivottaa hyvää matkaa eteenpäin. Vai?



Tunteet

Mikä tahansa asia, mikä mietityttää, on tärkeä. Kaikki kun meissä haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Ja vapautetuksi…ihan niin, ja joskus, se käy helpostikin.

Tunteiden pitää nousta, muuten ei muutosta tapahdu. Tunteet ovat osa meitä. Ja onhan tunteet kipeitäkin, kipu voi raastaa niin että tuntuu ettei koskaan enää siitä pääse vaan se jää olemaan- Kuitenkin siitä voi päästä irti, yhä uudelleen kohtaamalla, puhumallakin, ja tilalle tulee uusi tunne, ajan mittaan. Se voi olla kuin ihme.



Anna olla

Älä anna menneen, eilisenkään, viedä liikaa tilaa tältä päivältä, tältä hetkeltä. Tämän päivän seikkailut kun odottavat, vaan eivät loputtomiin. Hoputtavat, että lähdetään jo, ala tulla sieltä, pian pian.

Eilinen voi viedä tilaa -- mutta eilinen, voi todellakin antaa tilaa, kun sitä huomioi. Ja monia asioita ei muutenkaan tarvitse aloittaa alusta, vaan jatkaa jostakin, mihin jäi.

On meillä niitäkin muistoja, joita vaalimme, joku ja joitain, jouluisin, tiettyinä päivinä, joitain joka päiväkin. Ne ovat osa omaa rakasta elämäämme, jotkut niistä kaipuun ja surunkin täyttämiä.

Kiitollisuudentäyteisyys on sitä parhainta mitä nuo muistot voivat tuoda elämään sitten kuitenkin. Jokainen joka tuntee kiitollisuutta, kun saa myös ripauksen onnea kaupanpäälle.



Muistoista rikas 

Niin paljon elämässä ehtii tapahtua. Millainen olikaan viime vuosikin, sen muistamme kaikki jollain lailla, loppuelämämme ajan. Mitä ajatteletkin viime vuodesta omalla kohdallasi, siitä voit löytää kiitos- ja ilonaiheita. Ehkä vuosi toi oppimiskokemuksia, joita voit hyödyntää ja käyttää muidenkin auttamiseen. Hetki viime vuodelle, vaikkapa kalenteria selaten, otettuja kuvia katsellen, pakaten vuosi aiempien jatkumoon, on hyvä ottaa.

Laitan tuon mietelmälapun nyt omaan mappiinsa, muiden sekaan. Siellä ne kaikki pysyvät. Ne jotka tuovat monet muistot monesta; monet arkiset asialistat, muistiin merkinnät, merkittävät maininnat ja mukavat mietelmät. --Nostan katseen tulevaan, se myös vaatii rohkeutta.

Eteenpäin, huomiseen, askel kerrallaan, aina herkästi rohkeana!

Hyvää vuotta 2021!

Merja Korpisaari