Palapeli

Jäsenen blogikirjoitus:

Pahvirasiassa on kasa palasia. Ihan mieletön määrä palapelin osia. Kaikki nämä eri muotoiset palaiset pitää yhdistää toinen toisiin, jotta niistä tulisi kokonaisuus. Niistä pitäisi muodostua kaunis kuva, mutta tätä kuvaa minä en ole ikinä nähnyt, eikä minulla ole rasian kantta.

Koskettelen tätä kasaa. Otan kämmenellisen palasia, tunnustelen niiden kokoja. Erilaisia reunoja ja teräviä kulmia. Tiputan ne takaisin pöydälle. Pitäisikö minun kokeilla? Tietämättä minkälainen kuva tästä tulee, pitäisikö minun silti yrittää yhdistää näitä sekalaisia osia? Mitä jos minä en osaa? Mitä jos aloitan väärästä reunasta? Mitä jos palaset eivät sovikaan yhteen?

Olen rohkea ja etsin kasasta samanvärisiä osia. Onko tämä vasemmasta yläreunasta tai oikeasta alareunasta? Keskeltä kenties? Minä kokeilen. Kaksi pientä palaista sopiikin yhteen. Löydän kolmannen ja seuraavan ja kohta olenkin jo uppoutunut luomaan tätä kokonaisuutta. Se ihana tunne, kun onnistuu ja asiat sujuu. Pienistä osista alkaa muotoutumaan jotain. Välillä kyllä tuntuu, että jotkut palaset eivät edes kuuluu tähän kuvaan. Onko joku sekoittanut tänne vääriä osia? Mutta selkeällä järjestelmällisyydellä minä asettelen palasia toinen toisensa viereen, sovittelen ja yhdistelen niitä. Olen innostunut, olen tasapainoinen, olen iloinen. Ei tarvitse kiirehtiä. Kaikki menee just sopivasti ja aika kuluu.

Kunnes eräänä päivänä selviä, että olen tehnyt tän ihan väärin. Olen katsonut tätä kuvaa väärin päin. Yhtäkkiä kaikki mikä näytti niin selkeältä, ei ole sitä läheskään. Kaikki se, mikä mielestäni kuului vasempaan yläreunaan, ei sovi sinne ollenkaan. Väkisin yritän kääntää kuviota ja saada sen näyttämään oikeanlaiselta minun näkökulmasta. Tämä on väärin. Minä en tykkää tästä. Yksikään palanen ei sovi enää yhteen toisen kanssa. Reunat ovat vääränlaisia ja kuviossa ei ole mitään järkeä. Olen turhautunut, olen surullinen, olen voimaton. Haluaisin heittää koko palapelin seinään ja luovuttaa. Tunteet kohoaa, kun mieleni lamaantuu. Miksi?!

En pysty edes katsomaan koko pahvirasiaa. Kaikki mihin olin panostanut, kaikki mihin olin luottanut, se on poissa. Onko tämä edes todellista? Tuntuu kuin kaikki se aika, jolloin minä rakensin tätä kaikkea, tuntuu kuin tämä kaikki olisi tapahtunut jossakin muualla, jonkun muun kanssa ja tämä hetki vasta tässä ja nyt on todellista. Ja se todellisuus on tyhjä…ja kipeä.

Mutta palapeliä pitää jatkaa. Minä en voi luovuttaa ja minulla ei ole aikaa tunnustella kaikkia tilanteen tuomia tunteita. Hengitän syvää ja alan etsimään osasille uusia paikkoja. Huomaan että toimin automaattisesti. Tai ehkä järkytyksen tuottamalla adrenaliinilla. Minä asettelen palasia toinen toisen viereen ja niistä alkaakin muodostumaan uusi kuvio. Tunnustelen taas niitä erilaisia reunoja ja teräviä kulmia. Niin tuttuja ja niin tuntemattomia. Etsin samanvärisiä ja jokaiselle oman paikan. En hosu, enkä uskalla vielä innostua.

Kuukauden päästä totean, että kaikki on hyvin. Olin pitkään panostanut johonkin, antanut sille mun energian ja pitänyt sitä tärkeänä osana minun elämää. Kun se loppui koin surua, harmitusta ja turhautumista. Hämmennyksen ja ahdistuksen jälkeen, minä kuitenkin päätän, että mitä tahansa ympärilläni tapahtuu, teen itse valinnan, miten suhtaudun asioihin.
 

Palapelit ovat vaikeita, jos niitä ajattelee liikaa tai jos niihin suhtautuu liian vakavasti. Ei meillä ole aina valmista kuvaa, josta ottaa mallia. Värit ja muodot näyttävät eri kulmista katsottuna erilaisilta. Vaikka emme tiedä lopputulosta, aina kannatta kokeilla ja tarvittaessa kääntää itse koko palapeli toisinpäin. Tänään sanon, että kaikki on hyvin, koska niin onkin. Kasaan nyt taas tätä palapeliä palanen kerrallaan ja tiedän, että vaikka rasian kansi on hukassa, minä en kuitenkaan ole.

Cathy