Hyväksymmekö toisen ihmisen, hyväksymmekö itsemme?

  Jäsenen blogikirjoitus:

Jokaisella meillä on oma maailmamme ja oma elämämme. Elämän kokemuksistamme osan pystymme tiedostamaan. Osa kokemuksistamme tai maailmastamme on tiedostamattomissa ainakin siihen saakka, kunnes tulevat tietoisuuteemme. Meillä on kieli, jolla pystymme kuvaamaan kokemuksiamme, kommunikoimaan keskenämme ja luomaan maailmoja. Voimme käyttää kieltämme ja mieltämme niin, että se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toimimaan ympäristössämme tasapainoisesti. Voimme käyttää mieltämme myös sitomaan maailmamme uskomuksilla, jotka rajoittavat elämäämme negatiivisesti. Ei aina ole helppoa nähdä kummassa merkityksessä (positiivisessa vai negatiivisessa) käytämme vapauttamme ajatella ja toimia. 

Ulkoapäin katsottuna, niin sanotusta kolmannesta persoonasta, minun maailmani (eli minä) on erillinen sinun maailmastasi (sinusta). Me esimerkiksi olemme kaksi ihmistä, jotka kulkevat tienreunaa, jotka ohi ajava pyöräilijä näkee. Sisäisesti koettuna, ns. ensimmäisestä persoonasta, sinä voit mahdollisesti kokea, että minä olen osa sinua, osa tietoisuuttasi, osa maailmaasi. Samaan aikaan minä voin sisäisesti kokea sinun olevan selkeästi minusta erillinen. Kummankin kokemukset ovat kokijalleen sillä hetkellä totta, eli sen hetken todellisuutta. Perustellusti tätä voidaan selittää sillä, että sinun hermostosi on tasapainoisemmassa tilassa, koska sydämesi tuottaa suuria määriä mielihyvähormoni oksitosiinia, samaan aikaan kun minun käpyrauhaseni tuottaa stressihormonia, joka saa tuntemaan erillisyyttä suhteessa ulkomaailmaan ja sinuun.

On lukemattomia tapoja ja teorioita, joilla voimme kuvata inhimillistä kokemustamme enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti, enemmän tai vähemmän tarkasti. Käytännössä voi olla toisinaan hieman hassua puhua ”minun kokemuksestani”, mikäli pyrimme rajallisilla sanoillamme tarkasti kuvailemaan, miten elämä tai maailma koetaan. Sillä monesti vaikuttavimpiin kokemuksiimme liittyy läheisesti erillisyyden tunteen väheneminen, egomme puolustautumistarpeen haihtuminen. Niin tapahtuu usein luonnossa, hiljentyessä, flow-tilassa tai rakkaan ihmisen seurassa.

Monet meistä kohtaavat päivittäin ihmisiä, joiden maailma vaikuttaa olevan ristiriidassa omamme kanssa. Pystymmekö hyväksymään ihmisen, joka on eri mieltä kanssamme? Ihmisen, joka ei ole kaltaisemme? Ihmisen, joka ehkä nostaa meissä esiin kipeitä muistoja? Pystymmekö hyväksymään erilaisuuden, emmekä vain sietämään sitä ja mielessämme kuitenkin tuomitsemaan? Yksinkertainen vastaus kysymykseen on kyllä, mutta monesti se on myös mahdollisuus, joka ei toteudu. Varsinkin silloin, kun elämässä on paljon stressiä, on paljon helpompi tuomita toisia. Ehkä olennaisin tekijä hyväksymisessä on se, pystymmekö hyväksymään kokemuksemme, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pystymmekö hyväksymään kokemuksen pyrkimättä viemään huomiota toisaalle tunteista, aistimuksista ja raskaitakin ajatusmalleista? Pystymmekö olemaan niin, ettemme laitakaan huomiota televisioon, puhelimeen, liikaan ajatteluun, liikkumiseen, sosiaaliseen elämään tai mihin tahansa sellaiseen tekemiseen tai asiaan, jonka tekemisen motiivina on senhetkisen kokemuksen välttely? Pystymmekö hyväksymään luonteenpiirteen, joka vaikeuttaa ihmissuhteitamme, tai sairauden ja sen vaikutukset itsessä, puolisossa tai lapsissa? Uskallammeko esimerkiksi etsiä apua, joka auttaisi tässä itsensä hyväksymisen prosessissa? En tiedä, onko elämässä yhtään asiaa, kokemusta, ihmistä tai hetkeä, joka ei kysyisi meiltä hyväksymmekö sitä.

Oletan, että erityisherkkyys tuo kyvyn olla hyvinkin tietoinen asioista, joita on vaikea hyväksyä. Mutta se tuo myös paremman mahdollisuuden asioiden hyväksymiseen, jos niin tahtoo. Joskus on esimerkikisi vaikea tietää kuinka vähän työtä tai aktiivisuutta on oikeasti itselle sopiva määrä. Henkilökohtaisesti minusta kuulostaa totuudenmukaiselta kun Elaine Aron kirjoittaa, että erityisherkälle 30 tunnin työviikko voi olla jaksamisen kannalta sopivampi kuin 40 tunnin työviikko. Tietenkin tällaisilla valinnoilla on vaikutuksensa talouteen, työmahdollisuuksiin, ihmissuhteisiin, sosiaaliseen statukseen, jne. Omat standarditkin sille minkälainen ”minun elämäni” tulisi olla voivat olla ristiriidassa sen kanssa, mikä oikeasti on itselle hyväksi. En näe tilanteeseen muuta kestävää ratkaisua kuin itsetuntemuksen ja vastuunottamisen omasta elämästä. Kieltämättä kuitenkaan sitä, että voi olla hyvin haastavaa tiedostaa sitä, pyrkivätkö valintamme täyttämään toisten odotuksia vai koemmeko valintojemme olevan meidän todellisen tahtomme ilmauksia. Tällaisessa yhteiskunnassa, jossa toimimme, on helppoa löytää itsensä kognitiivisen dissonanssin tilasta, jossa meillä olevien erilaisten tietojen, tunteiden, asenteiden, tai käyttäytymismallien välillä vallitsee ristiriita tai riitasointu (dissonanssi). Erityisherkkä ihminen ehkä tiedostaa, että hän tarvitsisi enemmän lepoa, mutta hänen luteriainen työmoraalinsa ei lepoa tahdo antaa. Tällaista tasapainottelua käydään tietenkin jokaisen ihmisen sisällä, mutta varsinkin sellaisten erityisherkkien, jotka tietävät miltä uupuminen tuntuu, on syytä kiinnittää tähän huomiota.

Voisi kuvitella, että maailmalla olisi jo useita hankkeita, joiden tarkoituksena on lisätä tietoisuutta erityisherkkyydestä ja palautumisen tärkeydestä. Tämä on tärkeää, jotta ihmiset eivät turhaan uuvuta itseään pyrkiessään täyttämään itselleen vääränlaisia standardeja. Löysin HSP-Suomi-sivustolta noin vuosi sitten linkin Alankomaissa tehtyyn tutkimukseen. Tutkimuksen mukaan 57% alankomaalaisista erityisherkistä oli kokenut burn-outin. Samaisen tutkimuksen mukaan kaikista työntekijöistä Alankomaissa ”vain” 15 % oli kokenut burn-outin. Tämänkaltaisten tutkimustulosten tiedostamisen tulisi tehdä itsestään selväksi sen, miksi oikeanlaisen tietoisuuden lisääminen erityisherkkyydestä on tärkeää. 

Ei kuitenkaan ole välttämättä lainkaan miellyttävää alkaa tarkastelemaan lähemmin, mitä itsessä liikkuu. Omien tuomitsevien asenteiden, elämää sabotoivien käyttäytymismallien, kiusausten, addiktioiden tai vanhojen kaunojen kokeminen voi aiheuttaa isoja sisäisiä ristiriitoja, mikäli ei omaa tarvittavia henkisiä työkaluja, jonkinlaista sisäistä rauhaa tai ympärillä olevia turvallisia ihmisiä , jotka auttaisivat kohtaamaan oman ”pimeän puolen”. Myös suuret myönteiset muutoksetkin elämässä voivat aiheuttaa kriisin. On varsin yleistä, että rakkauden kokeminen parisuhteessa nostaa pintaan kivuliaita asioita, varsinkin mikäli lapsuuteen on sisältynyt jotain traumaattista. Siksi on hyvin luonnolista, että omien kipupisteiden käsittely aloitetaan vasta silloin, kun siihen ollaan valmiita tai kun niitä ei ole enää mahdollista lakaista maton alle. Olen huomannut, että kiintymissuhdemallien (attachment styles) ymmärtäminen voi olla isoksi avuksi ihmisille, joiden kiintymissuhdemalli on jollain lailla turvaton. Kiintymissuhdemalleista on tosin suomenkielellä kiusallisen vähän selkeää ja helposti sulatettavaa materiaalia videomuodossa. Tässä on yksi englanniksi: ”What is you attachment style?”

Löysin viime vuoden lopulla hyvän haastattelun, joka käsitteli keskeneräisyyttä ja siitä tietoiseksi tulemisesta. Docventuresin radio-podcastissa Riku ja Tunna keskustelivat Tommy Hellstenin kanssa siitä, kuinka herätä egon puolustusmekanismien alta todellisuuteen eli yhteyteen tunteisiinsa ja tietoisuuteensa. He keskustelivat myös siitä kuinka oman keskeneräisyytensä hyväksyminen antaa kyvyn hyväksyä keskeneräisyyden myös toisissa. Suosittelen kuuntelemaan, mikäli aihe kiinnostaa. Se löytyy vielä Areenasta.

Hyväksymmekö siis itsemme? Hyväksymmekö toisen ihmisen sellaisena kuin hän on? Tuntuu kuin edeltävät kysymykset eivät niinkään odota, että niihin annettaisiin suora vastaus, joka ikäänkuin ratkaisisi niihin sisältyvän mysteerin. Ne ennemminkin johdattavat meidät tutkimaan sitä olemmeko valmiita kohtaamaan itsemme, kaikkine puolinemme, rehellisesti. Ne johdattavat meidät ehkä pohtimaan sitä pitääkö sanonta ”Ihminen ei pysty hyväksymään toisissa sitä mitä hän ei pysty hyväksymään itsessään” paikkansa, jos sitä tarkastelee omien kokemustensa valossa. Tai ehkä tunnustelemaan sitä, mitkä asiat ovat omassa elämässä auttaneet, mitkä taas ovat vaikeuttaneet itsensä hyväksymistä. Mitkä asiat ovat sellaisia, jotka vievät kohti tilaa, jossa on helpompi hyväksyä mitä ikinä sitten kokeekaan. Vai onko kyse enemmänkin siitä, että päästää irti tarpeestaan hallita elämäänsä, kuten Hellsten asian haastattelussa ilmaisi. Uskon hyväksymisen olevan olennainen osa elämänmittaista prosessia, jossa kasvamme. Uskon sen olevan sen myöntämistä, mikä on totta, ja irti päästämistä niistä asioista, joita enää ei tarvitse kantaa.

Arttu Jyske