08 huhtikuuta 2020
Kaksi erilaista = ystävyys
Jäsenen blogikirjoitus
Minusta on ihana muistaa ystäviäni. Siis muistaa ajatuksissa, mutta myös pienillä yllätyksillä, ihan arkisilla, mutta kuitenkin sellaisilla, jota toinen ei ehkä osaa odottaa.
Joskus se voi olla ihan spontaani lause, kehu, tai vaikka muistutus siitä, miten ihana ihminen hänon. Miten mukava hänen kanssaan on jakaa aikaa, ajatuksia, harrastuksia, tai vaikka yhteinen hotellihuone.
Meidän tapamme on lajitella tuntemamme ihmiset lokeroihin: ystäviin, kavereihin, tuttaviin. Sukulaisiin. Läheisiin. Niin minäkin teen. Minulla ei ole montaa oikeaa ystävää, oikeastaan vain yksi, johon luotan täysin. Ei sitä enempää ihminen tarvitsekaan. Toisten ystävien kanssa on mukava olla, nähdä, jutella. Mutta ystävyydessä voi olla myös jotain semmoista, että aivan syvimpiä ajatuksiaan ja tuntoja siinä ei tule avattua tai että heidän kanssaan siihen ei tunne tarvetta. Silti se on ystävyyttä - ja hyvää sellaista - eikä vähennä sen ystävän tärkeyttä millään määrää. Sitten on kavereita, heitä, joiden kanssa tapaa silloin tällöin, viesteilee kuulumisia ja juttelee ihan arkipäiväisiä asioita. Kaverit eivät välttämättä tiedä, oletko naimisissa, mitä harrastat tai oletko matkustellut viime aikoina. Kaverit ovat erityyppisiä kuin ystävät. Mukavia ihmisiä, joita elämässä kertyy eri yhteyksistä: entisiä työkavereita, naapureita tai vaikka ihmisiä, jotka olivat aikanaan samassa koulussa. Toiset jäävät elämään pidemmäksi aikaa, ehkä koko elämän ajaksi, ja toiset vain jäävät matkan varrelle, syystä tai toisesta. He eivät unohdu, vaan ovat osa jotain elämän aikaa ja vaihetta, ja heitä voi silloin tällöin muistella. Tai mikä parasta, heihin voi silloin tällöin törmätä ja vaihtaa kuulumisia.
Minun paras ystäväni on aivan vastakohta minulle, mutta silti kuin peili, ajatus, tai lause, jonka sanon. Siinä, missä minä herkkänä rakastan romantiikkaa, hän on arkipäivän ihminen, järki ja viisaus, Minä olen parisuhdeihminen, ja minusta koti ei tunnu kodilta, jos mieheni on vaikka työmatkalla. Minä ikävöin ja soittelen päivittäin, samalla, kun ystäväni kertoo, kuinka ihanaa on viettää aikaa yksin. Toki hänkin kaipaa toista ihmistä, seuraa, kosketusta, mutta eri tavoin kuin minä. Hän ei kaipaa miestä saman katon alle eikä jokapäiväistä puhelinsoittoa. Ja vaikka minäkin nautin yksinolosta, minua helpottaa tieto, että aina jossain vaiheessa siihen viereen ilmestyy se tuttu, rakas, minun aviomieheni.
Me reissaamme ystäväni kanssa useaan kertaan vuodesta. Käymme konserteissa ja tapahtumissa. Nukumme hotellien parivuoteessa vierekkäin ja tarvittaessa jaamme vaikka yhteisen peiton. Meitä yhdistää tapamme kotiutua hotelleihin. Heti, kun hotellihuoneen ovi on sulkeutunut, matkalaukkumme räjähtävät ympäri huoneen. Tavaramme ovat sikin sokin, ja niistä tulee sillä hetkellä yhteisiä. Usein lähtiessämme rientoihin, ne omat matkavaatteet ovat sen toisen päällä. Ja yhden yön reissulla sitä vaatetta on mukana paljon! Eikä sitä, miksi tavaraa pitää olla niin paljon, voi ymmärtää kukaan muu, kuin tuo ystäväni. Koska myös hänen matkalaukkunsa on täynnä.
Meidän automatkamme ovat aivan erityisiä. Silloin annamme itsellemme luvan herkutella. Saatamme mättää herkkuja syvässä hiljaisuudessa tai vain karkkipapereiden rapistessa, ja sitten, kun kiintiö on molemmilla täynnä, se hiljaisuus päättyy. Usein se päättyy sanoihin "mulla on aivan hirveä olo".
En ole koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka on niin samassa rytmissä itseni kanssa. Toiselle ei tarvitse edes sanoa mitään, kun toinen tietää, mitä toinen ajattelee. Ja se on outoa, koska, kuten jo kerroin, olemme kuin yö ja päivä.
Tämä aika, jota elämme koronan kanssa, on haasteellista. Emme voi nähdä kahvikupin äärellä, tai edes miettiä, koska seuraavan kerran ajelemme vaikkapa kohti Helsinkiä. Minulle on tullut sen takia tavaksi antaa ystävälleni postikortti joka kerran, kun tapaamme. Niin käy yleensä kerran viikossa, kun käymme pitkällä kävelylenkillä. Ostan kortin harkiten, juuri häntä ajatellen. Ja hän laittaa sen aina jääkaappinsa oveen muistuttamaan siitä, miten tuen, kannustan ja tsemppaan häntä opinnoissa, jotka ovat siirtyneet nettiin, ja aiheuttaneet näin suurta päänvaivaa ihmiselle, joka ei ole opiskellut vuosikymmeniin. Mutta kyllä hän pärjää, ja hyvin pärjääkin. Vaikka ei siihen aina usko. Niillä korteilla haluan muistuttaa häntä siitä, kuinka tärkeä ja rakas hän on minulle, ja kuinka ainutlaatuista ystävyytemme on.
Me olemme kuin yö ja päivä, mutta silti kuin kaksoset, jotka tuntevat toisensa läpikotaisin. Siksi viimeisimmän kortin etupuolella on teksti: Minusta on ihanaa miten hyvin siedämme toisiamme.
Herkkiksen ja arjen realistin ystävyys ei ehkä kuulosta helpolta. Mutta kyllä se on. Me täydennämme toisiamme, opetamme toisillemme joka kerran, kun tapaamme. Annamme toisillemme erilaista näkökulmaa asioihin. Uskomme toisiimme, vaikka emme kumpikaan aina itseemme usko.
Ihan tässä taas herkistyy....
Voi miten rakas hän minulle onkaan.
Elmeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti