I
Sängyn peitto oli myrkynvihreä, ja siinä oli kiemuraisia kuvioita. Tyynyjä oli kolme, ja niiden toinen puoli oli karhean villainen, kohokuvioinen, ja jos joskus nukahti poski vasten sitä puolta, ihoon jäi selkeä painauma, jossa näki ne kuviot tarkoin. Se painauma kesti pitkään poskessa, ja poskea kirveli. Toinen puoli oli kirjailtu ornamentein, kahdessa kirjailu oli punainen , ja yhdessä sininen.
Istun sängyllä, ja vierelläni makaa selällään mies, jonka kanssa olen vakaasti päättänyt mennä naimisiin. Minun elämäni mies numero 1. Minun isäni.
Isän hiukset ovat vaaleat, ja hyvin kiharat. Kun sellaisen korkkiruuvikiharan vetää suoraksi, tulee pitkä suora hiustupsu. Tosin, isän hiukset eivät ole järin paksut. Edessä on sellainen hius-saareke, jonka takana on kalju kohta. Ja isän tyyli kammata hiuksiaan on ihan omanlainen. Se pieni kiharasaareke kammataan aina keveästi, ja sivut vedetään taakse päin, ja sitten vielä kämmenellä, jotta ne kiharat pysyisivät ojennuksessa.
Isällä on päällään neulepusero ja suorat housut. Ei mitenkään hienot, vaan hyvin arkiset, nuhruiset. Ja niiden taskussa on pieni muovinen kampa, joitain kolikoita ja kankainen nenäliina.
Minä leikin tapani mukaan siinä isän vieressä. Hoidan nukkeja ja nalleja, kuuntelen niiden sydänääniä muovisella stetoskoopilla, ja vieressäni on pieni, avoin lääkärilaukku, jossa on kuumemittari, lääkepurkki, rokotusneula ja sideharsorulla. Pikku Leena on terve, sen sydämestä ei kuulu mitään. Ja niin on nallekin. Mitään ei kuulu vaikka kuin kuuntelee.
Ajattelen lapsen suurella viisaudella, että kaikki on hyvin, jos sydämen lyöntejä ei tunne. Että silloin ihminen on rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.
Ja isä on siinä juuri sellainen: rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.
II
Seison huoneessa, jossa ilma on kolea, ja seinät harmaat. Edessäni valkoinen puuarkku, ja sen päässä kynttilä. Arkku on avoin, ja siinä makaa elämäni mies numero 1, mies, jonka kanssa en mennyt naimisiin, koska myöhemmin tajusin asian mahdottomuuden. Siinä on isäni.
Isän hiukset ovat ihan samanlaiset kuin silloin sen myrkynvihreän päiväpeiton päällä: vaaleat, ja kiharat. Isä on puettu juhlavaatteisiin, liituraitapukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon. Otan laukustani muovisen kamman, ja kampaan isän kiharoita. Silitän päätä ja poskea, joka on kylmä. Laitan puvun takin taskuun kankaisen nenäliinan, sellaisen ruudullisen, ja sen muovisen kamman. Isän viereen asetan nipun ristikkolehtiä ja kyniä, niitä pitää olla monta, koska matkasta tulee pitkä. Muutaman valokuvankin laitan, vaikka minä tiedän, että isä tuntee meidät tänne jääneet, sitten kun sen aika on. Valokuvia on vain mukava välillä katsoa, ja varsinkin sitä, jossa olemme kolmisin: isä, isoveljeni, ja minä. Se on vanha kuva, tosi vanha, minäkin olen siinä aivan pieni, korkeintaan kolme vuotias. Ranteeseen laitan isälle kellon. Kello on ollut isälle aina tärkeä. Nytkin, vaikka ajankululla ei ole enää merkitystä. Isä saa elää kissankellon aikaa.
Silitän vielä hiuksia ja poskea, annan suukon otsalle, kerron, kuinka minulla on häntä ikävä, ja kuinka isosti häntä rakastan. Sitten peitän isäni kasvot.
Isän sydän ei lyö. Mitään ei kuulu. On vain hiljaista.
Muistin tuona hetkenä sen lapsuuden ajatuksen siitä, että jos sydän ei lyö, on ihminen rauhallinen, tyytyväinen, onnellinen.
Sitä minä toivon. Että isä olisi kaikista koettelemuksista huolimatta nyt rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen, ja että kaikki olisi hyvin. Ainakin hän näyttää siltä.
Tarinan ensimmäisestä osasta on lähes 50 vuotta. Tarinan toisesta osasta pian 10 vuotta.
Joku on joskus sanonut, että ei halua nähdä kuollutta omaistaan, että haluaa säilyttää elävän muiston tästä. Minä olen eri mieltä. Vaikka olen todella herkkä ihminen, joka muistaa asioita kuvan tarkasti vuosikymmenten takaa, ei päällimmäinen muistoni isästä ole tuo arkussa makaava mies. Isä on mielessäni aina elävä, iloinen, herkkä, lämmin, ja suuri sydäminen ihminen.
Kädet levällään halausta odottava. Keinussa puoliunessa istuva. Ristikoita ratkova. Polkupyörällä ajeleva. Peleihin hurahtanut, niin, että vessan oven takaakin kuului aina piipitys.
Ja niitä kiharoitaan kampaava. Minun isäni. Elämäni mies numero 1.
Se, joka minulle tämän herkkyyden antoi.
💗
Nimimerkki 'Elmeri'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti