On lauantai. Sisällä tuoksuu silakkalaatikko, ja ulkosaunan piipusta tupruttaa savua. Otan muovisen kulhon, punaisen, ja kävelen piharakennuksen taakse, kasvimaalle. Siellä kasvaa perunaa, sipulia, porkkanaa, hernettä, punajuuria ja vihreää salaattia. Kerään salaatinlehtiä astiaan, ja vien sen sisälle. Siihen se jää, pöydän kulmalle, kun juoksen itse ulos. Ulkona on lämmin, ja iho tuoksuu auringolle ja hiekalle. Ylitän pienen soratien. Se on hiljainen tie, ja jos siitä joskus ajaa auto, se pölisee. Pöly leijuu pitkään tien päällä, ja silloin ei näe juuri mitään.
Metsä on iso ja siellä kasvaa saniaisia. Kun aurinko siivilöityy puiden oksien lävitse, paikka näyttää satumaiselta. Siksi minä viihdyn siellä. Kun kävelen jonkin matkaa, löytyy sieltä talon rauniot, tai oikeastaan vain merkkejä siitä, että paikalla on joskus ollut talo. Muistan joskus nähneeni siellä poltettuja kirjan sivuja. En tiedä, kuka ne on polttanut, koska ei siellä koskaan ketään näy. Ja minä käyn siellä päivittäin. Vajaan kilometrin päässä on leikkikenttä, kaksi keinua ja liukumäki. Keinujen runko on ruostunut, ja kun keinuu, ketju kilisee. Toinen keinu on paljon alempana kuin toinen, menen yleensä siihen. Ja toisinaan kiipeän sinne liukumäkeen. Istun siellä korkeuksissa ja katselen maisemaa. Paljon puita, metsää. Ja jossain vähän matkan päässä talon katto.
On aivan hiljaista, tai ei aivan: linnut laulavat. Siinä on hyvä olla.
Kun palaan takaisin, näen polun reunassa variksen siivet. Ne ovat ihan kokonaiset, ja niissä on kiinni pieniä luita. Minua puistattaa. Kiihdytän askeleita, juoksen. Juoksen ojan yli sille soratielle, ja siitä pitkälle kotipihatielle.
Punainen salaattikulho on hävinnyt pöydän reunalta. Salaatti on valmista, samoin silakkalaatikko. Salaatin kastike on leveässä Arabian teekupissa. Se kastike on maailman parasta, ja siihen tulee sinappia, kermaa ja sokeria. Sokerikiteet ratisevat hampaissa, kun sitä syö salaatin kanssa. Ehkä se siksi on niin hyvää.
Tiskaan ruoka-astiat vaalean sinisessä vadissa, ja huuhtelen ne toisessa, haalistuneen punaisessa vadissa. Tiskiaine vaahtoaa, enkä malttaisi suorittaa työtä loppuun, koska vaahto on pehmeää, ja sitä on ihana puristella. Vesikin jäähtyy. Mutta loppujen lopuksi ne astiat ovat rivissä pyyhkeiden päällä, kuivumassa siinä.
Jäätelökioskille ei ole jonoa. Sinne pääsee talon takaa, aidan välistä, ja kahden talon ohitse. Kioskissa istuu vanha nainen, tanakka ja kasvoiltaan ryppyinen. Lempeä. Tottuneesti hän pyörittää jäätelöpallot, laittaa ne tötteröön, ja sujauttaa paperipussiin. Jälkiruoka on valmis.
En haluaisi saunaan, en ole koskaan erityisesti tykännyt saunomisesta. Pimeässä tilassa on kaksi isoa pataa, toisessa tulikuumaa vettä, ja toisessa kylmää. Vesi on haettu vesipostista, monen sadan metrin päästä, isoilla saaveilla, joita työnnetään kärryillä. Mennessä saavit hyppivät kärryn kyydissä, ja joskus, kun juoksin kärryn kanssa, yksi saavi putosi tielle. Tullessa saavit painavat, ja kärry on raskas työntää. Silloin toivoo, että autoja ei ajaisi tiellä yhtä aikaa. Yhdessä ohitettavassa talossa asuu vähän pelottavan näköinen mies, jolla on tumma parta. Häneen en halua törmätä, vaikka sanovat hänen olevan kiltti.
Kun auringon ja hiekan tuoksu on pesty iholta, ja pitkät hiukset tiputtavat vettä kylpytakille, pysähdyn saunan eteiseen pyörittämään pyykkikoneen kampea. Koneessa on kaksi rullaa vastakkain, ja kun kampea pyörittää, rullat pyörivät. Niiden väliin voi laittaa märät vaatteet, ja ne puristavat niistä veden pois. Miten kätevää! Tosin, silloin kun se on tosikäytössä, kammen pyörittäminen on raskasta. Nyt se pyörii kuin tyhjää vain.
Pitkä tukka on takussa, ja jokainen harjan veto tuntuu kipeältä. Vie aikansa saada se selväksi. Yöpaidassa on sinisiä kukkia, ja sen helma ulottuu lattiaan saakka. Lakanat ovat puhtaat.
Ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään. Lasipullon suusta otettu Jaffa hörppy tuntuu hyvältä. On raukea olo. On lauantai ilta. Pienen tytön elämä. Äiti, isä ja veli, koti, joskus -70 luvun alussa.
Pieni tyttö, joka viihtyy itsekseen. Jolla on paljon kavereita, mutta myös oma maailma. Liukumäen huipulla, saniaismetsässä. Pienessä leikkimökissä, jonka hyllyillä on Sirkku-sokeria, lasinen Jaffapullo, pahvinen kahvipaketti, sekä monia, monia maustepurkkeja. Muovisia astioita, joista kaunis Kaarina ja Rötkö-Molla saavat syödä ja juoda, sekä maailman ihanimmat siniset nukenvaunut, jotka joulupukki toi.
- En tiedä, kultaako aika muistot. Minusta se aika oli kultaa jo silloinkin. Olin onnellinen lapsi.
Nimimerkki 'Elmeri'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti