Yhdistävä tekijä

Jäsenen blogikirjoitus:

I

Sängyn peitto oli myrkynvihreä, ja siinä oli kiemuraisia kuvioita. Tyynyjä oli kolme, ja niiden toinen puoli oli karhean villainen, kohokuvioinen, ja jos joskus nukahti poski vasten sitä puolta, ihoon jäi selkeä painauma, jossa näki ne kuviot tarkoin. Se painauma kesti pitkään poskessa, ja poskea kirveli. Toinen puoli oli kirjailtu ornamentein, kahdessa kirjailu oli punainen , ja yhdessä sininen.

Istun sängyllä, ja vierelläni makaa selällään mies, jonka kanssa olen vakaasti päättänyt mennä naimisiin. Minun elämäni mies numero 1. Minun isäni.

Isän hiukset ovat vaaleat, ja hyvin kiharat. Kun sellaisen korkkiruuvikiharan vetää suoraksi, tulee pitkä suora hiustupsu. Tosin, isän hiukset eivät ole järin paksut. Edessä on sellainen hius-saareke, jonka takana on kalju kohta. Ja isän tyyli kammata hiuksiaan on ihan omanlainen. Se pieni kiharasaareke kammataan aina keveästi, ja sivut vedetään taakse päin, ja sitten vielä kämmenellä, jotta ne kiharat pysyisivät ojennuksessa.

Isällä on päällään neulepusero ja suorat housut. Ei mitenkään hienot, vaan hyvin arkiset, nuhruiset. Ja niiden taskussa on pieni muovinen kampa, joitain kolikoita ja kankainen nenäliina.

Minä leikin tapani mukaan siinä isän vieressä. Hoidan nukkeja ja nalleja, kuuntelen niiden sydänääniä muovisella stetoskoopilla, ja vieressäni on pieni, avoin lääkärilaukku, jossa on kuumemittari, lääkepurkki, rokotusneula ja sideharsorulla. Pikku Leena on terve, sen sydämestä ei kuulu mitään. Ja niin on nallekin. Mitään ei kuulu vaikka kuin kuuntelee.

Ajattelen lapsen suurella viisaudella, että kaikki on hyvin, jos sydämen lyöntejä ei tunne. Että silloin ihminen on rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.
Ja isä on siinä juuri sellainen: rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.

II

Seison huoneessa, jossa ilma on kolea, ja seinät harmaat. Edessäni valkoinen puuarkku, ja sen päässä kynttilä. Arkku on avoin, ja siinä makaa elämäni mies numero 1, mies, jonka kanssa en mennyt naimisiin, koska myöhemmin tajusin asian mahdottomuuden. Siinä on isäni.

Isän hiukset ovat ihan samanlaiset kuin silloin sen myrkynvihreän päiväpeiton päällä: vaaleat, ja kiharat. Isä on puettu juhlavaatteisiin, liituraitapukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon. Otan laukustani muovisen kamman, ja kampaan isän kiharoita. Silitän päätä ja poskea, joka on kylmä. Laitan puvun takin taskuun kankaisen nenäliinan, sellaisen ruudullisen, ja sen muovisen kamman. Isän viereen asetan nipun ristikkolehtiä ja kyniä, niitä pitää olla monta, koska matkasta tulee pitkä. Muutaman valokuvankin laitan, vaikka minä tiedän, että isä tuntee meidät tänne jääneet, sitten kun sen aika on. Valokuvia on vain mukava välillä katsoa, ja varsinkin sitä, jossa olemme kolmisin: isä, isoveljeni, ja minä. Se on vanha kuva, tosi vanha, minäkin olen siinä aivan pieni, korkeintaan kolme vuotias. Ranteeseen laitan isälle kellon. Kello on ollut isälle aina tärkeä. Nytkin, vaikka ajankululla ei ole enää merkitystä. Isä saa elää kissankellon aikaa.

Silitän vielä hiuksia ja poskea, annan suukon otsalle, kerron, kuinka minulla on häntä ikävä, ja kuinka isosti häntä rakastan. Sitten peitän isäni kasvot.

Isän sydän ei lyö. Mitään ei kuulu. On vain hiljaista.

Muistin tuona hetkenä sen lapsuuden ajatuksen siitä, että jos sydän ei lyö, on ihminen rauhallinen, tyytyväinen, onnellinen.

Sitä minä toivon. Että isä olisi kaikista koettelemuksista huolimatta nyt rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen, ja että kaikki olisi hyvin. Ainakin hän näyttää siltä.




Tarinan ensimmäisestä osasta on lähes 50 vuotta. Tarinan toisesta osasta pian 10 vuotta.

Joku on joskus sanonut, että ei halua nähdä kuollutta omaistaan, että haluaa säilyttää elävän muiston tästä. Minä olen eri mieltä. Vaikka olen todella herkkä ihminen, joka muistaa asioita kuvan tarkasti vuosikymmenten takaa, ei päällimmäinen muistoni isästä ole tuo arkussa makaava mies. Isä on mielessäni aina elävä, iloinen, herkkä, lämmin, ja suuri sydäminen ihminen.

Kädet levällään halausta odottava. Keinussa puoliunessa istuva. Ristikoita ratkova. Polkupyörällä ajeleva. Peleihin hurahtanut, niin, että vessan oven takaakin kuului aina piipitys.

Ja niitä kiharoitaan kampaava. Minun isäni. Elämäni mies numero 1.

Se, joka minulle tämän herkkyyden antoi.

💗

Nimimerkki 'Elmeri'

Hengityskoulussa

Jäsenen blogikirjoitus:


Lepäämme pehmoisilla tyynyillä punatiilisessä talossa meren rannalla. Hiljaisuus vallitsee jotenkin niin.. kauniina ympärillämme.

Hämäryys alkaa laskeutua ikkunoiden takana... vähitellen...kun me hissukseen annetaan itsemme vajota, hengityksen mukana, olemaan: Tässä.


Menee tovi, että saan ohjaajan lempeästä kehotuksesta, lopultakin heitettyä mietteet, jotka myllersi, taakse. Mielikuvassa ne tosiaan ihan lensi taakse, ja tässä tyynyillä makailin enää vain minä.

Äänimaljan helähdykset upottavat syvälle myötätuntoiseen oloon. Tähän voisi vaikka jäädä.

Hienoinen veto ikkunasta pitää minut vähän valppaana, muuten kai vajoaisin aivan nirvanaan.

Näin aloittelimme, hengityskoulun ensimmäisen illan ensimmäisellä tunnilla. Täytymiset, opettelut, laskemiset eivät muuten kuuluneet tähän kouluun lainkaan.

…

Kun hengitysharjoitukset oli tehty, siirryimme piirtämään. Tunnelma oli kuten joku sanoitti myöhemmin: Niin rauhallinen ja leppoisa.

Kun saa luvan olla, voi se alkaa itkettää. Voi se naurattaakin. Tällaisia hetkiä.. tarvitsisi lisää, ihan tavalliseen arkeensa.

Piirtäminen usein auttaa käsittelemään kokemaansa. Sillä voi auttaa alitajuntaansa. Sen avulla voi myös keskittyä. Ja kun pakkoja ei ole, syntyy yllättäen hyvää. - Näinhän se helpolla on, niin niin monessa.

Piirrä vasemmalla tai: 'väärällä' kädellä, niin tulee jotakin erilaista. Käytä värejä ajattelematta, tee pelkästä tekemisen ilosta. Naura tekemällesi. Näin me teimme. - Jaa a, voisikin piirrellä ja maalailla enemmän taas, mietin, kotioloissakin.


2.


Hengityskoulun ensimmäinen ilta oli avoin ovi, tuosta ovesta oli sitten hauska astua toiseen iltaan... Toisen illan alku oli jälleen rauhan etsintää, niin kehoon kuin mieleen. Meri ympärillämme lähes myrskysi, ja teki yhteisestä olemisesta mieleenpainuvaa. - Teimme myös monenlaisia harjoituksia. Näistä itselleni jäi mieleen eräs tietty tapa hengittää ja toteutan sitä nyt aika usein.

Hengitysharjoitusten jälkeen saimme vielä valmiita kuvia, joista valita, mikä itseen resonoi. Kuvillahan voi ymmärtää kokemaansa, ehkä mennyttä, ehkä tätä hetkeä. Niillä voi myös hahmottaa tulevaisuutta, niiden avulla voi haaveilla…
Monia tarinoita kuvista syntyikin.



3.


Nyt kun uutisvirta maailmatilanteesta on täyttämässä, tai jo täyttänyt, päämme, niin, tätä kaikkea nyt tapahtunutta emme tienneet vielä reilu viikko sitten, emmekä poikkeusoloja joissa tulemme elämään jonkin aikaa,.. niin hyvä on käydä mielikuvissaan siellä meren rannalla, missä kaislat taipuvat tuulessa ja puutkin, kaikki taipuvat.. mutta kaikki pysyvät silti paikoillaan.

Kaikki keskenjäänyt myös jatkuu, kun taas on aika. Hengityskoulukin.

Nyt kutsuu metsikkö ja sen polut tallustelijaansa, ja metsän vihreä väri, se jälleen rauhoittaa ja kutsuu olemaan: Tässä.

Tapahtui mitä tahansa.


Merja Korpisaari


Kuvassa on Venetsia-rakennus Lapinlahden Lähteellä, 'talo meren rannalla'.

Kriisi – sekä uhka että mahdollisuus

Jäsenen blogikirjoitus:

Muista hengittää! Miten keho voi? Niskaa kivistää, päätä myös. Jalat ja kädet toimivat vielä ihan hyvin, mutta koko ajan on pieni pelko iskeekö virus. Itselle sisäinen puhe vaihtelee yhtenään – kyllä tämä tästä, tai mitä jos...

Tänään seurasin YLE:ltä hallituksen tiedonantoa, jonka aikana herkistyin ja liikutuin kyyneliin. Vaikka toisaalta huomaan ajattelevani kuinka viisaita ja aikaansaavia ihmisiä yhteiskunnallisissa päättäjissä on, toisaalta tunnen huolta siitä, miten itse kukin tässä koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa/kriisissä pärjää.

Tilanne antaa mahdollisuuden itse kullekin tarkastella miten suhtautuu tällaiseen äkilliseen, traumaattiseen kriisiin: Yksi haluaisi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, tai tehden vain pieniä viilauksia omaan toimintaan, ja jopa syyttäen toisia heikkoudesta tai pelkuruudesta. Toinen haluaisi jakaa mahdollisen ahdistuksen ja pelon tunteen ja hakea muilta ajatuksia ja ideoita sekä päätöstä miten yhdessä tai erikseen toimitaan. Erinomaista huomata miten erilailla myös me erityisherkät reagoimme tälläisen uuden ennenkokemattoman tilanteen edessä. 

Mistä sitten itse kukin saa voimia poikkeusolosuhteissa , kun sellaisen äärellä nyt kaikki olemme mahdollisesti pidemmänkin ajan? Itse olen ajatellut keskityä nauttimaan kaikesta siitä mikä on mahdollista tänään tässä ja nyt. Olla murehtimatta mahdollisimman vähän tulevaa, vaikka sitäkin on hyvä ajatella, jotta kun tilanne taas normalisoituu, olemme toimintakykyisiä ja hyvässä valmiudessa rakentaa parempaa aikaa itse kullekin. Nyt kun keväältä on erilaiset harrastukset ja menot pyyhitty pois, jää aikaa jollekin muulle: mm. ulkoilulle, etäyhteyksille, somettamiselle, kirjoittamiselle, pysähtymiselle ja pohdinnoille. Kriisissä on sekä uhka/riski että mahdollisuus. Aika näytää mitä me tästä poikkeustilasta olemme oppineet.

Lopuksi vielä lainaus kirjasta Hyvän hengityksen anatomia – Kuinka palauttaa hengitys tietoisuuteen, Rautaparta Malla, (2019, s. 125): ”Jokaisesta päivästä löytyy hetkiä, jolloin voimme tulla tietoiseksi siitä, miten hengitämme. Jokaisesta päivästä löytyy myös tuokio, jolloin voimme harjoitella hyvää hengitystä. Kuitenkin jos harjoittelemme vain kun huvittaa, emme todennäköisesti harjoittele säännöllisesti. Vasta säännöllisyys kutsuu esiin ne sisäiset voimat, jotka auttavat meitä tavoitteissamme, olivatpa ne toipumista sairaudesta, mielenrauhan vahvistamisesta tai kauneuden kasvua elämäämme.”

Merja Leppänen

Examensarbeten om högkänslighet i Yrkeshögskolan Novia

Opiskelijoiden blogikirjoitus (projekti Novia):

Hei kaikille! Kiva päästä tekemään opinnäytetyötä erityisherkkyydestä! Meitä on 22 opiskelijaa sosiaali- ja terveysalalta Yrkeshögskolan Noviasta, jotka kirjoittavat aiheesta. Tarkastelemme aihetta eri näkökulmista ja eri tavoilla suurella mielenkiinnolla. Kiitos Hannulle esittelystä erityisherkkyyteen ja mahdollisuudesta työskennellä yhdessä yhdistyksen kanssa!

Hej på er! Vi är socionom-, hälsovårdar-, sjukskötarstuderande från Yrkeshögskolan Novia i Åbo. En grupp på 22 studeranden från olika linjer har valt att skriva examensarbete om högkänslighet. Vi har delat in oss i grupper och har begränsat våra arbeten inom vissa åldersgrupper, samt synvinklar. Vi skriver bland annat om barn, unga vuxna och vuxna och våra arbeten koncentrerar sig till exempel på bemötandet av högkänsliga inom vården, högkänsliga barn i dagis, högkänsliga barn och relationer, högkänslighet som resurs och högkänslighet hos personal inom vård och omsorg. Vi har väldigt olika synvinklar på våra arbeten, vilket gör att vi kommer att undersöka högkänslighet på flera olika nivåer.

Social- och hälsovårdsstuderande i Yrkeshögskola Novia i Åbo, som skriver om högkänslighet i sitt examensarbete

Vi som skriver det här inlägget är en grupp på fyra sjukskötarstuderande, som har valt att skriva om bemötandet av högkänsliga inom vården, eftersom det är relativt nytt begrepp och det har diskuterats mycket i samhället, på sociala medier och internet på senaste tiden. Vissa i hela gruppen visste inte vad högkänslighet är när de valde det som ämne för examensarbete, vilket redan det tyder på att det bör undersökas och pratas om mera. Vi i vår grupp är personligen intresserade av ämnet och några av oss har kompisar eller släktingar som är högkänsliga och vill därför lära sig mera om teorin och forskningen bakom denna människotyp. I vårt arbete ligger fokus på bemötandet av högkänsliga inom vården, hur de vill bli bemötta och hurdana erfarenheter de har haft i vårdsituationer. Vi som kommande sjukskötare är intresserade att veta hur de högkänsliga vill bli bemötta i vårdsituationer, finns det något speciellt man bör veta om deras personlighetsdrag för att få deras upplevelse av vården så bra som möjligt. Arbetet fungerar samtidigt som tips till vårdpersonalen hur man bemöter en högkänslig person.

Alla grupper har kommit bra igång med planeringen av sina arbeten och fått sin startspurt i skrivandet. Vi är intresserade och motiverade att skriva våra arbeten och få veta mera fakta och känna igen högkänslighet som begrepp!

Heidi Grönqvist, Britt-Marie Hänninen, Heidi Kinnunen och Mikaela Malmström

Muistojen kultaa

Jäsenen blogikirjoitus:

On lauantai. Sisällä tuoksuu silakkalaatikko, ja ulkosaunan piipusta tupruttaa savua. Otan muovisen kulhon, punaisen, ja kävelen piharakennuksen taakse, kasvimaalle. Siellä kasvaa perunaa, sipulia, porkkanaa, hernettä, punajuuria ja vihreää salaattia. Kerään salaatinlehtiä astiaan, ja vien sen sisälle. Siihen se jää, pöydän kulmalle, kun juoksen itse ulos. Ulkona on lämmin, ja iho tuoksuu auringolle ja hiekalle. Ylitän pienen soratien. Se on hiljainen tie, ja jos siitä joskus ajaa auto, se pölisee. Pöly leijuu pitkään tien päällä, ja silloin ei näe juuri mitään.

Metsä on iso ja siellä kasvaa saniaisia. Kun aurinko siivilöityy puiden oksien lävitse, paikka näyttää satumaiselta. Siksi minä viihdyn siellä. Kun kävelen jonkin matkaa, löytyy sieltä talon rauniot, tai oikeastaan vain merkkejä siitä, että paikalla on joskus ollut talo. Muistan joskus nähneeni siellä poltettuja kirjan sivuja. En tiedä, kuka ne on polttanut, koska ei siellä koskaan ketään näy. Ja minä käyn siellä päivittäin. Vajaan kilometrin päässä on leikkikenttä, kaksi keinua ja liukumäki. Keinujen runko on ruostunut, ja kun keinuu, ketju kilisee. Toinen keinu on paljon alempana kuin toinen, menen yleensä siihen. Ja toisinaan kiipeän sinne liukumäkeen. Istun siellä korkeuksissa ja katselen maisemaa. Paljon puita, metsää. Ja jossain vähän matkan päässä talon katto.
On aivan hiljaista, tai ei aivan: linnut laulavat. Siinä on hyvä olla.

Kun palaan takaisin, näen polun reunassa variksen siivet. Ne ovat ihan kokonaiset, ja niissä on kiinni pieniä luita. Minua puistattaa. Kiihdytän askeleita, juoksen. Juoksen ojan yli sille soratielle, ja siitä pitkälle kotipihatielle.

Punainen salaattikulho on hävinnyt pöydän reunalta. Salaatti on valmista, samoin silakkalaatikko. Salaatin kastike on leveässä Arabian teekupissa. Se kastike on maailman parasta, ja siihen tulee sinappia, kermaa ja sokeria. Sokerikiteet ratisevat hampaissa, kun sitä syö salaatin kanssa. Ehkä se siksi on niin hyvää.
Tiskaan ruoka-astiat vaalean sinisessä vadissa, ja huuhtelen ne toisessa, haalistuneen punaisessa vadissa. Tiskiaine vaahtoaa, enkä malttaisi suorittaa työtä loppuun, koska vaahto on pehmeää, ja sitä on ihana puristella. Vesikin jäähtyy. Mutta loppujen lopuksi ne astiat ovat rivissä pyyhkeiden päällä, kuivumassa siinä.

Jäätelökioskille ei ole jonoa. Sinne pääsee talon takaa, aidan välistä, ja kahden talon ohitse. Kioskissa istuu vanha nainen, tanakka ja kasvoiltaan ryppyinen. Lempeä. Tottuneesti hän pyörittää jäätelöpallot, laittaa ne tötteröön, ja sujauttaa paperipussiin. Jälkiruoka on valmis.

En haluaisi saunaan, en ole koskaan erityisesti tykännyt saunomisesta. Pimeässä tilassa on kaksi isoa pataa, toisessa tulikuumaa vettä, ja toisessa kylmää. Vesi on haettu vesipostista, monen sadan metrin päästä, isoilla saaveilla, joita työnnetään kärryillä. Mennessä saavit hyppivät kärryn kyydissä, ja joskus, kun juoksin kärryn kanssa, yksi saavi putosi tielle. Tullessa saavit painavat, ja kärry on raskas työntää. Silloin toivoo, että autoja ei ajaisi tiellä yhtä aikaa. Yhdessä ohitettavassa talossa asuu vähän pelottavan näköinen mies, jolla on tumma parta. Häneen en halua törmätä, vaikka sanovat hänen olevan kiltti.

Kun auringon ja hiekan tuoksu on pesty iholta, ja pitkät hiukset tiputtavat vettä kylpytakille, pysähdyn saunan eteiseen pyörittämään pyykkikoneen kampea. Koneessa on kaksi rullaa vastakkain, ja kun kampea pyörittää, rullat pyörivät. Niiden väliin voi laittaa märät vaatteet, ja ne puristavat niistä veden pois. Miten kätevää! Tosin, silloin kun se on tosikäytössä, kammen pyörittäminen on raskasta. Nyt se pyörii kuin tyhjää vain.

Pitkä tukka on takussa, ja jokainen harjan veto tuntuu kipeältä. Vie aikansa saada se selväksi. Yöpaidassa on sinisiä kukkia, ja sen helma ulottuu lattiaan saakka. Lakanat ovat puhtaat.

Ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään. Lasipullon suusta otettu Jaffa hörppy tuntuu hyvältä. On raukea olo. On lauantai ilta. Pienen tytön elämä. Äiti, isä ja veli, koti, joskus -70 luvun alussa.


Pieni tyttö, joka viihtyy itsekseen. Jolla on paljon kavereita, mutta myös oma maailma. Liukumäen huipulla, saniaismetsässä. Pienessä leikkimökissä, jonka hyllyillä on Sirkku-sokeria, lasinen Jaffapullo, pahvinen kahvipaketti, sekä monia, monia maustepurkkeja. Muovisia astioita, joista kaunis Kaarina ja Rötkö-Molla saavat syödä ja juoda, sekä maailman ihanimmat siniset nukenvaunut, jotka joulupukki toi.

- En tiedä, kultaako aika muistot. Minusta se aika oli kultaa jo silloinkin. Olin onnellinen lapsi.


Nimimerkki 'Elmeri'