Kohtaamisten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus:

Mitä kohtaaminen tarkoittaa? Netistä ei kovin selkeää määritelmää asialle yllättäen löytynytkään. Ehkä yksi parhaimmista tähän (ajan)kohtaan sopiva on Katja Aktan-Collanin blogi arvostavasta kohtaamisesta.

"Ei ole tärkeää, mitä katsot vaan miten katsot”.

Mielestäni tämä kuvaa sitä, että olemme hyväksyvinä läsnä tässä ja nyt ajatuksinemme ja tunteinemme. Tähän jaloon taitoon mm. Mindfulness-harjoitteilla voi pyrkiä ja päästä. Lähdin tarkastelemaan kohtaamisia kolmesta näkökulmasta eli itsen ja toisten kohtaaminen sekä eri kulttuurien kohtaaminen.

Itsensä kohtaaminen: Tulee kriittisesti tarkastella ihmisen olemisen tapaa ennemmin kuin yksittäisiä kohtaamisia tai tapaamisia. Toisaalta ihmisen kokonaisvaltainen kasvu tapahtuu suhteessa toiseen ihmiseen. Vertaa ikiaikainen kertomus susilapsista. Miten lasten kehityksen kävi kun susiemo kasvatti heitä vuosikausia ilman kontakteja ihmisiin.

Muiden kohtaaminen: Ihmisen tahtotila ja tietoinen asennoituminen sekä käsittely vaatii sen, että voi tai osaa olla dialogisessa vuorovaikutuksessa ja jopa ymmärtää toisen kokemusta. Erityisherkällä tosin vaarana, että ymmärtää liiaksi toisen näkökulmaa ja laiminlyö samalla itseään eli oman olemassalon tarkastelun. Lisäksi sekä itsen että toisen kunnioitus ja aitous on hyvän vuorovaikutuksen elementtejä. Vuorovaikutuksessa myös molemminpuolinen vaikuttaminen on tärkeää kehittymisen ja jopa oppimisen kannalta.

Toisaalta voitaneen puhua myös ”vuorotta vaikuttamisesta”. Kai siinäkin on jokin idea, joka minun on vaikea ymmärtää tai hyväksyä, sillä siinä kohtaa tulee mieleen ihminen, joka ottaa erivapauksia muiden kustannuksella ja liikkuu maailmassa minä-minä -mielentilassa. Häntä voisi jopa kutsua kusipääksi.

Muiden kohtaamiseen liittyy parhaimmillaan kuitenkin moninaisuus, toisten ihmisten syvempi erilaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen/sietäminen ja hyödyntäminen. Kirjassa Moninaisuuden johtaminen -ytimessä johtajan itsetuntemus Sari Ajanko (2016) käsittelee itse- ja ihmistuntemuksen merkitystä johtamistyössä. Tarkoituksena on tiedostaa näkymätöntä, syvempää persoonien erilaisuutta sekä pohtia omaa ihmiskäsitystä. Kirjassa puhutaan mm. näköharhoista

 ”Emme näe asioita niin kuin ne ovat, vaan niin kuin me olemme”(Anais Nin). 

Siinä esitellään myös erilaisia malleja, työkalupakkia, joiden avulla käsitellä erilaisuutta. Nostan tässä esille vain pari eli aisteihin liittyen NLP (Neurolingvistic Programming) ja dynaaminen Enneagrammi, yhdeksän erilaista tyyppiä niin vahvuuksineen kuin heikkouksineenkin. Mallien haasteena voi olla jos koemme joko itsemme vääränlaiseksi tai toiset kummajaisiksi. Tällöin tietoa on kyllä saatu mutta tiedostaminen ja oppiminen (= muutos) on jäänyt toteutumatta.

Kulttuurien kohtaaminen, monimuotoisuus ja monikulttuurisuus: Tämäpä onkin jo vaikeampi juttu, sillä pitää ottaa avuksi taas kirja (kultturikentän käsikirjaksi tarkoitettu tosin) Umayya Abu-Hanna, Multikulti -monikulttuurisuuden käsikirja (2012) avuksi, koska netissä helposti, varsinkin keskustelupalstoilla, eksytään puhutaan mm. maahanmuuttajista usein perin rasistisesti. Hyvä kysymys: ”Kenen tarinaa kerrotaan ja kenelle?” Toisaalta esim. saamelaisten tavoista tai kulttuurista, ainakin muualla kuin Lapissa, on todella vähän tietoa. Millainen on monikulttuurinen työpaikka? Miten siellä tuodaan näkyviin monimuotoisuus ja -kulttuurisuus (sukupuoli, ikä, kielet ja etniset taustat jne), ja miten siellä hyödynnetään eri taustoista tulevien ja erilaisten työntekijöiden osaamiset, yhteinen monikulttuuriosaaminen? Mietipä miten hyvin kulttuurien välinen vuoropuhelu tai kohtaaminen onnistuu käytännössä? Tai milloin voimme todeta, että olemme onnistuneet luomaan olosuhteet, jossa suhtaudumme tasa-arvoisesti ja yhtäläisin mahdollisuuksin yksilöihin ja ryhmiin sekä mahdollistamme vähemmistöryhmien toimimisen osana yhteiskuntaamme? Kirja pani pikemminkin pohtimaan ja kysymään asioita. Vastaukset löytynevät päivittäisestä elämästämme; maailmantilasta, valtakunnan politiikasta, organisaatioiden toimintakulttuureista, perheistä, ystävä- ja harrastepiireistä sekä sinulta että minulta.

Merja Leppänen

Herkän oppikoulua

Jäsenen blogikirjoitus:

Miten monta on herkällä haastetta! Vaikka haluaisi elää katsellen vaan lintuja ja perhosia...

Kun kaikki sattuu. Tai kun ei jaksa loppuun saakka palaverin, luennon tai juhlan. Kun on eri mieltä ja joutuu sanomaan ei...tai opettelemaan sanomaan.

- Ai että joutuu.. opettelemaan.. sanomaan?
Sehän on ihan helppoa: ei ei eiiii. Mä ainakin sanon joka päivä jossain ei, näin toteaa ei- erityisherkkä ystävä.

Jaa. No mä en.
Meen myötä. Olen sanaton. Meen vaikeaksi.
Lähden punasena pois.


Kun sit harjoittelen sitä ei;tä, se tulee sellaisella voimalla että kuuluu pidemmällekin. Että nyt sen sitten sanoin.

Siitäpä seuraa sanomista. Siinä on sitten muut punasia kans.


Herkkä pysyköön herkkänä.

Tottakai. Mutta ei välttis alistettuna ja kynnysmattona.
Vaan opetella sanomaan ei hienovaraisesti ja samalla niin ymmärrettävästi ettei tulkinnan varaa jää. Ketään loukkaamatta. Ei!

Sen vaikutukset voivat olla huikeat.


On loppuviimeksi pakko oppia sanomaan ei, ihan tilanteen mukaan arkielämässään, ja sitten myös määrätietoisesti asioihin, joihin haluaa rajan vetää. Myös sanoa ei niihin töihin, joihin voimat eivät juuri silloin riitä, tai hauskoihinkin asioihin, joihin terveys, voimat tai aika ei riitä.

Tähän liittyy sekin, että on rajattava itseään ympäristöstä. Minun arvot ovat nämä, toisen ovat toiset. Minun on toimittava etiikkani mukaan, joku toinen toimii omansa. Toisen teot tai sanat tai ajatukset eivät saa satuttaa liikaa, niitä pitää voida välttää mahdollisuuksien mukaan tai: niihin voi opetella suhtautumaan uudella tavalla.

Keskustelu on hyvästä.

Asioita voi työstää, mutta liika ja liian pitkään jatkuva työstäminen vie voimia. Ihan fyysisesti.
Ihan kuin ajatustyö muutenkin, vie voimia sekin samalla lailla kuin mikä muu tahansa.

Ei silti lopeteta sen koommin työstämistä tai ajattelua...


Mitä paremmin tuntee itsensä ja hyväksyy itseänsä niin sitä paremmin voi pitää rajojaankin luontevasti.

Rohkeasti herkkänä, herkkyyttään tarvittaessa suojatenkin, sitä arvostaen. Kulkea omia polkujaan tai sitten mennä teitä lintujen ja perhosten.

Antaen herkkyytensä olla ja kasvaa; niin moni saa siitä iloa, minun, Sinun herkkyydestäsi.


Merja Korpisaari

Välähdyksiä menetyksistä

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimoilusta jatkaakseni viime blogissa viittasin, hiukan huumorilla tosin, karjalaisten ja hämäläisten  heimojen erilaisuuteen. Sainkin kunnian osallistua viime viikonloppuna hämäläisiin hautajaisiin, jossa ei juurikaan surun kyyneleitä nähnyt, mutta tunnelma oli varsin harras, ikääntynyttä vainajaa sekä hänen läheisiään suuresti kunnioittava. Toki liikutuksen kyynelhelmiä jonkin verran näki sekä kuuli katkeilevia lauseita muistokirjoitusten äärellä. Toisaalta perin vierasta itselle, itkuherkälle herkkikselle, mutta toisaalta opettavaista. Miten erilailla meidän ihmisten suru näyttäytyy. Vainajan omaisten kanssa keskustellessa sain huomata, kuinka lämpimästi hänestä kaikki ajattelivat. Lisäksi lähiomaiset toivat esille myös sen, kuinka vaikeita kuoleman jälkeiset päivät ovat olleet ylä- ja alamäkineen. Seurakunnan pastori korosti puheessaan suruajan merkityksen hautajaisten jälkeenkin, eli että itkut on hyvä itkeä ja kaikki tunteet tuntea ja kohdata. Itselleni vainaja oli entuudestaan täysin tuntematon, sillä olin avecina puolisolleni, jonka suvun jäsenestä oli tällä kertaa kyse ja jota en ollut koskaan edes kohdannut.

Surun kohtaamisen historia on tosiaan muuttunut näihin päiviin eli nykyään saa avoimesti surra  ja muistella kuolleita. Surun kanssa voi elää, se muuttaa vain muotoaan. Lisäksi meille on luotu uusia kanavia käsitellä ja ilmaista menetyksiä ja surua sekä kaipausta. Toisaalta kuolema kuuluu elämään kuten luulen oivaltavani alun hautajaisissa, jotka taisivat olla perin vainajan näköiset ja hänen toiveittensa mukaiset. Toisaalta kuolema voi olla mm. äkillisesti kohdattuna valtava kriisin paikka. Esimerkiksi itsemurhamenetyksissä voi apua hakea mm. Surunauha ry:stä.


Uuden vuosikymmenen alku on ollut muutoinkin menetysten merkitsemää. Otan esimerkiksi kolme tyystin erilaista; Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivän, veljesten Eero ja Sakari Huovisen ainutlaatuisesti samaan aikaan ilmestyneet kirjat äidin ikävästä, kaipauksesta päästä äidin syliin sekä isän tylyydestä ja sen mysteerin selvittämisestä sekä suomalaisen kulttuuripersoonan Jörn Donnerin kuolema. Mitä nämä kolme menetyksistä kertovaa tapahtumaa ja samalla muistoa merkitsevät minulle ja sinulle tässä ja nyt? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne saavat meissä liikkeelle?

Holokaustin muiston pitää elää keskuudessamme, sillä tarvitsemme sen pitääksemme mielessä, ettemme enää koskaan päästä vastaavaa (massamurhia ja kidutuksia) tapahtumaan. Auschwitzista kertovan dokumentin mukaan 1960-luvun alun oikeudenkäynneissä selvisi, että entiset natsit vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä, ei mitenkään hirviöitä. Erään syytetyn mukaan ”sain käskyn ja toteutin sen”. Iso opetus menneistä kauhuista (joita on toki runsaasti ihmiskunnan historiassa muitakin) on, että on olemassa raja jota ei saa ylittää. Ei pidä totella tilanteessa joka ei ole eettisesti kestävä.


Huovisen veljesten muistelmat ovat yksi keino jäsentää elettyä elämää sekä samalla tunnistaa itseään ja työstää omaa suruaan. Piispa Eero Huovinen oli äidin kuollessa 9-vuotias herkkä pikkupoika ja nyt kirjan ilmestyttyä hän on 75-vuotia mies. Nuorempi veljensä Sakari Huovinen kirjoitti heidän etäiseksi jääneestä isästä, joka oli perimmältään liian ankara itselleen ja samalla myös jäi etäiseksi pojilleen. Itsetutkiskeluun ja itsetunnon kasvuun sekä itsensä hyväksymiseen ”kaikkine karvoineen päivineen” on niin monta tietä ja tapaa kuin on ihmistäkin. Perustana on kuitenkin itsetuntemus, kuva siitä millainen minä olen.


Jorn Donnerin elämä on ollut pitkä ja samalla julkinen koko aikuisiän. Hänen ajatuksistaan ja joskus jopa skandaaleja aiheuttamia tekemisiään olemme saaneet seurata vuosikymmenien ajan. Hänen maineensa elää vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Donnerista kertovan dokumenttielokuvan (tekijät: Alberto Herkovits ja Olavi Linna, 2019) mukaan hän ei ollut ihan helppo tyyppi. Hän halusi olla omien sanojensa mukaan ajatteleva ihminen, mutta ei välittänyt muiden ajatuksista. Hän totesi olevansa olemassa vain joko kirjoittamalla tai elokuvia tekemällä. Hän eli omassa maailmassaan ja kasvatti omien sanojensa mukaan itse itsensä. Donner oli häpeilemättömän itsekeskeinen ja halusi ärsyttää etenkin porvaristoa, johon itsekin syntyperältään kuului. Hän koki jo lapsena olevansa erilainen eikä kuulunut joukkoon. Erään tulkitsijan mukaan Donner oli ujo ja kiltti. Ja nämä piirteet hän peitti pöyhkeilevällä ja välinpitämättömällä käytöksellä. Donner itse toteaa dokumenttielokuvan lopussa, että hänestä ei jää mitään jälkeen. Muisto jää. Hiljaisuus.


Tätä blogia kirjoittaessani olen kuin ”oudoilla vesillä purjehtija”. Asiat mitä olen tuonut esiin ovat mielestäni todella tärkeitä, mutta toisaalta koko ajan on ajatus ja tunne mukana, että onkohan tämä nyt oikein viisasta ottaa esille niinkin isoja asioita kuin kuolema, kärsimys, menetys, suru ja niihin liittyvät muistot ja kaipaukset sekä mahdolliset hämmennyksen tilat. Miten epätäydellinen maailmamme on ja minä itsekin olen. Lienee hyvä viipyä tässä hämmennyksen tilassa ja jatkaa pohtimista ja tutkailua omista lähtökohdista ja motiiveista.


Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley

Merja Leppänen