Ymmärryksestä, tai sen puutteesta

Jäsenen blogikirjoitus:

Minusta on tullut avoin herkkyyteni kanssa. En enää peitä sitä missään tilanteessa. Kerron sen avoimesti esimerkiksi työhaastatteluissa. Viimeisin niistä oli ihana. Haastattelija kertoi itsekin olevansa erityisherkkä. Ja se herkisti.
                                                                            

Mietin monesti tilanteita, joihin olen joutunut herkkyyteni kanssa. Vaikkapa sellaiseen, kun olin saanut eräällä työpaikalla henkilökohtaisen viestin työkaverilta. Viesti oli aivan oikeasta asiasta, mutta sen kirjoitustyyli mielestäni loukkaava, hyökkäävä, syyttävä. Samaan aikaan, kun sain tuon viestin, jouduin esimieheni puhutteluun. Työkaverit olivat sitä mieltä, että olen liian kiltti ja hellämielinen asiakkaita kohtaan, ja tästä syystä minua puhuteltiin. En kuulemma toimi kuten muut. En niin. Minun käsitykseni mukaan olemme kaikki samanarvoisia. Toiset olivat muuta mieltä, pitivät itseään ylempänä, sen viimeisen sanan sanojina. Oikeasti, mikä näiden ihmisten ihmiskäsitys on?

Minun tapani tehdä työtä on aina aloittaa työt mukavan kautta. Kiltisti, ystävällisesti. Aina se ei auta tai onnistu, mutta en koskaan ole ilkeä, en käytä valtaa, jota olisi helppo käyttää näitä hauraita ihmisiä vastaan. Minusta jo ajatuskin on kauhea. Sanoin tuossa puhuttelussa saamastani viestistä, sen sävystä. Esimies luki viestin, ja puuskahtaen totesi, että eihän tässä ole mitään hyökkäävää. Minusta oli. Minusta se tuntui pahalta, syyttävältä, loukkaavalta. Yritin puolustaa itseäni, kertoa miltä tuntuu saada tuon sävyinen viesti. Esimies sanoi, että sinun täytyy ymmärtää.

Täytyy ymmärtää, sinun täytyy ymmärtää. Tuon olen kuullut satoja, tuhansia kertoja. Miksi minun täytyy ymmärtää ilkeilyä, vallanhalua, laiskuutta, moraalittomuutta tai kovuutta siellä, missä teen töitä, siellä, missä ihmiset tarvitsevat apua, ymmärrystä, hellyyttä, turvaa ja kosketusta? Miksi minun täytyy ymmärtää? Minä en ymmärrä.

Joskus tekisi mieli esittää vastaväite, että sinun täytyy ymmärtää, teidän täytyy ymmärtää. Mutta en esitä, eivät he ymmärtäisi kuitenkaan. Aika usein olen huomannut, että herkkää pidetään hankalana, vastustelevana: tyyppinä, joka ei halua sitoutua sääntöihin tai sovittuihin asioihin. Se ei ole sinne päinkään. Minä sitoudun kaikkeen, joka on asiakkaiden parhaaksi. Minulla on vahva työmoraali. Tiedän, mikä on vahvuuteni, tiedän, mitä osaan. Uskallan kysyä neuvoja. Uskallan erehtyä, olla avuton. Uskallan sanoa sen ääneen. Uskallan puolustaa heikompaa. Tiedän, että toimin oikein.
Voin olla eri mieltä asioista, siihen minulla on oikeus. Minulla on myös oikeus, velvollisuuskin, olla kiltti, auttava, ystävällinen, ymmärtävä. Voin kyseenalaistaa, se ei ole minusta pahe. Joskus opiskeluaikana siihen oikein kannustettiin. Entinen esimieheni vuosien takaa kannusti myös. Hän sanoi, että kyseenalaistakaa aina, kun siltä tuntuu, älkää sokaistuko, älkää urautuko. Sillä se on vaarallista. Hän on ollut paras esimieheni ikinä.

Mutta niin on muillakin oikeus. Oikeus toimia ihmisarvoa kunnioittaen, ammattimaisesti, inhimillisesti. Pitäisi aina, ihan aina, pysähtyä hetkeksi miettimään, miltä oma käytös tuntuisi itseä  tai jotakin itselle rakasta ihmistä kohtaan. Ja jos he eivät toimi niin, minä en ymmärrä. Minun pitäisi, aivan kuten esimies kehotti, pitäisi. Vai pitäisikö? Ei.


Herkkyys ja haavoittuvuus ovat piirteitä, jotka muut aistivat helposti. Siitä kuulee suoraa palautetta: kysymys, että taidat olla herkkä, on minulle tuttu. Onko oikeutettua, että joku luonteenpiirre määrittää minua ihmisenä? En ole koskaan kuullut, että johonkin muuhun piirteeseen puututaan niin paljon. En ole kuullut, että oletpa täsmällinen. En ole kuullut, että oletpa avoin, viisas, huolellinen, taitava. Tai hallitseva, röyhkeä, ilkeä, vallanhaluinen, laiska. En koskaan, en missään työpaikassa, että näin olisi puututtu työntekijöiden piirteisiin. Korkeintaan selän takana puhumisessa, ei muutoin. Mutta jos olet herkkä, se sanotaan ääneen, suoraan. Minä, ja varmaan jokainen, huomaa nuo muutkin piirteet, joita esimerkkeinä luettelin. Ovatko ne sallitumpia? Hyväksyttävämpiä?


Minun pitäisi ymmärtää. Ymmärtääkö minua kukaan? Välillä tuntuu, että ei. Vaikka ne ymmärtämättömät ymmärtävät sen, että olen herkkä. Heidän mielestään se, että pidän yksin työskentelystä, on niskoittelua. Että tykkään istua kahvitauolla sanomalehti seuranani, on ylpeyttä. Se, että itken, jos minua on mielestäni loukattu, on säälin kerjäämistä. Tai että olen kiltti asiakkaille: se on miellyttämisen tarvetta. Minun pitäisi ymmärtää. Minä en ymmärrä. Ymmärrätkö sinä?


Ajatus tähän tekstiin on muhinut mielessäni kuukausia. Nykyisin käydään keskustelua vanhusten hoidosta, hoidosta yleensäkin. Esiin on noussut rohkeita ihmisiä, rohkeita naisia, jotka ovat jopa työpaikan menetyksen uhalla uskaltaneet puolustaa heikompia. Voiko hienompia ihmisiä olla? Mielestäni ei. Minä ymmärrän. Ymmärrän niin täysin️


Nimim. 'Elmeri'