Mitä näkyy somessa

Jäsenen blogikirjoitus:

Laitoin ystävälleni Messengerin kautta viestin: ”Mitä sulle kuuluu?”

Emme ole nähneet tai puhuneet yli puoleen vuoteen.

Hän vastasi: ”Ihan kivaa kuuluu. Kaikki on tasapainossa. Mitä sulle kuuluu? Facebookin perusteella sulla näyttäisi kaikki olevan tosi mukavasti.”

Niinpä…

Eihän kukaan laitta someen kuvia pyykkivuorista tai kiukuttelevista lapsista, kuvakaappausta tiliotteesta, jossa on viimeiset neljä euroa tai selfietä hetkestä, kun räplää puhelinta tyhjällä katseella. On niitäkin kapinallisia, jotka ovat postanneet kuvan sotkuisesta lapsiperheen olohuoneesta ja saaneet siitä paljon sympatiaa. Mutta he ovatkin harvinaisia. Suurin osa somepostauksistamme on kauniita hetkiä, iloisia kasvoja tai viisaita ajatuksia.

Tässä kiireisessä maailmassa on välillä ihan kiva, kun joku kanava muistuttaa, mitä on ollut tekeillä tänään vuosi sitten tai mitä olet ajatellut tänään 8 vuotta sitten. Minunkin Facebook-seinäni on sellainen.

Onko sosiaalinen media mahdollisuus luoda positiivinen maailma oman itsen ympärille vai onko se kaksinaamaisuutta? Peittelemmekö todellisuutta? Ja tarvitseeko sen todellisuuden aina olla levällään kaikkien edessä? Mikä on todellisuus tässä fotoshopatussa somemaailmassa?

On sunnuntaiaamu ja olen kahvilassa nuorimman pojan kanssa. Otan meistä kuvan ja laitan Facebookiin. Siitä hetkestä, ilman mitään filttereitä. Juttelemme kaikenlaisista asioista. Olen läsnä ja nautin hetkestä. Hän syö suklaakakkua ja minä juon kahvia. Me olemme iloisia. Tykkäyksiä kuvan alle lisääntyy toiseensa perään.

Tänään minun Facebookini on täynnä ihmisten uudenvuodenlupauksia, parisuhdevitsejä, kasvatusalan artikkeleita ja kuvia iloisista hetkistä. Ihmiset ovat kuvissa kauniita. On etsitty sopiva kuvauskulma, hiukset on laitettu oikein, katse, tausta ja suodatin. On lumisia talvikuvia laskettelurinteestä ja pulkkamäestä sekä etelämatkan rantakuvia, on rusketus, on bikinit, on onnellisuus. On, mitä haluaa jakaa ja näyttää. Ja me muut seuraamme, tykkäämme ja ehkä jopa kommentoimme. Pikkuhiljaa luomme itselle kuvan sen perusteella, mitä näemme. Vaikka koko maailma ei pyöri sosiaalisessa mediassa, some luo kuvia ja antaa meidän uskoa siihen, mitä näemme ruudulla.

Kävelemme kahvilasta juna asemalle ja mä pidän hänen kädestä kiinni. Poika on jo 10v ja mä tiedän että ne on vielä viimeiset hetket, kun me pidetään kädestä kiinni. Tästä ei tarvitsee kuvaa. Tallennan sen hetken mun muistiin.

Illalla kotona katson pyykkivuorta kylpyhuoneen oven vieressä,enkä ota siitä kuvaa, koska se olisi noloa. Kello on 21.05 ja soitan teinikäiselle pojalle, kun hän ei ole vielä tullut kotiin; en postaa sitä someen, koska en halua näyttäytyä huonona vanhempana. Tililläni on 42 euroa, seuraavan kerran rahaa tulee noin kymmenen päivän päästä ja jääkaapissa on ruokaa ehkä kahdelle päivälle. En kirjoita siitä Facebook-seinälleni, koska se kertoisi miten epäonnistunut aikuinen ihminen minä olen. Kun räplään puhelinta tyhjällä katseella, pysähdyn ja otan tämän selfien. Mietin, miten tämä maailma pyörii ja miten se somemaailma elää…

Ystävälleni kirjoitan Messengeriin, että olen kaupungissa helmikuun alussa. Sovimme, että tavataan ja juodaan kahvia, ilman somea.


Cathy