En odota joulua. Joulu tuntuu kipeältä, synkältä, tummalta ja ikävältä. Päivät ennen joulua, lähes kuukausi ennen joulua.
Ennen joulu oli juhla-aikaa. Vaikka en lapsuuteni jälkeen siitä valtavasti koskaan intoillut, se oli juhlava ja samoja perinteitä vuodesta toiseen kunnioittava juhla. Lahjoja olen rakastanut aina. Niin teki isäkin. Muistan, kun vielä aikuisenakin laskimme, kumpi meistä saa enemmän paketteja. Minä paketoin isälle menevät sukatkin kahteen pakettiin, molemmat sukat omaansa. Ja Ässä-arvasta sai paketin, tai karkkipussista, aivan kaikesta, mistä halusi. Kaikesta, siksi että paketteja olisi mahdollisimman paljon. Isän silmät loistivat onnesta, kun niitä paketeita avattiin. Lapsenmielisyys säilyi hänessä ihan elämän loppuun saakka.
Isäni kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Joulukuussa. Siksi joulu ei ole minulle enää joulu. Vietän sen mieluummin töissä, tai jos mahdollista, pois Suomesta. Muistot ovat yhä liian kipeitä. Joulukuussa alkaa minun suruaikani, halusin sitä tai en. Kuka surua haluasi? Ei kukaan. Silti se tulee, iskee päälle, muistuttaa jokaisena päivänä, jopa tuntina. Muistan, mitä tein silloin kymmenisen vuotta sitten minäkin päivänä, minäkin hetkenä. Miten järjestin hautajaisia isälleni, kuljin reilun kuudensadan kilometrin välimatkaa edes takaisin. Muistan kovat pakkaset juna-asemalla, kun odotin saapuvaa junaa. Se oli myöhässä. Silloin junat olivat usein myöhässä. Muistan kinkkuvoileivät, jotka mieheni, silloinen miesystäväni, minulle matkaevääksi teki. Ruoka ei olisi maistunut, en olisi muistanut syödä, jollei joku olisi minua siitä muistuttanut. Ei ollut nälkä. Oli vain pohjaton ikävä.
Tiedän, että isojen elämän tilanteiden aikana ihmiseen jää muistijälki. Se muistuttaa meitä ehkä lopun elämäämme siitä, mitä tapahtui. En olisi uskonut, että se on näin vahva: että oikeasti muistaa tuoksut, tunteet, kaiken, aivan jokaista yksityiskohtaa myöten. Ihmisten sanat, kosketukset, ilmeetkin. Ja miten ne muistot voivat sitten tehdä jostain ennen merkityksellisestä asiasta täysin merkityksetömän, sellaisen, joka ahdistaa ja jota haluaa paeta?
Tänä jouluna lähden pois Suomesta. Uusi ja outo ympäristö saa muistot haaleammaksi. On niin paljon sellaista, jota ei muutoin ole: uudet maisemat, uudet ihmiset, eri kieli. Toisaalta, joulu on perhejuhla. Jokin osa minusta kaipaa muuta perhettä: äitiä ja sisaruksia, yhteistä aikaa joulupöydässä. Mutta mieluummin olen poissa.
Jaan mieheni kanssa tämän surun, hän menetti äitinsä joitain vuosia sitten, juuri joulun aikoihin. Hän ei koskaan puhu siitä, kaipaako äitiään, tai miettiikö tätä erityisesti joulun aikaan. Uskon, että kaipaa. Hänen tapansa kaivata ja surra on vain erilainen kuin omani.
Minun suruni aktivoituu, mitä lähemmäs joulukuu tulee. Välillä se itkettää, silloin kaipaa oikein erityisesti isän suurta halausta siinä oven pielessä, toinen jalka ulkona, kun emme ehtineet sisälle asti, niin onnellisia aina olimme toistemme tapaamisesta. Tämän ikävän alkusoitto oli tänään, isänpäivänä. Kävin isän haudalla aamulla hyvin aikaisin, niin aikaisin, että yöllä satanut lumi oli vielä auraamatta. Sytytin lyhtyyn punaisen kynttilän, punainen on rakkauden väri. Ja piirsin siihen vasta sataneeseen lumeen sydämen.
Aika usein mietin, onko surun tunne kaikilla sama. Ikävöikö joku muu vähemmän, jos kuolemasta on jo vuosia? Tai voiko lakata ikävöimästä kokonaan? Suru on vaikea tunne. Se repii niin kipeästi. Niin kuin ikäväkin.
Minä tiedän, että isä ymmärtäisi tämän ikävän, vaikka ei haluaisi nähdä minun kärsivän siitä. Isäkin oli herkkä. Tämmöinen itkupilli. Se perintö kestää lopun elämää. Sen minä sain.
Nimimerkki 'Elmeri'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti