Jäsenen blogikirjoitus:
On se tuo erityisherkkyys kyllä oma taiteen laji. Pitää itsekin välillä pysähtyä miettimään, miten sitä voi olla semmoisessa ikuisessa myllerryksessä, kun joku aisti, anteeksi karski kielenkäyttö, mutta suoraan sanoen, vetää överit. Muutama esimerkki:
1. Katson telkkaria. Oikeastaan sama, mitä sieltä tulee. Jokatapauksessa siltä tulee jotain, joka saa itkemään: vaikkapa palkintojen jako urheilukisoissa, tanssivat parit ja tanssista annetut pisteet, uutiset, joissa kerrotaan Syyrian pakolaisista. Saa siinä yrittää peittää kyyneleitään kun mies on viidentoista vuoden aikana oppinut, mikä hikoiluttaa rouvan silmiä. En jaksa enää loukkaantua siitä naurun remakasta, kun se naurattaa jo itseänikin. Sen itkun jälkeen siis.
2. Kävelen pakkasessa. Vaatetus on asianmukainen, mutta viima menee villalapasten läpi, ja sormia paleltaa. Matkaa on vielä reilu kilometri, kävely on tehnyt hyvää ja mieli on levollinen. Mutta se tunne käsissä! Joo, tiedän. Ei pieni palelu tunnu missään. Mutta kun tuntuu! Miljoona pientä piikkiä puree ihoa, ja kyyneleet tulevat silmiin. Oikeastaan itkettä ihan hirveästi. Aika outoa: on hyvä olo, mutta se piikikäs tunne saa itkun tulemaan. Vaikea selittää. Nyt vain itkettää, eikä siinä järkipuhe auta. Käy kipeää, on hyvä olo, itkettää. Niin se vain on.
3. Opiskeluaikana tutustumme aistihuoneeseen. En tiedä mitä odottaa, kun joku luokkatoveri avaa oven. Kaikki on vitivalkoista ja kaunista, mutta minua pyörryttää ja oksettaa. Muut ovat hämillään. Sanon, että en voi tulla huoneeseen, en senkään uhalla, että paikka kiinnostaa. Opettaja ohjaa minut säkkituoliin lepäämään. Oksettava olo kuristaa kurkussa ja päässä pyörii. Se on ensimmäisiä kertoja, kun joku ulkopuolinen sanoo minulle, että on mahdollista, että olet erityisherkkä. Todella herkkä, ajattelen itse. Joku kaunis ja houkutteleva voi tehdä näin huonon olon! Vaikka en ole tehnyt mitään ruumiillisesti rasittavaa sinä päivänä, tunnen oloni täysin voimattomaksi. Nukahdankin siihen säkkituoliin. Aivan ihmeellisen outoa. Semmoista se on.
4. Juhlin ystävieni kanssa loman alkua. Menemme ravintolaan, ja tässä vaiheessa mainitsen, että en käytä lainkaan alkoholia. Juttelemme, tanssimme ja pidämme hauskaa. Joku keksii, että lauletaan karaokea. Innostun asiasta, ja olen lavalla ensimmäisenä. Ajattelen laulaa Carolan tunnetuksi tekemän laulun "Penkki, puu ja puistotie". Ajattelen, niin. Työtä teettää pysyä kasassa, itkettää niin. Jokainen sana koskee ja saa sydämen väpättämään. Kaunis laulu, liian kaunis. Seuraavalla kerralla mietin tarkkaan, mitä pystyn laulamaan. Mutta tätä kappaletta en enää valitse.
5. Palaan aikaan, kun tapasin mieheni kanssa ensimmäisiä kertoja. Rakastuin häneen ensi kohtaamisella. Rakastuin palavasti, ja olin jo silloin varma, että tämä mies on joskus aviomieheni. Kun hän halasi minua, tai kun istuimme autossa, minä ja tuo ujo mies, ja pidimme toisiamme kädestä kiinni, minä sain sähköiskuja. Kyllä, hänen kosketuksensa oli minulle kuin sähköä. Sitä ei voi selittää, se täytyy tuntea. Rakastan kaikenlaista fyysista kosketusta: hiusten silittelyä, kädestä kiinni pitämistä, selän rapsutusta. Mutta tuon miehen kosketus oli jotain muuta. Ja se on sitä yhä. Aivan kuin iho olisi jotenkin auki sille tutulle kosketukselle. En tiedä, kuuluuko se tunne rakastumiseen, vai erityisherkkyyteen. Ehkä molempiin?
6. Lomailimme mieheni kanssa Indonesiassa. Vietimme aikaa pienessä kylässä, jonne ei ollut edes autotietä, viimeisen vajaan kilometrin kävelimme vaihtelevassa maastossa. Kylässä sähkökatkokset olivat yleisiä. Yhtenä iltana makoilimme riippukeinuissa, kun sähköt katkesivat. Oli pilkkopimeää, vain voimakas joen kohina ja lintujen äänet kuuluivat. Yhtä äkkiä joen päällä välkkyi pieniä valoja, pieniä tähden kaltaisia välähdyksiä. Tulikärpäsiä! Se näky oli yksi kauneimmista näyistä, joita olen koskaan nähnyt. Kyyneleet tulivat silmiini. Itketti se kauneus. Ajattelin, miten onnekas olen, että saan nähdä jotain tälläista. Kyyneleiden samentamin silmin ihailin tuota näkyä, jonka muistan vielä vuosienkin jälkeen. Että sain tässä elämässä nähdä sen kauneuden. Ehkä ilman kyyneleitä se olisi näkynyt selvemmin, mutta.....Siinä hetkessä koin kyllä aivan suunnatonta onnea elämän kauneudesta. Siitä, että saan elämästä irti niin paljon, kaikilla aisteilla.
Nimimerkki 'Elmeri'
On se tuo erityisherkkyys kyllä oma taiteen laji. Pitää itsekin välillä pysähtyä miettimään, miten sitä voi olla semmoisessa ikuisessa myllerryksessä, kun joku aisti, anteeksi karski kielenkäyttö, mutta suoraan sanoen, vetää överit. Muutama esimerkki:
1. Katson telkkaria. Oikeastaan sama, mitä sieltä tulee. Jokatapauksessa siltä tulee jotain, joka saa itkemään: vaikkapa palkintojen jako urheilukisoissa, tanssivat parit ja tanssista annetut pisteet, uutiset, joissa kerrotaan Syyrian pakolaisista. Saa siinä yrittää peittää kyyneleitään kun mies on viidentoista vuoden aikana oppinut, mikä hikoiluttaa rouvan silmiä. En jaksa enää loukkaantua siitä naurun remakasta, kun se naurattaa jo itseänikin. Sen itkun jälkeen siis.
2. Kävelen pakkasessa. Vaatetus on asianmukainen, mutta viima menee villalapasten läpi, ja sormia paleltaa. Matkaa on vielä reilu kilometri, kävely on tehnyt hyvää ja mieli on levollinen. Mutta se tunne käsissä! Joo, tiedän. Ei pieni palelu tunnu missään. Mutta kun tuntuu! Miljoona pientä piikkiä puree ihoa, ja kyyneleet tulevat silmiin. Oikeastaan itkettä ihan hirveästi. Aika outoa: on hyvä olo, mutta se piikikäs tunne saa itkun tulemaan. Vaikea selittää. Nyt vain itkettää, eikä siinä järkipuhe auta. Käy kipeää, on hyvä olo, itkettää. Niin se vain on.
3. Opiskeluaikana tutustumme aistihuoneeseen. En tiedä mitä odottaa, kun joku luokkatoveri avaa oven. Kaikki on vitivalkoista ja kaunista, mutta minua pyörryttää ja oksettaa. Muut ovat hämillään. Sanon, että en voi tulla huoneeseen, en senkään uhalla, että paikka kiinnostaa. Opettaja ohjaa minut säkkituoliin lepäämään. Oksettava olo kuristaa kurkussa ja päässä pyörii. Se on ensimmäisiä kertoja, kun joku ulkopuolinen sanoo minulle, että on mahdollista, että olet erityisherkkä. Todella herkkä, ajattelen itse. Joku kaunis ja houkutteleva voi tehdä näin huonon olon! Vaikka en ole tehnyt mitään ruumiillisesti rasittavaa sinä päivänä, tunnen oloni täysin voimattomaksi. Nukahdankin siihen säkkituoliin. Aivan ihmeellisen outoa. Semmoista se on.
4. Juhlin ystävieni kanssa loman alkua. Menemme ravintolaan, ja tässä vaiheessa mainitsen, että en käytä lainkaan alkoholia. Juttelemme, tanssimme ja pidämme hauskaa. Joku keksii, että lauletaan karaokea. Innostun asiasta, ja olen lavalla ensimmäisenä. Ajattelen laulaa Carolan tunnetuksi tekemän laulun "Penkki, puu ja puistotie". Ajattelen, niin. Työtä teettää pysyä kasassa, itkettää niin. Jokainen sana koskee ja saa sydämen väpättämään. Kaunis laulu, liian kaunis. Seuraavalla kerralla mietin tarkkaan, mitä pystyn laulamaan. Mutta tätä kappaletta en enää valitse.
5. Palaan aikaan, kun tapasin mieheni kanssa ensimmäisiä kertoja. Rakastuin häneen ensi kohtaamisella. Rakastuin palavasti, ja olin jo silloin varma, että tämä mies on joskus aviomieheni. Kun hän halasi minua, tai kun istuimme autossa, minä ja tuo ujo mies, ja pidimme toisiamme kädestä kiinni, minä sain sähköiskuja. Kyllä, hänen kosketuksensa oli minulle kuin sähköä. Sitä ei voi selittää, se täytyy tuntea. Rakastan kaikenlaista fyysista kosketusta: hiusten silittelyä, kädestä kiinni pitämistä, selän rapsutusta. Mutta tuon miehen kosketus oli jotain muuta. Ja se on sitä yhä. Aivan kuin iho olisi jotenkin auki sille tutulle kosketukselle. En tiedä, kuuluuko se tunne rakastumiseen, vai erityisherkkyyteen. Ehkä molempiin?
6. Lomailimme mieheni kanssa Indonesiassa. Vietimme aikaa pienessä kylässä, jonne ei ollut edes autotietä, viimeisen vajaan kilometrin kävelimme vaihtelevassa maastossa. Kylässä sähkökatkokset olivat yleisiä. Yhtenä iltana makoilimme riippukeinuissa, kun sähköt katkesivat. Oli pilkkopimeää, vain voimakas joen kohina ja lintujen äänet kuuluivat. Yhtä äkkiä joen päällä välkkyi pieniä valoja, pieniä tähden kaltaisia välähdyksiä. Tulikärpäsiä! Se näky oli yksi kauneimmista näyistä, joita olen koskaan nähnyt. Kyyneleet tulivat silmiini. Itketti se kauneus. Ajattelin, miten onnekas olen, että saan nähdä jotain tälläista. Kyyneleiden samentamin silmin ihailin tuota näkyä, jonka muistan vielä vuosienkin jälkeen. Että sain tässä elämässä nähdä sen kauneuden. Ehkä ilman kyyneleitä se olisi näkynyt selvemmin, mutta.....Siinä hetkessä koin kyllä aivan suunnatonta onnea elämän kauneudesta. Siitä, että saan elämästä irti niin paljon, kaikilla aisteilla.
Nimimerkki 'Elmeri'
Eikös olekin ihanaa olla niin mukana sellaisissa hetkissä? Niinpä, on se herkkyys taitolaji 😊
VastaaPoistaSamaistuin niin vahvasti noihin aistimuksiin, kuinka ne voivatkaan vahvuudellaan olla maailman upeinta tai maailman häiritsevintä/voimat vievää! 🙌🏻✨👀
VastaaPoista