Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:
 |
| Turku, Aurajoen rantaa. |
Kävelen ystäväni kanssa Turussa Aurajoen varrella. Pohdiskelemme paikan merkityksiä erityisherkälle. Kuin yhdestä suusta toteamme, että rakennettu kulttuuriympäristö voi olla erityisherkälle hyvin voimaannuttava ja mieltä tasapainottava paikka. Unohtuuko tämä, kun usein painotetaan luontoa vastaavassa merkityksessä? Vai olemmeko todellakin erilaisia erityisherkkiä? Toiset tykkäävät luonnosta, toiset viihtyvät kaupunkiolosuhteissa.
Monilla meistä on mielipaikka tai -paikkoja. Järven tai meren ranta, tuttu metsä, pellon laitama. Usein nämä ovat luonnonmaiseman kohtia. Niissä tasaannumme, saamme erityisherkkinä rauhaa ja voimaa varsinkin, jos olemme ylikuormittuneita. Tällaisissa paikoissa aistilliset ärsykkeet ovat kohdillaan siten kuin ne itse kullakin muodostavat kuin palapelillisen kokonaisuuden.
Kesällä muutin Tampereelle. Miten nopeasti tietyt paikat, esimerkiksi reitti kotoa työpaikalle tulee tutuksi. En juurikaan enää ajattele ohitettavia paikkoja, kun vaikkapa Sammonkadulla pyöräilen. Alussa oli uutuuden viehätystä. Imin virikkeitä. Visuaalisesti kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Miten valitsin kulkureitit, mitä tällä reitillä on ja tapahtuu, miltä tuntuu olla lähes eksyksissä tai valita jokin täysin uusi reitti?
Jukka Laajarinne kirjoittaa mainiossa kirjassaan ”Tiloissa” (2016) paikkoihin liittyen tuttuuden ansasta. Tiedämme, mitä odottaa ja antaudumme automaatiolle. Kun menen Tampereen Sampolan kirjastoon, se on nyt tuttu, arkinen. Tällä kertaa kuitenkin havahdun. Tämähän on paikka, jolla ei ollut mitään merkitystä elämässäni puoli vuotta sitten. Ilman havahtumista askeleeni olisivatkin helposti pelkkää rutiininomaista siirtymistä paikasta toiseen. Havahtuminen voikin olla kiinnostava harjoitus tutussa paikassa. Jukka Laajarinne kirjoittaa derivoimisesta eli ajelehtimisesta. Teenkin toisin, kuljen toisin, ja ihmettelen tutuksi tulleen paikan ja tilan yksityiskohtia. Silloin huomaan, että paikat ovat yllätyksiä täynnä, kun otan erityisherkän kummastelijan mielenlaadun käyttöön.
Kulttuuriympäristön tuttuus luo kuitenkin erityisherkälle mielelle harmonian kokemuksen. Kun palaan Turkuun tuomiokirkon takaiseen maisemaan Piispankadun vanhojen rakennusten pysähdyttävyyteen, on kyse jostakin enemmästä kuin vain kuuden opiskeluvuoteni muistoista tuossa ympäristössä. Onko kyse jostakin sisäisestä kotipaikasta, josta saksalainen filosofi Albert Kitzler kirjoittaa oivallisesti kirjassaan ”Vom Glück des Wanderns” (2019). Tuttuus tässä kohden ilmenee hyvänolon tunteena, jonka voimme saavuttaa luontopaikoissa tai rakennetussa ympäristössä. Tässä haluan olla, viivähtää, tulla siis mielen kotiin.
Jos olisin elokuva itsestäni, haluaisin pysäyttää filmin Tukholman Strandvägenille Djurgårdenin sillalta tullessa. Useita kertoja ollessani tanssimassa Gröna Lundissa palatessa tuota reittiä tuntuu kuin aika pysähtyisi. Heinäkuun puolivälissä keskiyöllä jo pikkaisen hämärtää. Laivojen omistajat istuskelevat kannella, rantakadulla muutamia kulkijoita, meri ja Gamla Stan taustana. Mielihyvän valloittavuus.
Monilla meistä on mielipaikka tai -paikkoja. Järven tai meren ranta, tuttu metsä, pellon laitama. Usein nämä ovat luonnonmaiseman kohtia. Niissä tasaannumme, saamme erityisherkkinä rauhaa ja voimaa varsinkin, jos olemme ylikuormittuneita. Tällaisissa paikoissa aistilliset ärsykkeet ovat kohdillaan siten kuin ne itse kullakin muodostavat kuin palapelillisen kokonaisuuden.
Kesällä muutin Tampereelle. Miten nopeasti tietyt paikat, esimerkiksi reitti kotoa työpaikalle tulee tutuksi. En juurikaan enää ajattele ohitettavia paikkoja, kun vaikkapa Sammonkadulla pyöräilen. Alussa oli uutuuden viehätystä. Imin virikkeitä. Visuaalisesti kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Miten valitsin kulkureitit, mitä tällä reitillä on ja tapahtuu, miltä tuntuu olla lähes eksyksissä tai valita jokin täysin uusi reitti?
Jukka Laajarinne kirjoittaa mainiossa kirjassaan ”Tiloissa” (2016) paikkoihin liittyen tuttuuden ansasta. Tiedämme, mitä odottaa ja antaudumme automaatiolle. Kun menen Tampereen Sampolan kirjastoon, se on nyt tuttu, arkinen. Tällä kertaa kuitenkin havahdun. Tämähän on paikka, jolla ei ollut mitään merkitystä elämässäni puoli vuotta sitten. Ilman havahtumista askeleeni olisivatkin helposti pelkkää rutiininomaista siirtymistä paikasta toiseen. Havahtuminen voikin olla kiinnostava harjoitus tutussa paikassa. Jukka Laajarinne kirjoittaa derivoimisesta eli ajelehtimisesta. Teenkin toisin, kuljen toisin, ja ihmettelen tutuksi tulleen paikan ja tilan yksityiskohtia. Silloin huomaan, että paikat ovat yllätyksiä täynnä, kun otan erityisherkän kummastelijan mielenlaadun käyttöön.
Kulttuuriympäristön tuttuus luo kuitenkin erityisherkälle mielelle harmonian kokemuksen. Kun palaan Turkuun tuomiokirkon takaiseen maisemaan Piispankadun vanhojen rakennusten pysähdyttävyyteen, on kyse jostakin enemmästä kuin vain kuuden opiskeluvuoteni muistoista tuossa ympäristössä. Onko kyse jostakin sisäisestä kotipaikasta, josta saksalainen filosofi Albert Kitzler kirjoittaa oivallisesti kirjassaan ”Vom Glück des Wanderns” (2019). Tuttuus tässä kohden ilmenee hyvänolon tunteena, jonka voimme saavuttaa luontopaikoissa tai rakennetussa ympäristössä. Tässä haluan olla, viivähtää, tulla siis mielen kotiin.
Jos olisin elokuva itsestäni, haluaisin pysäyttää filmin Tukholman Strandvägenille Djurgårdenin sillalta tullessa. Useita kertoja ollessani tanssimassa Gröna Lundissa palatessa tuota reittiä tuntuu kuin aika pysähtyisi. Heinäkuun puolivälissä keskiyöllä jo pikkaisen hämärtää. Laivojen omistajat istuskelevat kannella, rantakadulla muutamia kulkijoita, meri ja Gamla Stan taustana. Mielihyvän valloittavuus.
 |
| Tukholma, näkymä Strandvägenille. |
Sisäisesti soi päässäni Monica Zetterlundin laulu "Sakta vi gå genom stan". Tunnelma täyttää mielen kera kaikkine erityisherkän kokemina ulkoisten ärsykkeiden nyansseina. Meidän emotionaalisuutemme on paljon myös siis tunnelman tai tunnelmien kudelmaa. Jotakin sellaista, jossa on mieluisaa viivähtää ja esimerkkini kaltaisesti palata.
Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja
Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti