Sydämen viiva ja pään viiva – ajatteletko enemmän tunteella vai järjellä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Jokin aikaa sitten googlasin poikaystäväni kanssa ”elämänviiva”-sanan. Olimme jumittuneet pohtimaan kämmentemme ihossa olevia viivoja ja huomasimme unohtaneemme, mikä merkitys niillä sanottiin olevan. ”Henkimaailman juttuja”, sanoisi joku, mutta ainakin erityisesti minun on lähes mahdotonta olla lähtemättä selvittämään kiinnostavia asioita, jotka olen saanut päähäni. Joku on joskus lapsuudessani ”tulkinnut” kätteni viivoja ja uurteita, mutta olin ehtinyt jo unohtaa niiden merkityksen. Uskokoon ken tahtoo!

Nopean googlettelun perusteella selvisi ja muistui mieleen, että käsistähän voisi halutessaan tulkita vaikka mitä. Niiden viivoista saisi vastauksen muun muassa siihen, kuinka työorientoitunut on, löytyykö luovuutta, kuinka osaa ilmentää rakkautta ja tuleeko elämässä muutoksia. Erilaisia tulkintatapoja käden viivoille oli useita. Myös yleisiä harhaluuloja tuntui olevan – esimerkiksi se, että elämänviiva ei kerrokaan elämän pituudesta.

Luimme käsien viivojen tulkitsemisesta kertovia artikkeleja ja pysähdyimme tutkimaan niin sanottuja sydämen viivaa ja pään viivaa, joiden pituudesta voi kuulemma tehdä johtopäätöksiä, ajatteleeko ihminen enemmän järjellä vai tunteella. Niinkuin ehkä arvatakin saattaa, tunnetta edustaa pidempi sydämen viiva ja järkeä taas pidempi pään viiva.

Naurahdin kysymykselle, kumpi minulla olisi vahvempi. ”Ihan varmasti sydämen viiva, sillä perustelen asioita enemmän tunteella”, sanoin. Ja näinhän asia näytti kädessäni olevankin. Sydämen viiva oli paljon pään viivaa pidempi. Poikaystävälläni taas pään viiva oli pidempi, eli kädestä ennustamisen mukaan hän tekisi enemmän päätöksiä järkeen vedoten. ”Käy päinsä”, kumppanini vastasi, eikä kiistänyt asiaa.

Kotitekoinen kädestä ennustaminen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, oli ihana tapa peilata, käsitellä ja puhua omasta persoonallisuudestaan. Oltiin kentällä, jolla ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Hauskaa ja kutkuttavaa oli, että oma käsi voisi viivoineen ilmentää jotain käyttäjästään.

Mystiikka ja ennen vanhaan yleisempää ollut ennustaminen voi tuntua hieman vieraalta nykyaikana. Mutta onko helpompaa ja hauskempaa aktiviteettia kumppanin tai vaikkapa hyvän ystävän kanssa iltahämärässä kynttilän valossa? Testit, korttipelit ja pienet, vaarattomat ennustukset voivat saada aikaan uusia, syvällisiä keskusteluja ja oivalluksia, joita ei muuten tulisi puhuneeksi.

Kädestä ennustamisesta voi lukea lisää vaikkapa googlaamalla ”käsien viivat”.


Anna

Herkkisajatuksia ja shiatsuhoitoja

Jäsenen blogikirjoitus:

Shiatsuhoitajani kanssa, omien sanojen mukaan itsekin erityisherkkä, hoito- ja yhteistyö sekä vuorovaikus on ollut erittäin helppoa, antoisaa ja tärkeää jo yli 10 vuoden ajan. Kiitollisena ja haikeanakin totean, että hänen jäädessä vuoden vaihteessa eläkkeelle, tämä iso osa elämäni hyvinvoinnin ja terveyden ylläpidosta jää jatkossa toteutumatta hänen kanssaan.

Shiatsuhieronta on vaikuttanut kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Shiatsuahan voi pitää hyvinvointia edistävänä ja sairauksia ennaltaehkäisevänä, rentouttavana ja energisoivana hoitona. Saamani shiatsuhoidot olen kokenut rentouttavina ja kokonaisvaltaista hyvinvointiani tukevina. Itse olen saanut hoidoista apua mm. lihasjännityksiin, niska- ja hartiaseudun kiputiloihin ja stressiin sekä lisäarvona myös hoidonaikaisista ajatustenvaihdosta tuiki arvokkaita elämänohjeita erilaisiin elämäntilanteisiin, jopa kriiseihin. Shiatsuhoidot ovat lisänneet voimavaroja ja tietoisuutta omasta kehosta ja mielen tiloista.

Shiatsuhierojani on aivan ihana, lämmin, ystävällinen ja osaava ihminen. Hänestä huokuu uskomaton energia ja hänen seurassaan on helppo rentoutua. Hän huomioi minut asiakkaana todella hyvin. Hoitohuone on rauhallinen ja ennen kaikkea turvallisen tuntuinen paikka, jossa voin sulkea silmäni kolmeksi vartiksi ja nauttia ”sormella painamisesta” sekä osin hiljaisuudesta ja osin keskustelusta kiinnostavista ajankohtaisista asioista. Tosin nautinta on hoidon aikana joskus vähemmän nautittavan tuntuista, kun hän ”löytää” ja hoitaa kehon pahimpia jumeja. Olo on hyvä ja lämmin hoidon jälkeen ja sielukin on tullut ravituksi. Hengitys kulkee vapaasti ja mielikin on kevyt.

Tapasin shiatsuhierojan kanssa yli 10 vuotta sitten silloisen työpaikan työtiloissa, jossa hän kävi säännöllisesti hieromassa niitä henkilöstöstä, jotka ilmaisivat halukkuutensa siihen. Koin ensimmäisestä kerrasta lähtien, että hieronnasta oli apua silloisiin työpaineisiin sekä niska- ja hartiaseudun jumeihin. Aiemmin oli etenkin lauantaiaamuisin päänsärkyä kun viikon työt olivat ohitse. Shiatsun aloituksen jälkeen päänsäryt lakkasivat kokonaan. Yhdessä vaiheessa olin henkisesti ja fyysisesti niin ”rikki”, että meinasin pyörtyä ”käsittelyssä”. Usein itkin kun jumien aukaisu sattui niin kovin, ja todella sain tuta missä kunnossa kulloinkin olin. Muutaman vuoden kuluttua sainkin sitten potkut kyseisestä työpaikasta ”tuotannollisiin ja taloudellisiin” syihin vedoten, ja olin sen jälkeen muutaman kuukauden työttömänä. Siihen loppuivat shiatsuhoidotkin.

No, tämäpä ihana ihminen soitti jonkin ajan kuluttua perään ja kysyi kuulumisiani. Sovimme myös, että alan käydä hänen kotonaan shiatsuhieronnassa, ja niin hoitosuhteeni on jatkunut aina näihin päiviin asti.

Pääsin kolmannelle työuralle vuoden 2010 loppupuoliskolla. Sitä kesti onnelliset kahdeksan vuotta ennen kuin jäin vanhuuseläkkeelle. Koko tuona aikana koin työelämäni todella antoisaksi ja mielekkääksi, mutta siitä huolimatta säännölliset tapaamiset shiatsun merkeissä ovat olleet tuiki tärkeitä. Shiatsun lisäksi toki olen löytänyt myös mm. joogan ja mindfulnessin, jotka auttavat hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja itsetuntemuksen kehittämisessä. Lisäksi erityisherkkyydestä puhuminen, sekä vihdoin sen itsessä tiedostaminen ovat saaneet olon pysyvämmin tasapainoiseksi. Olen myös ymmärtänyt vihdoin, että minun tulee kiinnittää yhä huomiota hengittämiseen ja tehdä hengitysharjoituksia säännöllisesti. Ilmeisesti en pääse koskaan kokonaan eroon tietynlaisesta jännittämisestä tai asioiden jauhamisesta, vaan minun tulee oppia oikeasti hyväksymään ja tulemaan toimeen itseni kanssa.

Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on kylliksi haavetta yhdelle elämälle. (Tommy Tabermann)

Kiitollisena saamastani hoivasta ja yhteisistä vuosista toivotan herkkisshiatsuhierojani tervetulleeksi mukaan uuteen eläke-elämänvaiheeseen!

Merja Leppänen

Jokin käsittämätön tunne

Jäsenen blogikirjoitus:

Ajattelen olevani rohkea ihminen. Uskallan heittäytyä uusiin tilanteisiin, olen avoin näkemään ja kokemaan. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka voin nimetä heti, kun kysytään, mitä pelkään. Kumpikaan niistä ei ole hämähäkit tai pimeä. Minun pelkoni ovat erilaisia: outoja, olen kuullut jonkun sanovan.

Ensimmäinen pelkoni on avaruus.

Se on niin ääretön, niin suuri, että tajuntani ei riitä sitä ymmärtämään. Kuulostaa ehkä naurettavalta, hassulta, kun sanon, että pelkään katsoa tähtitaivaalle. Kauniille tähtitaivaalle. Pelkään, että siellä juuri silloin näkyisi tähdenlento tai jokin selittämätön valo. Kammoan ajatusta lentävästä valosta, nopeasta välähdyksestä, joka tapahtuu jossain äärimmäisen kaukana, mutta kuitenkin lähellä: silmieni edessä.

Pelkään myös katsoa revontulia. Niitä näkee kotini yllä melko usein. Täällä on talviöisin pilkko pimeää, katuvalot sammuvat puolilta öin. Eikä meidän pihalla ole valoja.

Kesällä meillä oli vieraita etelästä. Kerroin heille revontulista, kuinka ne tanssivat taivaalla ja pitävät erikoista ääntä. Mieheni nauroi minulle, ja oikaisi tarinani: ei niistä tule ääntä. Tulee niistä. Minulle ne humisevat, huutavat.

Joskus, kun tulen iltaisin kotiin, suunnittelen sisälle menon hyvin tarkoin. Jo matkalla alan miettiä, minne katson, kun kävelen autolta ulko-ovelle. Oven läheisyydessä on tunnistevalaisin, se onneksi syttyy siinä ennen ulko-oven avausta. Osa kotimatkani tieosuudestakin on katuvaloton. Silloin tähtitaivas näkyy selkeänä, kirkkaana.
Joskus olen nähnyt tähdenlennon: kerran se meni juuri samaan suuntaan kuin itsekin olin menossa. Ja se näytti upealta: tähti lensi suoraan päältäni, ohitti minut, ja lensi vielä tovin matkaa, ennen kuin hävisi näkyvistä. Sillä oli minun kanssani sama tie, sama suunta. Mutta paljon, paljon korkeammalla. Minua pelotti. Sydän pamppaili rinnassa. Sanotaan, että tähdenlennon nähdessään pitää toivoa jotain. En minä siinä hetkessä toivonut mitään, en pystynyt, enkä edes muistanut. Puristin vain rattia lujemmin ja toivoin, että olisin pian kotona.

Ihan niinkuin ukkosen ilmalla: silloin laitan aurinkosuojan autossa alas, jotta en näkisi välkkyviä salamoita. Toisinaan tulee tunne, että minun on pakko sulkea silmäni. Tai pysäyttää auto tien varteen ja käpertyä vain pelkäämään.


Vietimme joitain vuosia sitten mieheni kanssa vuoden vaihtumisen oman kotimme katolla. Teimme mukaan eväät: termospulloon kahvia ja eväsrasiaan lohivoileipiä. Silloin minua ei pelottanut niin paljon. Minulla oli turva vieressä. Makasin katolla ja katselin tähtiä. Turvallisessa paikassa, siltä se tuntui. Ja silloin niitä uskalsi katsoa. Tähtitaivas on todella kaunis. Varsinkin, kun on muuten pilkko pimeää, eikä mistään kuulu ääntäkään. Kaunis, pelottavan kaunis.


Toinen pelkoni on vuoret, rosoiset, korkeat vuoret ja kalliot.

Olimme muutama vuosi sitten mieheni kanssa road tripillä ympäri pohjois-Norjaa. Ihailimme autosta maisemia: jylhiä, korkeita ja upeita vuoria. Minäkin. Niin kauan, kuin olin autossa, olin turvassa. Mutta ulkona olin turvaton.
Rakastan valokuvaamista, ja Norjassa kuvattavaa riittää. Tyydyin kännykkäkuviin. Järjestelmäkamera on liian raskas taakka täriseville käsille.

Yövyimme yhden yön korkean vuoren juurella, upealla paikalla, josta oli suora näkyvyys merelle, sekä valkealle hiekkarannalle. Vuorten sylissä, kainalossa, oli pieni, idylinen hautausmaa. Rauhoitun kävellessäni hautausmailla, katsellessani kiviä, jotka kertovat tarinaa niiden alla lepäävistä ihmisistä.

Ajattelin kävellä tuolle hautausmaalle muutaman sadan metrin matkan. Uhmasin itseäni. Sen verran olin utelias, sen verran tuo paikka herätti mielenkiintoa.
Menomatka meni loivaa alamäkeä kävellen. Tiesin, että vierelläni on korkeaa kalliota, terävä reunaista, julmaa. En katsonut. Tulomatkalla katse oli pakko nostaa ylös. Tunsin, miten voimat lähtivät jaloistani, ja minua pyörrytti. Jalat painoivat ja olin varma, että en selviä autolle saakka. Minua itketti. Puhuin itsekseni, pyysin, että älkää tehkö minulle mitään. Ihan selittämättömän hullua. Mutta totta. Kun pääsin autolle, makasin selälläni ja itkin. Olin täysin voimaton.

Norja on täynnä vuoria, kallioita, tuntureita. Teräviä, rosoisia. Vaarallisia, mustia, pelottavia. Tai pyöreitä, lempeitä, jotka antavat kasveille mahdollisuuden kasvaa ja eläimille turvallisen maaston kulkea. Mutta nuo jyrkät, korkeat, rosoiset. Ne vievät voimat. Eivätkä anna mahdollisuutta elämään, ei edes kitukasvuiseen.

Mietin usein tuon matkamme aikana, oikein itseäni kiusaten, että entä jos olisin liikkellä pyörällä tai jalan? Jos joutuisin kulkemaan nuo tiet ilman auton antamaa suojaa? En selviäisi siitä, en vain kestäisi sitä tunnetta. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sekoaisin. Tai ainakin kuvittelen niin.

Silti olen rohkea, olen rohkea lähtemään, kokemaan ja näkemään. Juuri silloin voin tuntea sen, miten pieni ihminen siinä suuressa kaikkeudessa onkaan, ja miten upeaa se on kokea ja huomata. Senkin uhalla, että välillä pyörryttää, oksettaa ja itkettää.

Kaikki on ollut sen arvoista.

Nimim. 'Elmeri'

Kyky olla rohkea

Jäsenen blogikirjoitus:

Istun täpötäydessä, lämpimässä ja uneliaassa bussissa, joka kiitää Isäinpäivän iltana Länsi-Suomesta Helsinkiin. Erilaiset tuoksut, puheensorina, katosta säädettävät valot ja ilmastointilaitteen hurina eivät jää huomaamatta, mutta koska mielielani on rauhallinen ja väsynyt, yritän olla niihin kiinnittämättä turhaa huomiota pimeänä ja räntäsateisena Isäinpäivän iltana. Onhan minulla vain yksi määränpää: päästä kotiin.

Ymmärrän yhtäkkiä, että meneillään oleva vuosi lähestyy loppuaan ja on aika, jolloin moni ihminen käy päässään ”tilintekoa” kuluneesta vuodesta. Ehkei tällä etkellä moni näistä muista matkustajista, mutta ainakin minulla on aikaa sitä ajatella. Mitä onkaan tullut tehtyä, tulivatko kaikki haaveet toteutettua ja mitä tämä vuosi on opettanut? On asioita, joiden merkityksen ja mittasuhteet varmasti oivaltaa vasta aikojen päästä, mutta mitä minulle tulee mieleen loppua kohden kuluvasta vuodestani nyt? Vai tuleeko mitään?

Jostain syystä koen kaikista vahvimmin, että vuosi 2019 on ollut ainakin eräänlainen rohkeuden vuosi.

Joku voisi kuvitella, että viittaan tässä nyt esimerkiksi johonkin suuriin läpimurtoihin tai uusiin oivalluksiin, jotka ovat johdattaneet minut jonnekin haluamaani paikkaan tai tilanteeseen. Ehei, sillä sellaisista ei ole nyt kyse.

Minun elämässäni rohkeus on tänä vuonna ehkä sen sijaan näkynyt pieninä tekoina ja toimintana, joiden olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt olleen, itse asiassa, aika rohkeita.

Erityisherkkänä minulla on aina ollut vahva itsetuntemus, vaisto ja tahto. Kyky tietää, mikä on oikein ja miten minun tulisi toimia. Myönnettäköön, että olen sortunut myös muiden miellyttämiseen ja siihen, että pohdin ja harkitsen aivan liikaa omia valintojani. Harvoin kuitenkaan olen antanut muiden päättää puolestani.

Näin jälkikäteen olen kuitenkin huomannut, että olen näin aikuisena oppinut uusia toimintamalleja ja uusia asioita. Ja koen, että se on ollut rohkeaa.

Mielestäni rohkeaa on ollut:

• lähteä toteuttamaan mielenkiintoista lopputyöideaa ja sanoa se äänee. Ja lähteä seuraamaan ensimmäistä intuitiivista ajatusta siitä.

• uskaltaa olla hupsu ja spontaani. Poiketa suunnitelmista, heittää villejä ideoita ilmoille, ja olla joka kerta perustelematta niitä.  
• ottaa palautetta vastaan ja antaa sitä. Tulla kritisoiduksi ymmärryksen kera, että kyseessä ei ole maailmanloppu. Huomauttaa toiselle, kun hän toimii väärin tai keskeyttää lauseen. Ihmetellä ääneen. Myöntää olleensa väärässä, näyttää tunteensa ja hävetä.
• näpäyttää itseä pompottelevaa tai epäasiallista ihmistä. Viisastako? Kyllä, tarvittaessa. Miksi minun tarvitsisi olla mukava ja kiva henkilölle, joka ei ole sitä koskaan minulle? Näpäytin hankalaa henkilöä napakalla kommentilla, ja tässä tapauksessa se kannatti: toimimisesta hänen kanssaan tuli helpompaa, kun hän näki, että minussakin on asennetta.
• kieltäytyä kivoistakin jutuista, jos ei ole ”fiilistä”. Useinmiten lähden mukaan, mutta joskus kotiin jääminen tai uudenlaiset kivat asiat voivatkin olla parempi vaitoehto. Olen oppinut, että kieltäytymisestä ei kannata potea huonoa omaa tuntoa.
• asioista luopuminen, jotka eivät tunnu hyvältä. Paikoillaan junnaava juttu tai energiasyöppö ihmissuhde? Joskus rohkein ratkaisu on päästää irti

Rohkeaa loppuvuotta!

Anna

Valtakunnallinen puhelinpäivystys- ja chat palvelee

Herkkispuhelin- ja chattiimin blogikirjoitus:

Ollaan kuulolla joka 2. torstai

Ensimmäisestä Herkkispuhelin- ja chatpäivystäjäkoulutuksesta (ks. blogipostaus aiheesta) Tampereella on kulunut noin puoli vuotta. Yhdistys on kouluttanut juuri, lokakuussa vielä lisääkin päivystäjiä, joten meitä on tällä hetkellä yhteensä seitsemän innokasta vapaaehtoista kuuntelijaa ja keskustelijaa.

Käytännössä olemme toistaiseksi saaneet aika vähän puheluita.  Tilanne meitä hieman ihmetyttää ja askarruttaa; eikö toimistamme vielä tiedetä tarpeeksi vai miksi puhelimet ei soi? Siksipä rupesimme nyt kirjoittamaan myös tänne pientä postausta asiasta.

Meitä on aina kaksi päivystäjää joka toinen torstai-ilta klo 17-19 välillä, joten kun toinen saa puhelun niin toinen voi ottaa seuraavan. Arvioitu puhelun pituus on keskimäärin 20-30 minuuttia. Lyhyempiä ja pidempiäkin on ollut, eli tarpeen mukaan mennään.

Puhuminen auttaa (melkein) aina, eli kun sinulla on tarvetta keskustella asioistasi, esimerkiksi erityisherkkyydestä, niin soita meille. Me toimimme nimettöminä ja luottamuksellisesti sekä tasavertaisesti kuunnellen ja keskustellen sekä keskittyen juuri sinun sanomaasi.

Chat

Chatissa on ollut vilkkaampaa, vaihdellen hieman kerroittain/aiheittain (joka kerta on siis oma aihe josta keskustellaan, max. 15 hengen ryhmässä). On ollut aiheita laidasta laitaan; erityisherkkä lapsi- erityisherkkä ja ikääntyminen, erityisherkkä työelämässä ja erityisherkkä fiilistelemässä syksyn tunnelmia, ym. Kiitos kaikille mukanaolleille chattaajille! Nimettömänähän chatissakin ollaan, jokainen itsekeksimällään nimimerkillä.  Meillä on ollut tosi antoisia keskusteluja, ihan ollaan tukaritkin voimaannuttu niistä:)
Tule sinäkin chattailemaan! Sekä puhelinpäivystyksen että chatin aikataulut ja chatin aiheet löytyvät facebook- sivuiltamme ks esim. tästä.



Herkkis-Puhelimen numero on 03-2730900.

Kiva, kun soitit!

Herkkis-chat löytyy osoitteesta: tukinet.net



Kaikkea hyvää syksyysi! 💖


Terveisin

Herkkispuhelin- ja chatpäivystäjätiimi

Pienten suurten asioiden merkitys

Jäsenen blogikirjoitus:

Mietin herkkyyttä erilaisissa töissä, joita olen elämäni aikana tehnyt, niin palkkatyönä kuin vapaaehtoisenakin. Minulla on aina ollut halu auttaa, olla heikomman puolella. Jo pienenä tyttönä, joskus -70 luvulla, puolustin luokkakaveriani, pikkuisen pulleaa, ihanaa Jukkaa, jota kiusattiin.
Olin ulkoisesti kuin Pikku Myy, ärhäkkä pieni tyttö. Enkä sietänyt kiusaamista. Ja niin, jouduin sitten itse kiusatuksi työelämässä. Mutta se on oma tarinansa.

Kerron alla muutaman ajatuksen erilaisista töistä, joita olen tehnyt. Kuolemasta, vaikeasti vammaisista ihmisistä, heidän kohtaamisestaan. Miten oikeasti jokainen jättää meihin jäljen, jos vain olemme itse avoinna ja rehellisesti siinä hetkessä mukana. En ole koskaan peitellyt itkua, minusta se kuuluu elämään. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat tukahduttaneet tunteensa kymmenien vuosien ajan. He ovat kuin aikapommeja. Ja vaikka itse saan useinkin palautetta herkkyydestäni, en antaisi siitä pisaraakaan pois. Tämän herkkyyden kanssa voi sanoa elävänsä aivan täyttä elämää, joka aistilla ja solulla. Tunteilla.

Töissä, joissa ollaan niin vahvasti elämän äärellä, ehkä sen viimeisillä hetkillä, on hyvä olla erityisherkkänä. Uskon, että se ominaisuus on myös poistanut pelkoni kuolemaan, sekä kaikenlaiseen erilaisuuteen, elämän rikkauteen. Olen uskaltanut paljon, kokenut paljon ja kaiken sen myötä kasvanut paljon.


Saattajana


Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoidossa, saattajana. Se on hyvin hengellistä työtä. Kuolema on kaunis asia, kun se tulee odotettuna, niin kuin vanhainkodissa usein tapahtui. Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin, ellei aivan erityisesti toivo niin. Kun voi lähteä niin, että joku saattaa, on hyvä lähteä, uskon niin, ja tiedänkin. Olen kokenut muutaman kerran sen, että kun ihmiselle antaa luvan kuolla, hän kuolee. Nuo hetket ovat täynnä jonkun suuremman läsnäoloa. Minä saatan, ja joku, kuka tai mikä sitten onkaan, ottaa vastaan. Ja niissä hetkissä aika ikäänkuin pysähtyy eikä millään maallisella ole merkitystä. Minusta jokaisen pitäisi tuntea tuo tunne, sillä se antaa elämälle aivan uutta perspektiiviä ja laittaa arvoja uuteen järjestykseen. Pieni hetki, jolla on mullistava vaikutus.

Olen usein miettinyt, miksi ihmiset, hoitoalallakin, pelkäävät kuolemaa ja kuolleita. Ainahan asiat ovat menneet niin: ensin synnytään, eletään elämä ja kuollaan. Luonnollisista luonnollisin asia. Onko pelkona epätieto, oman uskon tai edes haaveen puute siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu? En tiedä. Luotan mummoni kertomukseen taivaaseen menosta, ja siitä, kuinka aina, kun joku kuolee, syttyy uusi tähti taivaalle. Ja siellä on meille kaikille tilaan.


Olen menettänyt elämässäni kymmeniä ihmisiä, olen ollut viiteenkymmeneen ikävuoteen ainakin kolmissakymmenissä hautajaisissa. Muutama vuosi sitten kahden vuoden aikana hautasin kuusi sukulaistani tai ystävääni, sekä oman koirani. Kuolemasta on tullut minulle tuttu asia, en pelkää sitä. Tiedän, että minusta pidetään huolta senkin jälkeen. Sitä ei voi selittää, se on vahva tunne minussa. Minulla on hyvät tukijoukot, mieheni etunenässä. Hän kannustaa ja uskoo tekemisiini, eikä kyseenalaista tai arvioi uskoani tai sitä, että en usko kaikkeen. En ole uskovainen, vaikka uskon. Hengellisyys on minussa voimakasta. 


Kehitysvammaisten parissa



Tein vuosia sitten töitä kehitysvammaisten parissa, ja siellä myös mietin usein elämän tarkoitusta. Ehkä ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme miettiä elämän oikeudellisuutta ja kelle se kuuluu, jokaisella elämällä on tarkoitus, vaikka välillä sitä on todella vaikea ymmärtää. En minä aina ymmärrä vaikka sitä isäni kuolemaakaan, mutta sillekin on tarkoitus.

Olen ollut avustajana kehitysvammaisten rippileireillä. Ne ovat tiiviitä päiviä, nuoret vaativat paljon huomiota ja valvontaa. Yhtenä kesänä minun avustettavani oli todella monivammainen poika. Niin sisukasta ja elämäniloista ihmistä en ole ennen tavannut, kuin hän on. Kun iltapäivisin istuin laiturilla pyörätuolissa istuvan nuoren pojan kanssa, ja ojentelin hänelle eri kokoisia kiviä, joiden äänimaailmaa kuuntelimme niiden osuessa järveen, tunsin voimakasta tunnetta siihen, kuinka me kuulumme tänne, jokainen omine vikoineen ja vajavaisuuksineen.

 Lähes sokea poika iloitsi isoista molskahduksista, suorastaan hihkui niistä. Ja pienet kivet saivat hänet heristämään korvia, koska kuulovamman vuoksi niiden ääni ei aina kantautunut hänen korviinsa. Illalla, kun poika oli haettu kotiin, istuimme ringissä, pappi, diakoni, ja 10 avustajaa, joista jokainen kertoi päivän kulusta. Minä en voinut olla itkemättä, kun kerroin kivien äänistä, auringon säteistä tai siitä, miltä vihreä näyttää kun kertasin, mitä olimme nuoren kanssa tehneet. Tuntui, että älypuhelimet, playstationit tai festarikeikat olivat pientä sen rinnalla. Että miksi emme kaikki välillä pysähtyisi, ja ihmettelisi tuota itsestään selvää maailmaa? Tämä kokemus teki suuren vaikutuksen, avasi silmiä vielä viisikymppisenä. Elämme mestariteoksessa, maapallolla, ja sitten on meitä erilaisia ihmisiä, jotka toinen toistamme opettaen kuljemme, ja että välillä hyvinkin erilaiset ihmiset voivat kohdata ja kokea yhdessä pienessä hetkessä jotain mullistavaa. Vaikka järven äänen, kun kivi tavoittaa sen pinnan.

Oikeasti, elämän pienet jutut, aivan vähäpätöisiltä tuntuvat, arkiset, jokapäiväiset; miten hienoja ne ovatkaan, kun ne saa ottaa vastaan erityisellä herkkyydellä.


Nimimerkki 'Elmeri'

Paikka merkityksinä ja kokemuksina

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Turku, Aurajoen rantaa.

Kävelen ystäväni kanssa Turussa Aurajoen varrella. Pohdiskelemme paikan merkityksiä erityisherkälle. Kuin yhdestä suusta toteamme, että rakennettu kulttuuriympäristö voi olla erityisherkälle hyvin voimaannuttava ja mieltä tasapainottava paikka. Unohtuuko tämä, kun usein painotetaan luontoa vastaavassa merkityksessä? Vai olemmeko todellakin erilaisia erityisherkkiä? Toiset tykkäävät luonnosta, toiset viihtyvät kaupunkiolosuhteissa.

Monilla meistä on mielipaikka tai -paikkoja. Järven tai meren ranta, tuttu metsä, pellon laitama. Usein nämä ovat luonnonmaiseman kohtia. Niissä tasaannumme, saamme erityisherkkinä rauhaa ja voimaa varsinkin, jos olemme ylikuormittuneita. Tällaisissa paikoissa aistilliset ärsykkeet ovat kohdillaan siten kuin ne itse kullakin muodostavat kuin palapelillisen kokonaisuuden.

Kesällä muutin Tampereelle. Miten nopeasti tietyt paikat, esimerkiksi reitti kotoa työpaikalle tulee tutuksi. En juurikaan enää ajattele ohitettavia paikkoja, kun vaikkapa Sammonkadulla pyöräilen. Alussa oli uutuuden viehätystä. Imin virikkeitä. Visuaalisesti kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Miten valitsin kulkureitit, mitä tällä reitillä on ja tapahtuu, miltä tuntuu olla lähes eksyksissä tai valita jokin täysin uusi reitti?

Jukka Laajarinne kirjoittaa mainiossa kirjassaan ”Tiloissa” (2016) paikkoihin liittyen tuttuuden ansasta. Tiedämme, mitä odottaa ja antaudumme automaatiolle. Kun menen Tampereen Sampolan kirjastoon, se on nyt tuttu, arkinen. Tällä kertaa kuitenkin havahdun. Tämähän on paikka, jolla ei ollut mitään merkitystä elämässäni puoli vuotta sitten. Ilman havahtumista askeleeni olisivatkin helposti pelkkää rutiininomaista siirtymistä paikasta toiseen. Havahtuminen voikin olla kiinnostava harjoitus tutussa paikassa. Jukka Laajarinne kirjoittaa derivoimisesta eli ajelehtimisesta. Teenkin toisin, kuljen toisin, ja ihmettelen tutuksi tulleen paikan ja tilan yksityiskohtia. Silloin huomaan, että paikat ovat yllätyksiä täynnä, kun otan erityisherkän kummastelijan mielenlaadun käyttöön.

Kulttuuriympäristön tuttuus luo kuitenkin erityisherkälle mielelle harmonian kokemuksen. Kun palaan Turkuun tuomiokirkon takaiseen maisemaan Piispankadun vanhojen rakennusten pysähdyttävyyteen, on kyse jostakin enemmästä kuin vain kuuden opiskeluvuoteni muistoista tuossa ympäristössä. Onko kyse jostakin sisäisestä kotipaikasta, josta saksalainen filosofi Albert Kitzler kirjoittaa oivallisesti kirjassaan ”Vom Glück des Wanderns” (2019). Tuttuus tässä kohden ilmenee hyvänolon tunteena, jonka voimme saavuttaa luontopaikoissa tai rakennetussa ympäristössä. Tässä haluan olla, viivähtää, tulla siis mielen kotiin.

Jos olisin elokuva itsestäni, haluaisin pysäyttää filmin Tukholman Strandvägenille Djurgårdenin sillalta tullessa. Useita kertoja ollessani tanssimassa Gröna Lundissa palatessa tuota reittiä tuntuu kuin aika pysähtyisi. Heinäkuun puolivälissä keskiyöllä jo pikkaisen hämärtää. Laivojen omistajat istuskelevat kannella, rantakadulla muutamia kulkijoita, meri ja Gamla Stan taustana. Mielihyvän valloittavuus. 

Tukholma, näkymä Strandvägenille.

Sisäisesti soi päässäni Monica Zetterlundin laulu "Sakta vi gå genom stan". Tunnelma täyttää mielen kera kaikkine erityisherkän kokemina ulkoisten ärsykkeiden nyansseina. Meidän emotionaalisuutemme on paljon myös siis tunnelman tai tunnelmien kudelmaa. Jotakin sellaista, jossa on mieluisaa viivähtää ja esimerkkini kaltaisesti palata.


Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja