Remontin jäljiltä

Jäsenen blogikirjoitus:

Tänä kesänä tuli kotona hiukan remontoitua. Tavaroiden siirtelyn yhteydessä löysin jo unholaan joutuneita esineitä ja papereita. Niiden joukosta poimin kuin aarteena ainakin pari asiaa: Kirjoitelma 2000-luvun alkupuolelta otsikolla Särkynyt ruukku sekä tammikuussa 2007 piirtämäni akvarelli nimeltä Herkkyys. Kumpikin tuli tähän päivään muistuttamaan menneestä ja etenkin siitä, että olen ollut jo tuolloin 10-15 vuotta sitten jollain lailla herkkyystiedon lähellä, mutta en vielä perillä kuten nyt koen olevani.

Särkyneestä ruukusta vesiruukuksi

Papereista löytyi myös aineistoa valmistautumiseen erään marraskuussa 2007 pidetyn Enneagrammi-illan 2-tyylin paneeliin. Siinä olin kertonut itsestäni mm. vertauskuvan avulla ”olen kuin särkynyt ruukku”: 

Istun terassilla ja katson paikattuja kukkaruukkuja ympärilläni. Katse siirtyy pieneen, paikattuun pihatonttuun ja mieleen tulee monen monta muutakin uudelleen kasaamaani vaasia ja koriste-esinettä.

Elämässäni on yksi teema.

Särkyä ja paikkaantua, särkyä ja …?

Muistan miten useasti olen tuntenut suorastaan suurta nautintoa liimatessani paloja yhteen...

Kyllä paikattukin kelpaa.

Joskus pitää vain pahasti säröittynyt esineen kulma laittaa seinää vasten, etteivät muut näe!

Paikattukin palvelee, tosin välillä tirisee tai vuotaa väleistä. 

Kolhut, haavat ovat elämää, eheys ohimenevää, ”ei elämästä selviä hengissä”. Voisi myös sanoa ”ei elämästä selviä säröittä eikä kolhuitta”.

Entä mitä on herkkyys rikkoutumiseen?

Voisiko se olla enneagrammin 2-tyylin ”oma juttu”. Miksei voisi? Tiedän, että se on oma juttu minulle, toiselle kakkoselle voi olla toki muuta.

Miten ilmenee? Esimerkiksi ilmaisuissa ”yliherkkä tunneterroristi” (sietääkin mennä rikki) - ”ui syvissä vesissä” - ”ei sitä ymmärrä” - ”hankala tyyppi”...

Perusstrategia toimii vaikeasti, etenkin työelämässä, vaatien jatkuvaa itsehallintaa, joka itseltäni ei tahdo onnistua. Huomioin ja tuon esille sellaisia asioita, joista monet eivät ”korvaansa lotkauttaisi”, saatikka edes huomaisi.

Paneelin muita kysymyksiä tai väittämiä olivat enneagrammi 2-tyylin

• Perusolettamus: Kadotetussa perustotuudessa ”kaikkien tarpeet tulevat tasavertaisesti ja vapaasti täytetyksi”. Minulta 2-tyypin Auttajalta vaatii päivittäisiä harjoitteita eli tietoistai pysähtymistä miettimään, miten paljon huomiostani on suuntutunut toisten tarpeisiin ja tunteisiin; on kysyttävä itseltäni päivittäin ”mitä minä tarvitsen itseltäni ja muilta”. Näin asetan tietoisesti omat haluni ja tarpeeni näkyville. Perusoletukseen kuuluu myös se, mihin huomio suuntautuu - siellä on energia. 2-tyylillä toisten (tunne)tarpeiden tunnistamisessa ja miellyttämisessä – taustalla on (perustotuuden) korvaava uskomus ”saadakseen on pakko antaa, ja rakkautta sekä hyväksyntää saa, kun on hyödyllinen muille”.

• Ihmissuhteet: Uskomuksesta seuraa kasvua jarruttava syyllisyyden tunne: merkki siitä, että en ole kiinnittänyt riittävää huomiota omiin haluihini ja tarpeisiini. Kasvuani jarruttaa myös 2-tyylin kuolemansynti ylpeys, joka estää myöntämästä omia tarpeita. Entä suhteeni stressiin ja vihaan? Miten voin pitää huolta tarpeistani ja itsestäni sekä olemaan oma itseni, kun ihmissuhteet, etenkin haastavat, ovat minulle kovin tärkeitä mutta energiaa vieviä? Vihanilmaukseni ovatkin sitten äkillisiä tunnepurkauksia syyttelyn ja/tai itkemisen muodossa. Miten toiset voivat tukea kasvuani esim. uudenlaisen vertauskuvan muodossa? Se voisi kuulua näin ”olen kuin savinen vesiruukku, joka antaa virkistävää, raikasta vettä tarvitsevalle”.

• Alatyypit: Niitä on ennegrammiteoriassa kolmenlaisia eli yksilö, kaksilo ja monilo. Yksilöllä on tärkeä suhde itseen, kaksilolla toiseen ja monilolla toisiin tai ryhmiin. Tunnistan itseni moniloksi ja vähintäin kaksiloksi, kun on yhteydenkaipuu eli tarve esimerkiksi jakaa ja jäsentää ajatuksia, kokemuksia ja tuntemuksia toisten kanssa. Myöhemmällä iällä olen harjoitellut havainnoimaan tietoisemmin myös tuota yksilöä eli suhdetta itseen, sillä juuri se saa minut palvelemaan hyvinvointiani, siten myös herkkyyttäni ja sieluani (huom! ei egoa).

Paneelissa puhuttiin lopuksi myös rajojen vetämisen tärkeydestä sekä kasvun jatkuvuudesta (vrt. 2-tyylin siivet).

Herkkyystaulu 

Tänään yli 10 vuotta myöhemmin on ilo raamittaa ja nostaa seinälle näkyviin tekemäni kuvaus herkkyydestä. Varsinkin kun huone on juuri remontoitu. On kuin kaikin puolin olisi alkanut uusi, valoisampi (keltainen) aika elämässäni. 

Aikanaan herkkyys (tuolloin vielä varmaan jollain lailla ajatus viasta eli yliherkkyydestä) kuten monet muut mieltä arjessa askartaneet asiat tulivat vahvasti esiin akvarellikurssilla, kun tehtiin erilaisista aiheista piirroksia. Usein ohjaava opettaja minun laillani kommentoi  että aijaa, sinulle/minulle kuuluu tänään tällaista.

Tuon herkkyyspiirroksen olin vuosien saatossa kokonaan unohtanut enkä siksi saa nyt kiinni silloisesta ideasta, miksi noin puolet taulusta on hämyistä ja puolet heijastaa tarkemmin samat kuviot. Voin vain arvella tässä hetkessä elämää, että herkkyys piirroksessa on sekä tuo hämyisyys että tarkkuus eli prosessoin asioita eri puolilta (vähintään kahdelta) ja siksi niiden käsittelyyn menee joskus todella paljon aikaa ja energiaa. Välissä on kaksi viivaa jotka eivät ole samassa tasossa ja rako välissä, joka kuvaa mielestäni sitä, että nuo eri puolet ovat koko ajan läsnä toisilleen ja liikkeessä. Piirros on yleisilmeeltään aivan kuin rantamaisema ja sen heijastuskuva veden päällä erotuksena vain, että taulussani nuo kaksi eivät todellakaan ole identtiset, vaan lähemmin katsottuna poikkeavat eri kohdissa toisistaan. Voipi toki olla syynä sekin, että piirtäjänä en ole malttanut olla tarkkana heijasteiden kanssa. Toisaalta nuo kaksi aluetta voivat olla järki ja tunne, joiden kamppailua siitä, kumpi tärkeämpi olen pohtinut koko elämäni. Olen kokenut että ympäristö arvostaa enemmän järkeä/ajatusta kuin tunteita ja itse kuljen maailmassa tunne edellä. Ja siitäkös usein soppa syntyy...

Katso myös pari aiempaa blogikirjoitustani, joissa olen kuvannut herkkisoivalluksiani itsestä ja ihmissuhteista elämäni varrelta.

Merja Leppänen