Pyhän kosketus

Jäsenen blogikirjoitus:

Sain tilaisuuden viettää muutamia aurinkoisia syyspäiviä Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Pyhä majoituspaikkana oli sen verran uusi ja outo "etelän hetelmälle", eikä vähiten siitä syystä että siellä oli väännetty lähes joka paikan ja mökin nimeen pyhä-liite. Esimerkkeinä käyköön vaikka Ukko-Pyhimys, Pyhäkoti Holiday Home, Pyhä Poro tai Pyhäjärvi, -tunturi ja -joki. "Pyhä on jotakin jumalille tai muille hengille erotettua tai niille kuuluvaa."

Luontopolut 

Harvoinpa pyhiä asioita on tullut ajateltua, saatikka koettua. Niinpä nyt pyhyyden kyllä aisti päivittäisillä retkillä kansallispuiston luontopoluilla, metsäsaamelaisten pyhillä paikoilla. Alueen kauniit ikiaikaiset metsät, tunturien paljaat kerot ja kiviset kurut - niitä katsellessa tunsi haltioituneena sekä oman pienuuden, mutta myös ilon läikähdyksen siitä, että saa olla tässä ja nyt osa ympäröivää luontoa ja miljardien vuosien historiaa. Evästelyt ja tulistelut laavuilla olivat retkien kohokohtia ja antoivat sekä henkistä että ruumiillista voimaa. Savun hajuun, tulenleimun äärellä viipymiseen ja nuotiomakkaraan ei kyllästy koskaan. Illalla majapaikan saunan löylyissä rentoutumisen, ruokailun ja seikkailujen läpikäymisen ja seuraavan päivän suunnittelun jälkeen uni maittoi mainiosti.

Ikimetsät ja -kivet 

Pyhä-Luoston kansallispuistoa hallinnoivalla Metsähallituksella on tarkat pelisäännöt. Puisto sijaitsee Lapin maakunnassa Pelkosenniemen ja Sodankylän kuntien ja Kemijärven kaupungin alueella. Aiemminkin muualla Lapissa käyneenä tulee erityisesti mieleen mainita kansallispuiston palvelut, jotka muodostuvat lähinnä luontokeskus Naavasta, laavuista ja tuvista. Näistä saa hyvän tuen ohjeistuksineen onnistuneille, mutta joskus myös varsin haastaville vaellusreiteille. Luonto voi

olla arvaamaton aivan kuin elämä itsessäänkin. 

Puiston luonto on todella elämyksellinen, varsinkin kun sen näkee ja kokee ensimmäisen kerran. Luontopolut kulkevat metsissä ja kurun pohjilla aina tunturien laeille. Kävelyä helpottamaan on rakennettu pitkospuita sekä portaita. Reiteillä näkee myös mm. kauniita kiviä, joissa on aaltokuvioita. Ne kertovat siitä miten tunturit ovat ammoisina aikoina olleet merenpohjaa.

Herkkyys 

Tyyneys puhuu – luonto on ja minä olen tyynenä "tässä ja nyt". Ihastuttavan, vihastuttavan haastava oli Noitatunturin vaellusreitti. Ponnistelut palkitsi luonto tunturin laella olevalla kivellä, jossa luonnon muovaama sovellutus "herkkislogosta" (katso kuva vieressä) sai pysähtymään ja ihmettelemään noitamaista magiaa. Miten kauniisti ikikivi tervehtikään herkkis-minää. 

Tähän kohtaan sopinee hyvin muutama kelttiläinen viisaus - otteita kirjasta Anam Cara, Kelttiläistä viisautta (O´Donohue John.1997, suomentaja Anuirmeli Sallamo, Otava):

”Ihminen on itsessään ikuisuutta; tämä on se ikiaikainen syy hänen olemassaololleen. Tämä itsensä löytäminen ei ole helppoa; se saattaa pitää sisällään kärsimystä, epäilystä, kauhua.” 

”Kun henkilö havahtuu huomaamaan sisäisen voimansa, hänestä tulee oma auktoriteettinsa. Maailma toimii valtarakenteiden kautta. Näin ollen on toivottavaa, että tällaisiin valta-asemiin asettuu tarjolle hienostuneella tavalla herkkiä, mielikuvituksellisia ja myötätuntoisia ihmisiä. Valta-asemassa oleva karismaattinen henkilö voi olla näin myötävaikuttamassa kauaskantoisiin ja positiivisiin muutoksiin.”

”Havaitseminen tai näkemys todellisuudesta on se linssi, jonka lävitse ihminen näkee ympäristönsä. Havaitseminen määrää sen, miten hän kokee erilaiset asiat. Meillä on taipumus hahmottaa vaikeudet kielteisinä. Ironista kyllä, vaikeudet voivat olla luovuuden läheinen ystävä.”

Noitatunturin maaginen voima 

Noitatunturi (aiemmin Seitakero) on kansallispuiston korkein kohta (540 m merenpinnasta). Sille kiipeäminen oli matkan haastavin osuus, ei vain korkeuden vaan reitin vaativuuden takia. Suuri osa noin 15 km:n polusta oli kivikkoa. Tunturin laelle ei voinut mitenkään "majoittua" sen kivikkoisuuden takia, joten ei auttanut kuin lähteä alaspäin samoin tein. Myöhemmin onnittelin itseäni, kun selviydyin ilman haaveria, sillä olenhan kerran kokenut nilkkamurtuman kivikkoista polkua alas tullessa. Tuo kokemus kummittelee mukanani ilmeisesti elämäni loppuun asti.

Ihmiset poluilla 

Oli mukava seurata, miten me ihmiset luontopoluilla pääsääntöisesti tervehdimme vastaantulijoita ja parhaimmillamme jopa hiukan keskustelemme toistemme kanssa, varsinkin laavupaikoilla istuksellessamme. Joukkoon mahtuu myös ihmisiä, jotka välttävät tervehtimistä ja puhumista (useimmiten nuoret) ja ihan hyvä niinkin, sillä olen huomannut että iän myötä rohkeus on kasvanut itsellänikin ja helpommin nykyään tuntemattomamman kanssa ottaa kontaktia. Itse nuorempana olin arka enkä varmaan olisi myöskään tervehtinyt ventovieraita ainakaan aloitteellisesti. Toisaalta luontopoluilla kulkiessa on hyvä muistaa, että saatamme tarvita koska vain toistemme apua ja neuvoja ja on siksi hyvä osoittaa välittävänsä kanssakulkijoista.

Ote kirjasta Ihmisen ymmärtäminen (Turunen Kari E. 1990, Gummerus ):

”Ihminen kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Elämään kuuluu siis aivan luonnostaan kehitysahdistus. Sitä mihin olemme kiintyneet, usein huomaamattamme, on aina vaikea jättää. Lopulta joudumme kuitenkin jättämään elämässä kaiken. Kuolema on viimeinen suuri eroaminen ja luopuminen.”

Isompi kysymys on sitten se miten välitämme luonnosta laajemminkin. Miten huolehdimme tuosta ikiaikaisesta pyhästä , joka on vaarassa kadota? Itsekin sain piston sydämeeni yllä olevien kauniiden luontokuvien harrasteräpsijänä. Jäin hämmennyksen valtaan, mikä lienee hyvä.

Merja Leppänen