26 syyskuuta 2019

Pyhän kosketus

Jäsenen blogikirjoitus:


Sain tilaisuuden viettää muutamia aurinkoisia syyspäiviä Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Pyhä majoituspaikkana oli sen verran uusi ja outo "etelän hetelmälle", eikä vähiten siitä syystä että siellä oli väännetty lähes joka paikan ja mökin nimeen pyhä-liite. Esimerkkeinä käyköön vaikka Ukko-Pyhimys, Pyhäkoti Holiday Home, Pyhä Poro tai Pyhäjärvi, -tunturi ja -joki. "Pyhä on jotakin jumalille tai muille hengille erotettua tai niille kuuluvaa."

Luontopolut 



Harvoinpa pyhiä asioita on tullut ajateltua, saatikka koettua. Niinpä nyt pyhyyden kyllä aisti päivittäisillä retkillä kansallispuiston luontopoluilla, metsäsaamelaisten pyhillä paikoilla. Alueen kauniit ikiaikaiset metsät, tunturien paljaat kerot ja kiviset kurut - niitä katsellessa tunsi haltioituneena sekä oman pienuuden, mutta myös ilon läikähdyksen siitä, että saa olla tässä ja nyt osa ympäröivää luontoa ja miljardien vuosien historiaa. Evästelyt ja tulistelut laavuilla olivat retkien kohokohtia ja antoivat sekä henkistä että ruumiillista voimaa. Savun hajuun, tulenleimun äärellä viipymiseen ja nuotiomakkaraan ei kyllästy koskaan. Illalla majapaikan saunan löylyissä rentoutumisen, ruokailun ja seikkailujen läpikäymisen ja seuraavan päivän suunnittelun jälkeen uni maittoi mainiosti.

Ikimetsät ja -kivet 

Pyhä-Luoston kansallispuistoa hallinnoivalla Metsähallituksella on tarkat pelisäännöt. Puisto sijaitsee Lapin maakunnassa Pelkosenniemen ja Sodankylän kuntien ja Kemijärven kaupungin alueella. Aiemminkin muualla Lapissa käyneenä tulee erityisesti mieleen mainita kansallispuiston palvelut, jotka muodostuvat lähinnä luontokeskus Naavasta, laavuista ja tuvista. Näistä saa hyvän tuen ohjeistuksineen onnistuneille, mutta joskus myös varsin haastaville vaellusreiteille. Luonto voi
olla arvaamaton aivan kuin elämä itsessäänkin. 

Puiston luonto on todella elämyksellinen, varsinkin kun sen näkee ja kokee ensimmäisen kerran. Luontopolut kulkevat metsissä ja kurun pohjilla aina tunturien laeille. Kävelyä helpottamaan on rakennettu pitkospuita sekä portaita. Reiteillä näkee myös mm. kauniita kiviä, joissa on aaltokuvioita. Ne kertovat siitä miten tunturit ovat ammoisina aikoina olleet merenpohjaa.

Herkkyys 


Tyyneys puhuu – luonto on ja minä olen tyynenä "tässä ja nyt". Ihastuttavan, vihastuttavan haastava oli Noitatunturin vaellusreitti. Ponnistelut palkitsi luonto tunturin laella olevalla kivellä, jossa luonnon muovaama sovellutus "herkkislogosta" (katso kuva vieressä) sai pysähtymään ja ihmettelemään noitamaista magiaa. Miten kauniisti ikikivi tervehtikään herkkis-minää. 

Tähän kohtaan sopinee hyvin muutama kelttiläinen viisaus - otteita kirjasta Anam Cara, Kelttiläistä viisautta (O´Donohue John.1997, suomentaja Anuirmeli Sallamo, Otava):
”Ihminen on itsessään ikuisuutta; tämä on se ikiaikainen syy hänen olemassaololleen. Tämä itsensä löytäminen ei ole helppoa; se saattaa pitää sisällään kärsimystä, epäilystä, kauhua.” 
”Kun henkilö havahtuu huomaamaan sisäisen voimansa, hänestä tulee oma auktoriteettinsa. Maailma toimii valtarakenteiden kautta. Näin ollen on toivottavaa, että tällaisiin valta-asemiin asettuu tarjolle hienostuneella tavalla herkkiä, mielikuvituksellisia ja myötätuntoisia ihmisiä. Valta-asemassa oleva karismaattinen henkilö voi olla näin myötävaikuttamassa kauaskantoisiin ja positiivisiin muutoksiin.”
”Havaitseminen tai näkemys todellisuudesta on se linssi, jonka lävitse ihminen näkee ympäristönsä. Havaitseminen määrää sen, miten hän kokee erilaiset asiat. Meillä on taipumus hahmottaa vaikeudet kielteisinä. Ironista kyllä, vaikeudet voivat olla luovuuden läheinen ystävä.”

Noitatunturin maaginen voima 


Noitatunturi (aiemmin Seitakero) on kansallispuiston korkein kohta (540 m merenpinnasta). Sille kiipeäminen oli matkan haastavin osuus, ei vain korkeuden vaan reitin vaativuuden takia. Suuri osa noin 15 km:n polusta oli kivikkoa. Tunturin laelle ei voinut mitenkään "majoittua" sen kivikkoisuuden takia, joten ei auttanut kuin lähteä alaspäin samoin tein. Myöhemmin onnittelin itseäni, kun selviydyin ilman haaveria, sillä olenhan kerran kokenut nilkkamurtuman kivikkoista polkua alas tullessa. Tuo kokemus kummittelee mukanani ilmeisesti elämäni loppuun asti.


Ihmiset poluilla 


Oli mukava seurata, miten me ihmiset luontopoluilla pääsääntöisesti tervehdimme vastaantulijoita ja parhaimmillamme jopa hiukan keskustelemme toistemme kanssa, varsinkin laavupaikoilla istuksellessamme. Joukkoon mahtuu myös ihmisiä, jotka välttävät tervehtimistä ja puhumista (useimmiten nuoret) ja ihan hyvä niinkin, sillä olen huomannut että iän myötä rohkeus on kasvanut itsellänikin ja helpommin nykyään tuntemattomamman kanssa ottaa kontaktia. Itse nuorempana olin arka enkä varmaan olisi myöskään tervehtinyt ventovieraita ainakaan aloitteellisesti. Toisaalta luontopoluilla kulkiessa on hyvä muistaa, että saatamme tarvita koska vain toistemme apua ja neuvoja ja on siksi hyvä osoittaa välittävänsä kanssakulkijoista.

Ote kirjasta Ihmisen ymmärtäminen (Turunen Kari E. 1990, Gummerus ):
”Ihminen kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Elämään kuuluu siis aivan luonnostaan kehitysahdistus. Sitä mihin olemme kiintyneet, usein huomaamattamme, on aina vaikea jättää. Lopulta joudumme kuitenkin jättämään elämässä kaiken. Kuolema on viimeinen suuri eroaminen ja luopuminen.”
Isompi kysymys on sitten se miten välitämme luonnosta laajemminkin. Miten huolehdimme tuosta ikiaikaisesta pyhästä , joka on vaarassa kadota? Itsekin sain piston sydämeeni yllä olevien kauniiden luontokuvien harrasteräpsijänä. Jäin hämmennyksen valtaan, mikä lienee hyvä.

Merja Leppänen


24 syyskuuta 2019

Läsnäolo sallittua

Jäsenen blogikirjoitus:


Sumuisena aamuna kävelen kirjastoon ja luen seinältä: Läsnäolo sallittu. -Kiva.
Sieltä jatkan myöhemmin pieneen kahvilaan jossa rauhallista. Taas: Läsnäolo sallittu. - Kiva juttu.

Kun on vapaata, on päästävä vielä metsäänkin, valoisana aikana. Lyhyt matka, vaikka pitkä bussilla. Metsäänkin on nyt laitettu kylttejä: Läsnäolo sallittua…!

Näitä kylttejä ei tietenkään ole. Kuitenkin mainitsemissani paikoissa oli läsnäolo sallittua ja se oli myös mahdollista. Ja se oli niin hyvä asia.

Sen kaiken vastapainoksi, missä läsnäolo oli kiellettyä. - Busseissa, marketeissa, Kelan toimistossa, toimistoissa yleensäkin, pääkaduilla pääkaupunkimme.
Minusta niin tuntuu, että näissä läsnäoloa ei hyväksytä, vaan on oltava olevinaan ja hetkeksi koteloitava sisimpänsä johonkin läpipääsemättömään. Läsnäolo ei ole kai kiellettyä sentään, mutta mahdotonta tai vaikeaa…

Kännykän hipaisut sallittuja, ruutunäkymä suotavaa, kuulokeäänet tarpeellisia. Töniminen ja tiukka toisen ohi katsominen hyväksyttävää. Ilo kiellettyä.

On paikkoja, joissa voi helpommin olla läsnä ja joissa taas ei voi olla. Parasta olisi voida olla läsnäolon paikoissa enimmäkseen.

Monellako se on mahdollista... Siinäpä se!

↢↣↢

Kun minun oli lapsena paha olla, menin lähimetsään ja itkin siellä. Olin siellä läsnä, nyt sen ymmärrän.
 

Olin läsnä päiväkirjallekin, ja niin sanoista tuli ystäviäni.

Kun silitin mustaa Sami-kissaa, se kehräsi. Olimme läsnä molemmat. Opin kissalta hienoista luottamusta, että voi selvitä.

Olemattomuudestakin.


 ↢↣↢


Ihmisvilinässäkin on loppuviimeksi vain selviydyttävä. Ja se ei kuitenkaan ole sekään niin vaarallinen paikka. Sen voi oppia. Pelkäämättä paljastuvansa, jos kuoret raapiutuvatkin pois.
Tai jos katsoo vahingossa kohti.

Kun tarkemmin ajattelen: Läsnäolon tilanteita ja olemisen mahdollisuuksia taitaa olla loppujen lopuksi vähän kaikkialla.Niitä voi ottaa.
Eri asia on se, missä sielu oikeasti lepää ja voi kokonaan rentoutua. Sellaisia paikkoja tarvitsee aina joskus.

Läsnäolo sallittua on kuitenkin myös tässä. Tänään. Minulle. Sinulle. Melkein kaikkialla missä nyt vain henki kulkee.



Lue myös

Aistiherkkä erityisherkkä kirjoittaa tässä kauppareissustaan: Erityisherkkä käy ostoksilla
Ja tässä metsästään: Metsän taika
                                                                               

Merja Korpisaari

17 syyskuuta 2019

Erityisherkkä käy ostoksilla

Jäsenen blogikirjoitus:


Onpa kaunis ja aurinkoinen lauantaiaamupäivä! Matkalla kauppakeskukseen teen listaa kännyn muistioon. Selkeää ja lyhyttä. Jotta ostosten teko sujuisi oikein hyvin. - On pari asiaa, joita lähden varsin hakemaan, lisäksi on tarkoitus ostaa vähän ruokatarvikkeita.

Bussi vie eteenpäin. Kaikki ok, paitsi että… stop-painikkeen ääni on liian kovalla, taas. Se on siis sietämättömän kovalla. 'Plim plim' kajahtaa ja korvat säikähtävät. Kuin sivallus joka tuntuu vielä monta sekuntia jälkeenkinpäin.. pudistelen päätäni, että saan olon tasaantumaan. Ei menekään montaa sekuntia, kun kuuluu uusi 'plim plim'. Niin iloisesti se plimpahtaa, ehkä jonkun mielestä...Montako plimpautusta vielä.. no kolmet.. - Hengittelen ja ajattelen merenrantaa ja aurinkoa sen yllä, linnunmuotoisia pilviä ja... minä kestän.

Nousen bussista, otan ryhdikkään asennon ja sitten nokka eikun kohti markettia. Tiedän reitin ja kuljen sitä visusti. Väkeä on kaikkialla, pujottelen kuin keijukainen 😆 seassa, näkymättömänä, kuulumattomana ja niin nopeaan kuin vain pääsen. Tömps.. siinä oli jonkinlainen kynnys, ei ole todellista, miksen katso eteeni, onneksi en kompastunut..

Mitäs täällä tapahtuu? Musiikkia kahdesta suunnasta ja toisesta niin kovalla kuin ämyreistä lähtee. Jaaha, siellä kokeillaan musiikkilaitteita ja miten paljon niissä on tehoa.. Mitähän tarkoitusta varten sitä tehoa pitää olla niin paljon, ajattelen myrkyllisesti. - Fiilis menee, kun en pystykään katsomaan niitä lamppuja mitä piti, vaan jatkan vain toiselle osastolle, tässä vaiheessa.

Joku nainen kävelee ohitseni ja jättää jälkeensä tuoksupilven. Pilvi ei näy, mutta tuntuu. Nenässä ja silmissä, iholla. On käännyttävä ja mentävä hetkeksi kauemmaksi, pyyhittävä silmiä, onneksi tuli nenäliinoja mukaan.

Kun palaan, niin ihmettelen miten tässä oli äsken sateenvarjoja, muttei ole enää. Myyjä! Soitan kaupan puhelimella myyjää paikalle, puhelimessa ei vastata. No, kai ne oli sit loppu.

Kaupan taustamusan keskeyttävät vähän väliä mainokset: 'Osta nyt, vielä tänään, viimeinen tilaisuus, tämän halvempaa et löydä..' - Aha. En usko tuohon, ainahan on uusi tilaisuus, ajattelen.

↔↔↔

Yhtäkkiä alkaa huimata. Kai se on vanhuutta.. Väki kaupassa on lisääntynyt. Tuoksut ja äänet sen mukaisesti. Alan tulla äreäksi. - Miksi olen täällä? Mitä minun piti ostaa? No se lamppu ja sateenvarjo. Kävelen kohti ruokaosastoa ilman kumpaakaan. Ehkä paremmalla ajalla sitten, nyt vain ei taida olla sopiva hetki.

Punnitsen pussillisen banaaneja ja lähden etsimään jugurttihyllyjä. Näitähän on vähintään parisataa eri jugurttilajia, miten oikein löydän omani?  Otetaan sitten jotakin, kunhan on vähälaktoosista, sama se on. - Siinä lähellä maistatetaan makkaranpaloja ja jo tuoksusta saan selville miltä ne maistuvat. Juu ei kiitos.

Vielä leipää, noin sadasta lajista ei ole kyllä helppoa löytää omaansa. Kaipaan siihen kauppaani, jossa on vain parikymmentä leipälajiketta. (Mikä helppouden autuus.)

Varmaan viisi metriä suklaalevyjä tuijottaa minua häpeämättömästi, kiusoitellen ja anellenkin, kun kävelen kohti kassaa.. mut en osta, uskokaa pois! 

Kassalla huomaan, että banaaneista oli tippunut hintalappu pois ja jugurtti oli sittenkin laktoosista. Maksan sen leivän ja lähden selittämättömän olon vallassa ulos kaupasta.


Kuka mä oon? Ja missä?


Ulkosalle selvittyäni huomaan, että aurinko jatkaa paistettaan...😎 Tämä tästä, pian syysluonto raikastaa nuupeutuneen olon.!


Merja Korpisaari


13 syyskuuta 2019

Yksi mietelause vaan

Jäsenen blogikirjoitus:

 
”This too shall pass” eli vapaasti suomennettuna ”tämäkin menee ohi.” Selasin sateisena keskiviikkoiltapäivänä koululla odottaessani Instagramia, ja siellä seuraamani suosittu joogaopettaja oli lisännyt kyseisen lauseen uusimman kuvapäivityksensä alle. Kuvassa hän poseerasi kerrostalonsa pihalla ja kuvatekstissä avasi hieman tilannetta: hän on kovin väsynyt, mutta yrittää rattaita hytkytellen saada alle vuoden ikäistä vauvaansa nukahtamaan. Loppuun hän lisäsi tärkeän ja armollisen lauseen - ”this too shall pass.”

Kuulostaako tutulta?

Tämä englanninkielinen mietelause oli minulle tuttu jo yläasteajoilta, mutta olin unohtanut sen olemassaolon. Muistelen kirjoittaneeni sen myös pieneen, itse tekemääni tauluun, jossa valkoista paperipohjaa koristi vain hahmotelma vuoresta ja sen alle kaunokirjoituksella kirjoitettuna ”this too shall pass.”

Mietelauseiden suosio on 2010-luvulla räjähtänyt ja niin internet, kirjat kuin sisustustavaratkin pursuavat erilaisia sanoja ja lempeitä, hyvää tarkoittavia mietelauseita. Itsekin olen antanut ystävilleni lahjaksi pieniä kirjoja, joihin olen itse kirjoittanut parhaita löytämiäni mietelauseita ympäröivästä maailmasta. On havaittavissa positiivista psykologiaa ja ”positive vibes” -meininkiä siellä sun täällä. Ehkä ajoittain saattaa ärsyttääkin, että positiivisia elämän aforismeja näkyy niin monessa paikassa. Niillä on tärkeä merkitys, mutta ne ovat myös haluttua kauppatavaraa. Auttavatko aforismit oikeasti silloin, kun on todella vaikeaa?

”This too shall pass” onkin siitä mielenkiintoinen, että mietelauseena se on neutraali. Ei positiivinen, muttei minusta negatiivinenkaan. Se tarkoittaa, että lopulta kaikki menee ohi - tilanteet, asiat, päivät, kuukaudet, vuodet. Kun mietelausetta alkaa syvällisemmin pohtimaan, se palauttaa ihmismielen kaikkein olennaisimpaan ja ominaisimpaan osaan - tyhjyyteen. Kun ympäriltä riisutaan kaikki ja tietää, että jokainen mieltä, sielua ja kehoa ympäröivä asia menee ohi, niin jääkö jäljelle samankaltainen olotila, jota esimerkiksi meditaatiossa tavoitellaan? Tyhjyys ja mielenrauha? Häviääkö ego, joka hakee merkityksiä ja hyväksyntää ympäriltä?

Kun huonona päivänä väsyttää, riitelee kumppanin kanssa tai epäonnistuu annetussa tehtävässä, auttaa, kun ajattelee asioiden menevän ohi. ”This too shall pass” sopii erittäin hyvin sellaisiin hetkiin. Riittää, kun hengittelee, tekee parhaansa ja tietää, että ihan kaikki on lopulta väliaikaista.

Entäs ne hyvät jutut sitten? Kuuluuko kesken synttärijuhlien, kauniin laulun tai onnistumisen aikana ajatella hiljaa mielessään, että tämäkin menee pian ohi? Ei minun mielestäni. Mutta silloinkin voi yrittää keskittyä vallitsevaan hetkeen ja pyrkiä olemaan niin läsnä ja mieli tyhjänä muista asioista, vähän kuin ajatuksessa, joka mielestäni on ”this too shall pass” -lauseen taustalla.

Mietelauseista kannattaa ottaa vastaan ne puolet, jotka palvelevat omaa elämää ja arkea parhaiten. Jos juuri tässä kirjoituksessa mainittu mietelause resonoi, voit poimia sen käyttöösi, niin kuin tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa.

Anna

08 syyskuuta 2019

Ajatuksia syksystä

Jäsenen blogikirjoitus:

Freeimages.com / Fredrik Feyling

Lähdin pohtimaan aihetta syksyn ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. Ideat ja ajatukset harhailivat, eikä mistään oikein saanut otetta. Tuntui, että monet omat asiat ovat tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vaiheessa, ja edessä syksyllä olisi vain yksi päämäärä: saada opinnot ajoitettua niin, että keväällä koittaisi ammattikorkeakoulusta valmistuminen. Moni asia tuntuu olevan auki ja kiinni yhtä aikaa, ja sekös laittaa myös mielen tyhjäksi ideoista. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin on, että tällä hetkellä siedän jännitteitä ja keskeneräisyyttä hienosti ja ajattelen, että syksy on mahdollisuuksien aikaa.

Siispä päätin kirjoittaa syksystä.

Ihanasta kesästä koittaa syksy. Sen huomaa muuttuvasta luonnosta ja  ihmisten aktivoitumisesta tekemistensä ääreen. Hössöttämisestä. Siitä, että itse suunnittelee ja täyttää taas ahkerammin kalenteriaan – mikä on täysin hyväksyttävää. Kuullaan, kysellään, kaikilla on jo selvät suunnitelmat. Paineitakin alkaa olla ilmassa Samalla sitä haluaisi sanoa ”rauhoittukaa!” ja pysytellä omassa kesäkuplassa vielä hetken. Ei kaiken tarvitse muuttua yhdessä yössä, eihän?

Vuodenaikojen vaihtuminen – se on muutakin kuin vain luonnonmuutoksia ja pukeutumista vallitsevan säätilan mukaan. Vuodenaikojen vaihtuminen on myös odotusten asettamista, olipa se sitten tiedostettua tai tiedostamatonta.

Minä yritän tänä syksynä olla häiriintymättä. Olla häiriintymättä siitä, että antaisin niin itsestä kuin muiltakin tulevien odotusten häiritä suunnitelmaani, joka tuntuu oikealta. Häiriintymättä siitä, että omat pikku ajatukset epäilisivät tai käskisivät tehdä toisin. Sillä kyllä, tämä kantaa!

Muutosten tuulet tuovat samalla jonkin verran ahdistusta ja valtavan määrän mahdollisuuksia. On orastava tunne, että tiedän, kumpaan päin pitää katsoa. Kaikki on mahdollista! Jos joku muu, miksen minäkin?

Siinä samalla yritän muistaa nauttia syksystä. Pienet asiat ovat suurten asioiden valossa sitä parasta mindfulnessia; tv-sarjan katsominen kotisohvalla, syksyn raikkaat aamut, kotimaiset omenat, suurin piirtein kaikki oranssit jutut ja sileiden sukkahousujen jalkaan laittaminen kesän jälkeen.



Anna

03 syyskuuta 2019

Ystävyys yhdistää...

Jäsenen blogikirjoitus:


Muistatko laulun:


”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään…”



Kaikki ihmiset eivät tykkää villasukista. Villa voi kutittaa, eikä jokaisen mielestä se ole ollenkaan mukava iholla. Toiset tykkäävät valkoisista puuvillasukista, toiset kirjavista villasukista, joidenkin sukkalaatikko on täynnä mustia pukusukkia ja joillakin sukat ovat aina eri paria, koska se toinen on aina hukassa. Ja sitten on vielä paljasjalkakävelijät ja ne, joitten varpaat palelevat aina, mikä tahansa sukka niitä yrittääkin lämmittää.

Ystävyys on sellainen erikoinen aihe, joka erityisherkän päässä pyörii aika paljon. Päänsääntöisesti sen takia, että aistii muitten olotiloja ja analysoi jatkuvasti. Onko tässä hyvä olla? Mitä hän oikeasti ajatteli, kun sanoi noin? Oliko tuolla katseella joku erityinen tarkoitus? Miksi hän ei soittanut takaisin? Sanoinko liian suoraan? Ymmärsinkö hänen viestinsä oikein? Mistä menee raja tuttavuuden ja ystävyyden välissä? Jne. jne…

Uskallan väittää, että tavalla tai toisella, me kaikki tarvitsemme ystäviä. Joskus se voi olla oma kaveriporukka, jolla nähdään viikonloppuna, jollekin se on lemmikki, paras ystävä voi olla puoliso tai ehkä joku, jonka kanssa tavataan kerran vuodessa. Eri elämän vaiheissakin ystävyyden merkitys muuttuu. Päiväkoti-ikäiselle se on yhdessä leikkimistä, teini-iässä yhteen kuulumista. Parisuhde, työpaikka, muutto, lapset, kaikki nämä joko luovat mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille tai varmistavat vanhojen ystävyssuhteiden tarvetta.

Minulle ystävät ovat tärkeitä. Tarvitsen heitä välillä enemmän, välillä vähemmän. Ennen kaikkea tarvitsen sitä, että ystävyys olisi aito. Ystävän ei pitäisi hymyillä, kun oikeasti ärsyttää. Eikä kaunistella totuutta, kun asiat eivät näytä hyvältä. Mutta ystävän pitää olla olemassa ja kohdata toinen aitona.

Itse asiassa ystävyyttä voisi verrata parisuhteeseen, koska siinä toimivat samat säännöt. Ilman rehellisyyttä, empatiaa, luottamusta ja iloa se kuolee. Kuollutta suhdetta ei kannatta tekohengittää. Siinä vaiheessa on hyvä tunnustella itsessä, miltä tilanne tuntuu. Olen itse luopunut ihmissuhteista, jotka ovat kestäneet pitkään ja olleet hyviä. Mutta elämä muuttuu ja ihmiset muuttuvat ja meidän roolimme toistemme elämissä muuttuu. Jos suhteessa ei ole sitä oikeaa tunnetta, sitä ei myöskään pystyy sinne kehittämään. Ihan samalla tavalla ihmiset joko rakastavat tai eivät, pakottamalla rakkautta ei syntny. Ja sitten voi olla ystävyyssuhteita, jotka vain tupsahtavat elämäämme yhtäkkiä. Joskus vain tavataan ihmisiä ja se tuntuu heti oikealta. Se tunne, kun voi yhdessä nauraa ja olla vain, kun tiedät että toinen ymmärtää ja nauttii seurastasi. Se luottamus. Rehellisyys. Läsnäolo.

Sain vuosia sitten syntymäpäiväkortin, jossa luki ”ystävyys yhdistää”. Olen pitänyt sen tallessa ja aina kun katson sitä, tule lämmin olo. On sanottu, että meidän pitäisi ympyröidä itsemme ”meidän” ihmisillä. Niillä, jotka ovat siinä koska haluavat olla. Koska se yhdistää meitä.

Niinpä voin todeta, että ei ole oikeastaan mitään väliä, minkälaisista sukista kukin tykkää. Tärkeintä on että jokaiselle sukalle löytyy pari 😉


Cathy