Herkän naisen alastatus

Jäsenen blogikirjoitus:

Vahvimmin muistan lapsuudestani varsinkin isäni puheet siitä, miten olemme alempiarvoisia työläistaustoinemme. Hän oli kansakoulun käynyt ja omien sanojensa mukaan muonamiehen poika. Kylläkin myöhemmin itseoppinut työssään laitosmiehestä kirvesmiehen ammatin. Lisäksi ehti perustaa ja pyörittää vuosikymmeniä omaa putkialan yritystä. Ehkä yrittäjänä hänen oma statuksensa hiukan nousi tai identiteettinsä ainakin muuttui.


Äidin puolella perintönä on evakkous. Lapsuudessaan sodanajan Karjalassa hän pystyi käymään vain muutaman luokan kansakoulua. Sitten piikomaan ihmisten koteihin ja leipomoon leipojaksi. Myöhemmin pienten lasten kanssa kotona ompelijana, talonmiehenä ja myyjänä sekä viimein myös osakkaana ja toimijana perheyrityksessä.


Molemmilta olen siis perinyt jonkin verran käden taitoja  sekä ympäröivään maailmaan kohdistuvan asenteen, että ponnistan jotenkin alapuolelta muiden. Sain toki hienoa kannustusta perheeltäni opiskeluihini ja muutoinkin elämääni. Olen perheen ainoa akateemisesti koulutettu ja opiskellut käytännössä koko elämänkaaren ajan. Toki myös vanhemmat ovat olleet ahkeria oppimaan uutta, äiti taideharrastusten saralla ja isäni ammatillisesti sekä yhteiskunnallisesti yrittäen vaikuttaa poliitikkoihin mm. vesivessojen kieltämiseksi rantatonttialueilla.


Herkkyys yhdistettynä alastatukseen on ollut haavoittavaa ja raskasta kantaa. Tuohon työläistaustan taakkaan eli kokemaani heikkoon omanarvontuntoon tutustuin vasta aikuisiällä, kun oivalsin aikuiskasvatuksen opinnoissa avoimessa yliopistossa, että tässähän on asiaa juuri minulle. Perusasetelman tiedostaminen oli avartava kokemus, ja sillä tiellä ollaan edelleen itsetutkiskelujen ja erilaisten taitojen oppimisessa.


Toisaalta voinen todeta, että olen myös jonkinasteisesti sokea omalle puolustuskannalleni sekä EN ole OK -asenteelleni. Kannan huonous- ja häpeätaakkaa edelleen (lähinnä kai naisena olemisen näkökulmasta), vaikka olen sitä pystynyt hiukan matkan varrella keventämäänkin. Rankat ovat olleet itkut, mutta ne ovat olleet puhdistavia ja eteenpäin vieviä. Muita selviytymiskeinoja ovat olleet mm. hidastaminen (slow down), retriitit, mindfulness, jooga ja draama-/toiminnalliset menetelmät (opin itse ja olen voinut ohjaus- ja opetustyössä niitä hyödyntää) sekä työnohjausopinnot.

Toisaalta osaan jo paremmin pitää huolta itsestäni ja kokea hetkittäin olevani tasa-arvoinen muiden kanssa (MINÄ OK - SINÄ OK). Nykyään osaan olla armollisempi itselleni ja sitä kautta myös muille. Kannan itse vastuun elämästäni ja muistan kuunnella säännöllisesti sisintäni. Näen myös herkkyyteni nyt uudessa valossa. kun vihdoin tiedostin, että se ei ole vika josta pitää päästä eroon, vaan pysyvä elementti jonka kanssa elän koko elämäni. Suomen Erityisherkät ry:n toiminnassa on antoisaa olla mukana sekä vapaaehtoisena että jäsenenä. Voin tarkastella joko itsekseni tai luotettavien muiden herkkisten kanssa sekä nykyistä että mennyttä aikaa uusien ”silmälasien” läpi. Jokainen päivä on uusi seikkailu.



Merja Leppänen