Erityisherkkänä lavatansseissa

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Suomen kesä ja lavatanssit. Voiko idyllisempää olla. Rantalavan tunnelmaa, vaaleat kesäyöt, tangon kaiho tai kesäisen valssin keveys. Mutta missä tässä on erityisherkän paikka ja kokemusmaailma tanssin pyörteissä? Onko tanssipaikkojen keskittyminen ja massalavojen tungos sekä paritanssin muuttuminen osin taitolajiksi jotakin sellaista, joka tekee tanssilavakulttuurin vieraaksi erityisherkille? Olen 15 vuotta harrastanut lavatanssia, alkuvuosina jopa hurahtanut siihen. Tässä blogissa avaan kokemuksiani.

Viiden vuoden tietämyksellä erityisherkkyydestä voin eritellä, mikä lavatansseissa vetoaa minuun ja mitkä asiat ja ilmiöt olen vastaavasti kokenut haasteellisiksi. Aloitan myönteisistä puolista. Elämyshakuisuus on tässäkin minulle se keskeinen asia. Kesäinen tanssi-ilta on elämyksiä täynnä.

Yhteiskuva tangokuningatar Heidi Pakarisen kanssa.

Musiikki, artisti tai bändi, suomalaisen iskelmän melankolinen kauneus ja tunteellisuus. Se vie mennessään. Samoin myös tanssi-illassa ja tanssipaikassa on jotakin ainutlaatuista, odotusta, jännitystä. Minua kiinnostaa aina uudet tanssipaikat. Mikä siellä on tunnelma, keitä on tanssimassa, miltä tuntuu tanssia ennestään täysin tuntemattoman naisen kanssa.

Toiseksi tanssin kehollisuus. Kyse ei ole tanssilajin teknisestä hallinnasta, vaan miten  tanssi on kehossa ja miten paritanssissa kehot kohtaavat ja parhaimmillaan sulautuvat. Varsin pian tanssiaktiivisuuteni alettua löysin, opin ja innostuin ruotsalaisesta bugg-tanssityylistä. Sen ja ylipäätään ruotsalaisen tanssimusiikin takia olen tehnyt kuusi tanssimatkaa Ruotsiin. Ruotsinsuomalainen bugg-opettaja Kalle Palo kiteytti joitakin vuosia sitten pitäessään kurssia Äänekoskella tanssin oleellisuuden seuraavasti: ”När man dansar bugg, viktigast är inte tekniken. Viktigast är känslan”. Känslan, tunne, joka on kehossa ja kokonaisvaltaisesti. Tämä sopii kaikkeen paritanssiin, ei vain buggaan. Tänä juhannuksena Kangasniemen Syvälahden lava saavutin tuntemattoman naisen kanssa tanssiessani jonkinlaisen sulavuuden, jossa rakentui lähes maaginen yhteys. Ja miten kauniisti hän sen sanoitti: ”ymmärrän, miten hän tanssii”. Se, se on sensitiivisen viejän salaisuus.

Gröna Lundin tanssilava Tukholmassa.

Tanssin harrastaminen tarjoaa erilaisia kokemuksia, joista muodostuu unohtumattomia muistoja. Muistan kun ensimmäistä kertaa tanssin Gröna Lundin lavalla ja nuori tukholmalaisnainen tanssi niin sulavasti, että olin lähes lumomaailmassa ymmärtäen samalla jotakin syvää bugg-olemuksesta. En voi koskaan unohtaa Kari Tapion keikkaa Kuopion Ilveskasinolla pari vuotta ennen hänen poismenoaan. Miten ihmeellinen ääni ja tulkintakyky hänellä oli. Puumalan Pistohiekan lavan Taikakuun keikan ja kuuman tanssi-illan päätteeksi uinti Saimaassa oli jotakin ainutlaatuista. Dragsfjärdin Furulundissa Elisa´s-bändin keikalla tuntui paikalla olevan koko kyläyhteisö ja muodostui ehkä parhaat bileet, mitä olen tanssikehyksessä saanut kokea. Useasti käydessäni Joensuun tanssileirillä viikon huipennuksena Liperin lavalla tanssiharrastajilla oli uskomaton yhteishenki ja upea mieliala. Muistoja ihmisistä, artisteista, paikoista, hetkistä. Ja nämä muistot ovat myös hyvin emotionaalisia.

Mutta aina ei ole lavatansseissa kivaa. Joskus tuntuu, että se on jonkinlainen ekstroverttiyden temmellyskenttä. Tunnen olevani sielläkin tarkkailija, ulkopuolinen. Vuosikymmen sitten kävin tanssi-iltojen lisäksi aktiivisesti myös kursseilla. Silti tunsin, että jäin ulkopuoliseksi tanssiaktiivien heimosta. Harrastajat muodostavat yhteisön, jossa on omat sosiaaliset rakenteensa ja käytäntönsä. Ikään kuin olisin toisaalta halunnut kuulua sinne, mutta samalla koin olevani erilainen. En ole koskaan esimerkiksi innostunut kimppakyydeistä. Syyllistin itseäni tästä, koska oikea tanssiaktiivi tietysti menee tanssipaikalla yhdessä muiden samanlaisten kanssa. Nyt ymmärrän, että erityisherkkänä haluan meno- ja paluurauhaa sekä ajankäyttöön liittyvän itsemääräämismahdollisuuden. Tietysti yksittäisen ystävän kanssa on kiva mennä tansseihin.

Normitanssi-ilta mahdollistaa yli kymmenen erillisen tanssilajin tanssimisen. Kurssit ovat suosittuja, lajeja opitaan ja halutaan tulla paremmaksi. Joillekin se voi olla pääasia. Olen tanssittanut lukuisia naisia, joista ei päälle näy se Kalle Palon peräänkuuluttama tunne. Pidetään ikävää. Syy voi joskus olla se, että olen tanssitettavan mielestä ”liian huono teknisesti”. Pahempaa tämä lienee toisinpäin eli naiset kertovat miehistä, jotka kuvittelevat itse olevansa jotakin suurta ja taitavaa. Mutta omalla kohdalla erityisherkkänä jonkin edes pienen yhteyden saavuttamattomuus tekee surulliseksi.

Tanssi-illan ärsyketulva ei suoranaisesti ole rasittanut minua. Vapunaattona ja juhannuksena tanssijoita on ”liikaa”, mutta minusta se on vaan hienoa. Tönimiset, törmäykset, sinänsä nykyisin tanssipaikoilla hyvin harvinaisten humalaisten kohelluskoreografiat jne. kuuluvat asiaan eivätkä pilaa omaa mielialaani.Sen sijaan, varsinkin suurimman aktiivisuuteni aikana, ylikuormituin tanssimisesta itsessään. Liian vähän taukoja, liikaa innostumista ja intensiteettiä ja tietysti viimeiseen valssiin saakka piti pyörähdellä. Keho kävi ylikierroksilla ja illan jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa ja yöuni jäi muutamaan torkkuilutuntiin. Itseaiheutettua siis, mutta nykyisin rentouduin tanssimisen välillä kunnon tauoilla havainnoimalla tunnelmaa ja ihmisiä. Niin myös tänä kesänä. Joten ”saanko luvan?”

Hannu Sirkkilä 
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja