Kehollisuudesta erityisherkkänä

 Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Västanfjärdin merimaisemia.

Erityisherkkinä aistimme vastaanottavat erilaisia ulkoisia ärsykkeitä eritellen niiden yksityiskohtaisia vivahteita. Havaintojen kohde on yhtälailla oma olemisemme. Ja siksi keholliset tuntemukset ja kokemukset ovat loppumaton huomioinnin aines. Minua kiinnostaa tämä koko ajan enemmän ja enemmän. Siksi kesävapaalla osallistuin Kemiönsaaren Västanfjärdissä pidetylle kaksipäiväiselle  Essential Motion^®-kurssille, jossa kouluttajina toimivat Riitta Saarikko ja Pirjo Salo.

Minä kehossani olin väsynyt. Tämä oli keskeinen kokemukseni kahden päivän aikana. En kokenut kolotuksia, kipuja vaan kokonaisvaltaisesti lepoa ja asettumista huutavaa väsyneisyyttä. Uusi työ helmikuusta alkaen, junamatkat, kotimajoittumiset ties missä oksentelevine kissoineen ja olohuoneen sohva makuupaikkoineen ja lopulta muutto juhannuksen jälkeen olivat melkoinen koitos. Sen jälkikuormitus sai kurssilla tilan olla, asettua ja tulla paremmin koettavaksi. Sain armon itselleni ja sille, että lähes päästä varpaisiin olin uupumisen tilassa. Mielenkiintoisesti myös kehon liike voi olla lepoa ja ennen kaikkea muoto purkaa ylivirityksiä.

Kurssilla saimme liikkua tilassa, improvisoitua erilaisen musiikin tahdissa, tanssia, leikkiä,  äännähdellä, asettua ja taas lähteä. Välillä olimme hiljaisuudessa. Tein havaintoja, että kehoni ei ole rajoite vaan mahdollisuus. Tuntui, etten voi edes täysin tietää, mitä kaikkea voin kokea, saavuttaa ja vielä enemmän avautua. Siis kehollisesti. Harjoituksissa koin välillä olevana isosiipinen lintu taivaalla. Tai hetken kuluttua kömpivä luolaotus. Tai kuin balettitanssija. Ehkä minusta tulee vielä joskus sellainen. Ainakin mieleni tasolla.

Läsnäolon tietoisuus. Minua hämmästytti, miten nopeasti kurssilla olin mindfulness-mielentilassa. Se vain tuli, en siihen pyrkinyt. Olo oli täysin tyyni eikä ollut ajatusten virtaa. En pyrkinyt mediaatiolla siihen. Liike ja liikkeen tunnistaminen loi huomaamattoman perustan jonkinlaiselle harmoniselle yhteydelle oman itsen, kyseisen hetken ja jopa universaalisen kytkennän kokemiselle.

Erään harjoituksen tein ulkona. Lämmin sää ja Västanfjärdin kauniit merimaisemat loivat kehystä. Istuin laiturilla. Koin neljä elementtiä yhdistävänä voimana. Auringon tuli, vesi, laiturin puu maaenergiana, ohut tuulenhenkäys. Selkeää, koettavaa. Ajan pysähdys, tai liikkumista ajassa eestaas.

Kurssi loi matkaa läpi elämän. Millaista polkua olen kulkenut ja miten siihen liittyy kokemukset kehostani. Olen oppinut paljon ja kehoni antaa esimerkiksi viestin, mitä syödä, mitä välttää. Kehossa on viisaus.

Hannu Sirkkilä 
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

Pesäpallo-ottelun katsomossa

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Manse PP:n ottelu Kaupin pesäpallostadionilla.

Keskiviikkona olin ensimmäistä kertaa täällä Tampereella seuraamassa naisten superpesiksen Manse PP:n ottelua. Olen kolmena kautena käynyt katsomassa Jyväskylän Kirittärien otteluita. Pesäpallo-ottelussa on oma tunnelmansa, joka on minulle mieleen. Se, koukutus, on yllättänyt minut, kun pesäpallo ei ole aiemmin ollut mikään erityinen kiinnostukseni kohde. Tämä saakin minut pohtimaan urheilutapahtumien seuraamista erityisherkkänä niin paikan päällä kuin vaikkapa TV-ruudun ääressä. Mikä laji tai millainen tapahtuma voi olla sopiva tällaiselle mielenlaadulle?

Lavatanssiblogissani viittasin siihen, että mitkä tahansa tilaisuudet, joissa on paljon ihmisiä ja joissa esiintyy tungosta, saattavat olla ylitsepääsemätön haaste erityisherkille. Sama pätee varmasti urheilutilaisuuksiinkin. Olisiko siis erityisherkälle mieleinen jokin Herkkälän kunnanmestaruuskilpailut, jossa vallitsee leppoisa kylätapahtuman tunnelma ja iloitaan vilpittömästi urheilijoiden ponnisteluista kaikkia arvostaen? Minun on esimerkiksi vaikea kuvitella meneväni jääkiekko-otteluun. On liikaa ihmisiä ja katsomokulttuurista on muodostunut kielteinen kuva.

Seuraan monia urheilulajeja TV:stä, netistä, lehdistä. Viime vuosien aikana sitten monien hiljaisten vuosien jälkeen olen jälleen innostunut menemään myös paikan päälle. Mutta kuitenkin tarkalla valinnalla. Pesäpallo on siis numero yksi minulle, mutta myös muutamat yleisurheilu- ja jalkapallokokemukset ovat olleet myönteisiä. Pesäpallossa vallitsee oma odottava tunnelmansa. Peli on hyvin taktinen, joka tekee siitä seuraajalle mielenkiintoisen ja samalla myös haasteellisen. Se on myös etnologisesti kiintoisa. Hutunkeitto, avausheitot tai koko joukkueen juokseminen kolmospesälle onnittelemaan, kun pelaaja on lyönyt kunnarin, ilmentää lajin kulttuurisia elementtejä ja rituaaleja. Ehkä eräs tärkeä puoli on myös se, että lajissa ei ole suoranaista vastustajakontaktia. Monet joukkuelajithan perustuvat vastustajan estämiseen tai jonkinlaiseen vahingoittamiseen.

Koimme toukokuussa Suomessa melkoista jääkiekkohuumaa yllätysmaailmanmestaruuden myötä. Voitot, jännittävät hetket ja kamppailut herättävät meissä suuria tunteita, myötäelämistä, jännittämistä, pettymystä, iloa ja onnea. Vaikea sanoa, että koemmeko sitten erityisherkkinä näitä urheilutunteita enemmän tai syvemmin verrattuna suureen enemmistöön.

Jyväskylän Kirittärien Suomen mestaruusjuhlaa 2018.

Viime syyskuussa sain ensimmäistä kertaa katsojana kokea sen, kun jokin joukkue voittaa ratkaisevassa pelissä Suomen mestaruuden. Keskikentällä oli sykähdyttävää seurata Jyväskylän Kirittärien pelaajien ja myös valmentajien ja joukkueen johdon onnea, pursuavaa helpottunutta iloa. Aistin niitä tunteita ja oli hieno hetki olla paikan päällä.


Oma lukunsa on urheilutapahtumien tuottaminen. Onneksi siinä on menty eteenpäin. Mikään ei ole niin kammottavaa kuin surkeasti tuotetut tapahtumat, olivatpa ne sitten urheiluun, kulttuuriin tai johonkin muuhun liittyviä. Lipunmyynnin järjestelyt, wc-tilat, myyntipisteet, roskikset, kuulutukset ja juonnot. En ole pikkutarkka erityisherkkä, mutta tapahtumatuotannon perusasioilla osoitetaan se, että yleisöstä välitetään ja halutaan tarjota laatua ja viihtyvyyttä.

Koska olen elämyshakuinen erityisherkkä, urheilutapahtumien tunnelma kiinnostaa ja kutkuttaa minua. Erityisherkät ry:n toimisto on Tammelan palloilustadionin vieressä. Odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan Tampereen Ilveksen tasokasta jalkapalloa tuohon sadan metrin päähän. Olympiakisoihin en aio koskaan mennä, mutta Saksan Bundesliigan jalkapallo-ottelu on haaveenani. Mikä on sinun urheilutapahtumien suosikkisi tai haaveesi?

Hannu Sirkkilä 
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

Erityisherkkänä lavatansseissa

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Suomen kesä ja lavatanssit. Voiko idyllisempää olla. Rantalavan tunnelmaa, vaaleat kesäyöt, tangon kaiho tai kesäisen valssin keveys. Mutta missä tässä on erityisherkän paikka ja kokemusmaailma tanssin pyörteissä? Onko tanssipaikkojen keskittyminen ja massalavojen tungos sekä paritanssin muuttuminen osin taitolajiksi jotakin sellaista, joka tekee tanssilavakulttuurin vieraaksi erityisherkille? Olen 15 vuotta harrastanut lavatanssia, alkuvuosina jopa hurahtanut siihen. Tässä blogissa avaan kokemuksiani.

Viiden vuoden tietämyksellä erityisherkkyydestä voin eritellä, mikä lavatansseissa vetoaa minuun ja mitkä asiat ja ilmiöt olen vastaavasti kokenut haasteellisiksi. Aloitan myönteisistä puolista. Elämyshakuisuus on tässäkin minulle se keskeinen asia. Kesäinen tanssi-ilta on elämyksiä täynnä.

Yhteiskuva tangokuningatar Heidi Pakarisen kanssa.

Musiikki, artisti tai bändi, suomalaisen iskelmän melankolinen kauneus ja tunteellisuus. Se vie mennessään. Samoin myös tanssi-illassa ja tanssipaikassa on jotakin ainutlaatuista, odotusta, jännitystä. Minua kiinnostaa aina uudet tanssipaikat. Mikä siellä on tunnelma, keitä on tanssimassa, miltä tuntuu tanssia ennestään täysin tuntemattoman naisen kanssa.

Toiseksi tanssin kehollisuus. Kyse ei ole tanssilajin teknisestä hallinnasta, vaan miten  tanssi on kehossa ja miten paritanssissa kehot kohtaavat ja parhaimmillaan sulautuvat. Varsin pian tanssiaktiivisuuteni alettua löysin, opin ja innostuin ruotsalaisesta bugg-tanssityylistä. Sen ja ylipäätään ruotsalaisen tanssimusiikin takia olen tehnyt kuusi tanssimatkaa Ruotsiin. Ruotsinsuomalainen bugg-opettaja Kalle Palo kiteytti joitakin vuosia sitten pitäessään kurssia Äänekoskella tanssin oleellisuuden seuraavasti: ”När man dansar bugg, viktigast är inte tekniken. Viktigast är känslan”. Känslan, tunne, joka on kehossa ja kokonaisvaltaisesti. Tämä sopii kaikkeen paritanssiin, ei vain buggaan. Tänä juhannuksena Kangasniemen Syvälahden lava saavutin tuntemattoman naisen kanssa tanssiessani jonkinlaisen sulavuuden, jossa rakentui lähes maaginen yhteys. Ja miten kauniisti hän sen sanoitti: ”ymmärrän, miten hän tanssii”. Se, se on sensitiivisen viejän salaisuus.

Gröna Lundin tanssilava Tukholmassa.

Tanssin harrastaminen tarjoaa erilaisia kokemuksia, joista muodostuu unohtumattomia muistoja. Muistan kun ensimmäistä kertaa tanssin Gröna Lundin lavalla ja nuori tukholmalaisnainen tanssi niin sulavasti, että olin lähes lumomaailmassa ymmärtäen samalla jotakin syvää bugg-olemuksesta. En voi koskaan unohtaa Kari Tapion keikkaa Kuopion Ilveskasinolla pari vuotta ennen hänen poismenoaan. Miten ihmeellinen ääni ja tulkintakyky hänellä oli. Puumalan Pistohiekan lavan Taikakuun keikan ja kuuman tanssi-illan päätteeksi uinti Saimaassa oli jotakin ainutlaatuista. Dragsfjärdin Furulundissa Elisa´s-bändin keikalla tuntui paikalla olevan koko kyläyhteisö ja muodostui ehkä parhaat bileet, mitä olen tanssikehyksessä saanut kokea. Useasti käydessäni Joensuun tanssileirillä viikon huipennuksena Liperin lavalla tanssiharrastajilla oli uskomaton yhteishenki ja upea mieliala. Muistoja ihmisistä, artisteista, paikoista, hetkistä. Ja nämä muistot ovat myös hyvin emotionaalisia.

Mutta aina ei ole lavatansseissa kivaa. Joskus tuntuu, että se on jonkinlainen ekstroverttiyden temmellyskenttä. Tunnen olevani sielläkin tarkkailija, ulkopuolinen. Vuosikymmen sitten kävin tanssi-iltojen lisäksi aktiivisesti myös kursseilla. Silti tunsin, että jäin ulkopuoliseksi tanssiaktiivien heimosta. Harrastajat muodostavat yhteisön, jossa on omat sosiaaliset rakenteensa ja käytäntönsä. Ikään kuin olisin toisaalta halunnut kuulua sinne, mutta samalla koin olevani erilainen. En ole koskaan esimerkiksi innostunut kimppakyydeistä. Syyllistin itseäni tästä, koska oikea tanssiaktiivi tietysti menee tanssipaikalla yhdessä muiden samanlaisten kanssa. Nyt ymmärrän, että erityisherkkänä haluan meno- ja paluurauhaa sekä ajankäyttöön liittyvän itsemääräämismahdollisuuden. Tietysti yksittäisen ystävän kanssa on kiva mennä tansseihin.

Normitanssi-ilta mahdollistaa yli kymmenen erillisen tanssilajin tanssimisen. Kurssit ovat suosittuja, lajeja opitaan ja halutaan tulla paremmaksi. Joillekin se voi olla pääasia. Olen tanssittanut lukuisia naisia, joista ei päälle näy se Kalle Palon peräänkuuluttama tunne. Pidetään ikävää. Syy voi joskus olla se, että olen tanssitettavan mielestä ”liian huono teknisesti”. Pahempaa tämä lienee toisinpäin eli naiset kertovat miehistä, jotka kuvittelevat itse olevansa jotakin suurta ja taitavaa. Mutta omalla kohdalla erityisherkkänä jonkin edes pienen yhteyden saavuttamattomuus tekee surulliseksi.

Tanssi-illan ärsyketulva ei suoranaisesti ole rasittanut minua. Vapunaattona ja juhannuksena tanssijoita on ”liikaa”, mutta minusta se on vaan hienoa. Tönimiset, törmäykset, sinänsä nykyisin tanssipaikoilla hyvin harvinaisten humalaisten kohelluskoreografiat jne. kuuluvat asiaan eivätkä pilaa omaa mielialaani.Sen sijaan, varsinkin suurimman aktiivisuuteni aikana, ylikuormituin tanssimisesta itsessään. Liian vähän taukoja, liikaa innostumista ja intensiteettiä ja tietysti viimeiseen valssiin saakka piti pyörähdellä. Keho kävi ylikierroksilla ja illan jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa ja yöuni jäi muutamaan torkkuilutuntiin. Itseaiheutettua siis, mutta nykyisin rentouduin tanssimisen välillä kunnon tauoilla havainnoimalla tunnelmaa ja ihmisiä. Niin myös tänä kesänä. Joten ”saanko luvan?”

Hannu Sirkkilä 
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja