Erityisherkkyys elokuvissa

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Vähän aikaa sitten tuli TV:stä ruotsalaisen Lukas Moodyssonin ohjaama elokuva Fucking Åmål (1998). Elokuva kertoo kahden nuoren koulutytön alkavasta rakkaussuhteesta. Katselin tätä suosittua elokuvaa erityisherkkyyssilmin. Toisen päähenkilön, Agnesin (Rebecka Liljeberg) voi tulkita nuoreksi erityisherkäksi, joka vaikuttaa introvertilta, on älykäs, viihtyy yksikseen, tulkitsee tuntemuksiaan kirjoittamalla ja joka koulussa koetaan erilaiseksi ollen utslagen, syrjäytetty ja kiusattu.

Pohdin tässä ja seuraavassa blogissa erityisherkkyyden tunnistamista elokuvissa. Aluksi voin kysyä, että onko kyse vain erityisherkän omassa tunnistamisen kyvyssä ja halusta nähdä elokuvassa jotakin erityisherkkyyden tutunomaisuutta, kuten alun kuvauksessani Fucking Åmål -elokuvan Agnesissa? Vai mistä ylipäätään voin tunnistaa tuon erityisherkkyyden, kun elokuvia on monenlaisia. Elokuvat ovat kiinnostaneet minua aina eikä pelkkänä katsomisen kokemuksena, vaan myös aktiviteetteina. Toimin pitkään Jyväskylässä pohjoismaisen elokuvafestivaalin hallituksessa ja aiemmassa työssäni ammattikorkeakoulussa opetin lähes parivuosikymmentä vuotta elokuvan historiaa, teoriaa ja tulkintaa. Oman erityisherkkyyteni elementti on näin ollut kiinnittyminen monipuolisesti elokuvien lumomaailmaa!

Elokuvan juoni ratkaisuineen ja käänteineen saattaa sisältää herkkyyttä ilmentäviä elementtejä. Rakkausdraama rakentuu usein sen varaan, että vaikeuksien kautta he joko saavat toisensa tai eivät saa toisiaan. Liikutuksen kyynel on vierähtänyt monella vaikkapa Titanic -elokuvaa (1998) katsoessa. Elokuvan kerronnalliset ratkaisut ja juonen eteneminen ovat omiaan tuomaan esille herkkyyskohotuksia. Niihin reagoi toki yhtä lailla myös moni ei-erityisherkkä. Ehkä tällaiset draamaelokuvien lajityypilliset piirteet koukuttavat juuri meitä erityisherkkiä. Vastaavasti emme juurikaan pysty katsomaan väkivaltaelokuvia.

Entä sitten päähenkilöt. Useimmat Aki Kaurismäen elokuvien keskeiset henkilöt ovat yhteiskunnallisten reunamien hahmoja. Jotkut hieman ressukoita kuten vaikkapa Laitakaupungin valot (2006) elokuvan päähenkilö Koistinen (Janne Hyytiäinen). Näillä hahmoilla on kuitenkin vahva samassa asemassa olevien keskinäinen yhteys ja eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden tuntemus kylmien yhteiskunnallisten rakenteiden varjossa. Erityisherkkänä jossakin marginaalissa, mutta samalla sisäisesti lujana.

Päähenkilö voi elokuvan tarinassa olla myös herkkänä jossakin ristiriitaisessa tilanteessa. Viime vuosien huikaisevin esimerkki tästä on palkittu ja arvostettu Juho Kuosmasen (2016) Hymyilevä mies. Jarkko Lahti nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun valmistautuvan Olli Mäen roolissa ilmentää umpirakastuneen nuoren miehen herkkyyttä kahden, hyvin vastakkaisen suuntaumisen asetelmassa: nyrkkeilyn kova maailma vai nuori lempi? Niin kaunis elokuva, niin kaunis rakkaus.

Ohjaaja voi myös kuvata päähenkilöiden elämän todellisuutta jonkinlaisena epämääräisenä hukassa olemisena, joka ei ole niin vierasta meille erityisherkille. Minulla tulee tästä esimerkkinä mieleen Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation (2003), jossa päähenkilöt Bob (Bill Murray) ja Charlotte (Scarlett Johansson) haahuilevat tokiolaisessa todellisuudessa toisiinsa kiinnittyen.
 

Oma klassikkomme, niin kirjana kuin elokuvana, Tuntematon sotilas, sisältää mielenkiintoisen, mutta usein marginaaliin jäävän henkilöhahmon, sotamies Riitaojan. Hänet esitetään sodan kauheuksien keskellä pelkurina, poikkeuksena kiväärikomppaniassa ja vastakohtana kylmäveriselle alikersantti Lehdolle. Historioitsija Ville Kivimäki on kuitenkin nostanut Riitaojan keskeiseksi hahmoksi juuri tuossa herkkyydessään tuomaan näkyväksi sodan julmuutta.

Herkkyyttä voidaan korostaa monin elokuvateknisin keinoin. Henkilöhahmon tunnetilaa voidaan ilmentää kuvakoon vaihtelulla, erityisesti käyttämällä lähikuvaa. Tällöin henkilön tunnemaisema tulee vivahteekkaaksi, erityisherkälle vaivattomaksi erittelyn kohteeksi. Puolalaisen ohjaajaneron Krzysztof Kieślowskin elokuvassa Sininen (1993) kuvataan auto-onnettomuudessa miehensä ja lapsensa menettäneen Julien (Juliette Binoche) mielentilaa toistuvilla lähikuvaotoksilla, mitä vahvistaa Zbigniew Preisnerin pysähdyttävän kaunis musiikki. Päähenkilö on yksin ajatustensa kanssa. Musiikin tehtävänä on tukea tätä mielen hiljaisuutta, jolloin katsojan kokemus herkkyydestä on käsin kosketeltavaa. Jos minun pitäisi nopeasti nimetä jokin erityisherkkyysvaikuttava elokuva, niin se epäilemättä olisi juuri Kieślowskin Sininen paljolti myös Juliette Binochen hukaisevan
roolisuorituksen ansiosta.


Oma lukunsa on elokuvan äänimaisema. Musiikki on tavanomainen keino vahvistaa elokuvan sanomaa ja synnyttää herkkyyskokemuksia. Vastaavasti hiljaisuudella ohjaaja luo ilmapiiriä elokuvan tarinaan ja henkilöiden mielentiloihin. Nostan kuitenkin tämän kirjoitukseni päätteeksi esille Klaus Härön debyyttielokuvan Näkymätön Elina (2003). Elokuvan päähahmoa, Natalie Minnevikin näyttelemää Elinaa, voi pitää yhtenä selkeimpänä erityisherkkyyshahmona. Elina on koulussa syrjitty ja kiusattu kielensä takia, kun suomen kieltä kitkettiin Ruotsin Tornionjokilaaksossa 1950-luvulla. Elina saa voimansa suolla puhumalla ääneen kuolleelle isälleen. Voice over, kertojaääni, ei voine elokuvassa koskaan olla vaikuttavampaa.

Hyvä lukija. Mikä on sinun erityisherkkyyskokemuksesi elokuvista?

Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja