Hyvää kesää kaikille!

               

  Blogin päivittäjätiimi toivottaa 

 kaikille blogin kirjoittajille ja

 lukijoille mukavia kesäpäiviä!

                           

Minä olen täällä

Jäsenen blogikirjoitus:
 
Löytyihän se.
 
Vaan kestihän se. 


Tarvittiin kaikki ne mustarastaat, satakielet.

Tarvittiin helteet.

Tuulet kylmät ja hyiset ja sitten lopulta ne lämpimät.

Ruohikko jonka päällä istua, muurahaisia hätistellä.
 
Taimet, ne kaikki pienet, herkät ja alkavat, täynnä lupausta ja toivoa.


Niityt valkoisesta ja keltaisesta punaiseen ja liilaan, kaikki värit, kerrallako nekin nyt?

Ihmiset niin iloiset, musiikit, laulut ja veisuut.

Tarvittiin niin selkeä kutsu:
Tule jo sieltä! 


Älä jää hämärään.


Tule, minä olen täällä Sinua varten.


Kesä 




Merja Korpisaari

(Julkaistu myös blogissa Palstaltaterve.blogspot.com 7.6.2019)

Erityisherkkyys elokuvissa

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Vähän aikaa sitten tuli TV:stä ruotsalaisen Lukas Moodyssonin ohjaama elokuva Fucking Åmål (1998). Elokuva kertoo kahden nuoren koulutytön alkavasta rakkaussuhteesta. Katselin tätä suosittua elokuvaa erityisherkkyyssilmin. Toisen päähenkilön, Agnesin (Rebecka Liljeberg) voi tulkita nuoreksi erityisherkäksi, joka vaikuttaa introvertilta, on älykäs, viihtyy yksikseen, tulkitsee tuntemuksiaan kirjoittamalla ja joka koulussa koetaan erilaiseksi ollen utslagen, syrjäytetty ja kiusattu.

Pohdin tässä ja seuraavassa blogissa erityisherkkyyden tunnistamista elokuvissa. Aluksi voin kysyä, että onko kyse vain erityisherkän omassa tunnistamisen kyvyssä ja halusta nähdä elokuvassa jotakin erityisherkkyyden tutunomaisuutta, kuten alun kuvauksessani Fucking Åmål -elokuvan Agnesissa? Vai mistä ylipäätään voin tunnistaa tuon erityisherkkyyden, kun elokuvia on monenlaisia. Elokuvat ovat kiinnostaneet minua aina eikä pelkkänä katsomisen kokemuksena, vaan myös aktiviteetteina. Toimin pitkään Jyväskylässä pohjoismaisen elokuvafestivaalin hallituksessa ja aiemmassa työssäni ammattikorkeakoulussa opetin lähes parivuosikymmentä vuotta elokuvan historiaa, teoriaa ja tulkintaa. Oman erityisherkkyyteni elementti on näin ollut kiinnittyminen monipuolisesti elokuvien lumomaailmaa!

Elokuvan juoni ratkaisuineen ja käänteineen saattaa sisältää herkkyyttä ilmentäviä elementtejä. Rakkausdraama rakentuu usein sen varaan, että vaikeuksien kautta he joko saavat toisensa tai eivät saa toisiaan. Liikutuksen kyynel on vierähtänyt monella vaikkapa Titanic -elokuvaa (1998) katsoessa. Elokuvan kerronnalliset ratkaisut ja juonen eteneminen ovat omiaan tuomaan esille herkkyyskohotuksia. Niihin reagoi toki yhtä lailla myös moni ei-erityisherkkä. Ehkä tällaiset draamaelokuvien lajityypilliset piirteet koukuttavat juuri meitä erityisherkkiä. Vastaavasti emme juurikaan pysty katsomaan väkivaltaelokuvia.

Entä sitten päähenkilöt. Useimmat Aki Kaurismäen elokuvien keskeiset henkilöt ovat yhteiskunnallisten reunamien hahmoja. Jotkut hieman ressukoita kuten vaikkapa Laitakaupungin valot (2006) elokuvan päähenkilö Koistinen (Janne Hyytiäinen). Näillä hahmoilla on kuitenkin vahva samassa asemassa olevien keskinäinen yhteys ja eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden tuntemus kylmien yhteiskunnallisten rakenteiden varjossa. Erityisherkkänä jossakin marginaalissa, mutta samalla sisäisesti lujana.

Päähenkilö voi elokuvan tarinassa olla myös herkkänä jossakin ristiriitaisessa tilanteessa. Viime vuosien huikaisevin esimerkki tästä on palkittu ja arvostettu Juho Kuosmasen (2016) Hymyilevä mies. Jarkko Lahti nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun valmistautuvan Olli Mäen roolissa ilmentää umpirakastuneen nuoren miehen herkkyyttä kahden, hyvin vastakkaisen suuntaumisen asetelmassa: nyrkkeilyn kova maailma vai nuori lempi? Niin kaunis elokuva, niin kaunis rakkaus.

Ohjaaja voi myös kuvata päähenkilöiden elämän todellisuutta jonkinlaisena epämääräisenä hukassa olemisena, joka ei ole niin vierasta meille erityisherkille. Minulla tulee tästä esimerkkinä mieleen Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation (2003), jossa päähenkilöt Bob (Bill Murray) ja Charlotte (Scarlett Johansson) haahuilevat tokiolaisessa todellisuudessa toisiinsa kiinnittyen.
 

Oma klassikkomme, niin kirjana kuin elokuvana, Tuntematon sotilas, sisältää mielenkiintoisen, mutta usein marginaaliin jäävän henkilöhahmon, sotamies Riitaojan. Hänet esitetään sodan kauheuksien keskellä pelkurina, poikkeuksena kiväärikomppaniassa ja vastakohtana kylmäveriselle alikersantti Lehdolle. Historioitsija Ville Kivimäki on kuitenkin nostanut Riitaojan keskeiseksi hahmoksi juuri tuossa herkkyydessään tuomaan näkyväksi sodan julmuutta.

Herkkyyttä voidaan korostaa monin elokuvateknisin keinoin. Henkilöhahmon tunnetilaa voidaan ilmentää kuvakoon vaihtelulla, erityisesti käyttämällä lähikuvaa. Tällöin henkilön tunnemaisema tulee vivahteekkaaksi, erityisherkälle vaivattomaksi erittelyn kohteeksi. Puolalaisen ohjaajaneron Krzysztof Kieślowskin elokuvassa Sininen (1993) kuvataan auto-onnettomuudessa miehensä ja lapsensa menettäneen Julien (Juliette Binoche) mielentilaa toistuvilla lähikuvaotoksilla, mitä vahvistaa Zbigniew Preisnerin pysähdyttävän kaunis musiikki. Päähenkilö on yksin ajatustensa kanssa. Musiikin tehtävänä on tukea tätä mielen hiljaisuutta, jolloin katsojan kokemus herkkyydestä on käsin kosketeltavaa. Jos minun pitäisi nopeasti nimetä jokin erityisherkkyysvaikuttava elokuva, niin se epäilemättä olisi juuri Kieślowskin Sininen paljolti myös Juliette Binochen hukaisevan
roolisuorituksen ansiosta.


Oma lukunsa on elokuvan äänimaisema. Musiikki on tavanomainen keino vahvistaa elokuvan sanomaa ja synnyttää herkkyyskokemuksia. Vastaavasti hiljaisuudella ohjaaja luo ilmapiiriä elokuvan tarinaan ja henkilöiden mielentiloihin. Nostan kuitenkin tämän kirjoitukseni päätteeksi esille Klaus Härön debyyttielokuvan Näkymätön Elina (2003). Elokuvan päähahmoa, Natalie Minnevikin näyttelemää Elinaa, voi pitää yhtenä selkeimpänä erityisherkkyyshahmona. Elina on koulussa syrjitty ja kiusattu kielensä takia, kun suomen kieltä kitkettiin Ruotsin Tornionjokilaaksossa 1950-luvulla. Elina saa voimansa suolla puhumalla ääneen kuolleelle isälleen. Voice over, kertojaääni, ei voine elokuvassa koskaan olla vaikuttavampaa.

Hyvä lukija. Mikä on sinun erityisherkkyyskokemuksesi elokuvista?

Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

Erityisherkkänä työelämässä, osa 5/5

Jäsenen blogikirjoitus:

Millaista olisi ollut kokea tämänpäiväinen työpäivä ilman erityisherkkyyttä? Olisiko se ollut merkittävästi erilaisempi? Ehkä huomattavasti helpompi, vai vähän vaikeampi? Vai eroaisiko se millään tavalla?

En tiedä, enkä saa koskaan tietää. Harvemmin sitä tulee pohdittua, miten ei-erityisherkkä kokisi asiat, sillä neutraalina ominaisuutena erityisherkkyys vain on, ja mehän voimme kokea asiat vain oman päämme sisällä ja omasta perspektiivistä. Ihan normaalienkin päivien aikana erityisherkkyys voi tuoda mieleen asioita, joista on vaikea päästää irti ja jotka haastavat omaa työpäivää. Toisaalta yhtä lailla erityisherkkyys voi olla suurin ilon tuoja tai, niin kuin sanoin, asia joka vain on. Ilman sen kummempaa hehkutusta tai dramatisointia.

Moni asia muuttuu kuitenkin mielenkiintoiseksi, kun niitä tarkastelee tämän synnynnäisen ominaisuuden kautta. Jaksaisiko sitä joskus kirjoittaa työpäiväkirjaa? Tänä perjantaina, toukokuun viimeisenä päivänä, oli taas monenlaisia tuntemuksia ja vivahteita päivässä. Päiväni oli melko rauhallinen, eikä päivän aikana ollut juurikaan palavereja, kokouksia tai paikasta toiseen menemistä. Nautin niistäkin. Vaihtelu virkistää, ja olisipa aina niin, että asettautuisi tietynlaiseen energiaan aina päivän alkaessa. Minun perjantaini oli kuitenkin rauhallinen, tehokas mutta myös leppoisa.

Aamu: Aamulla oli jäykkyyttä ja lievää ärsytystä ilmassa. Ärsyynnyin itseeni, kun en ollutkaan noussut ylös sängystä suunnitelmien mukaan, vaikka minulla on liukuva työaika ja aikaa reilusti. Yritän lykätä tuntemuksia tuonnemmas ja pieni ääni takaraivossani sanoo, että otahan iisisti vaan. Jätän meikkaamatta, ja laitan päälle mukavat vaatteet, joissa on helppo liikkua. Työmatkalla on taas ruuhkaa, ja huomaan pinnani kiristyvän. Koen siitä vähän huonoa omatuntoa, sillä oikeasti töihin on mukava mennä.

Päivä: Fiilis paranee, kun pääsen työtehtävissä eteenpäin. Mukavien tyyppien seura rentouttaa, ja tulen iloiseksi siitä, että niin monen kanssa voi jutustella rennosti kuulumisia. Vaihtelen taas työpistettäni pöydältä sohvalle, lähden jaloittelemaan käytävälle ja haen aina välillä lisää vettä vesipulloon. Kengätkin on ajoittain kiva riisua jalasta, ja istua rennommin. Saan kaverilta tekstarin ”Lähdettäisiinkö kesällä Tukholmaan?”, ja ilahdun suuresti. Miten ihanaa, että joku haluaa lähteä matkalle juuri minun kanssani!

Iltapäivä: Huomaan, että ajatukset harhailevat tulevassa. Jännää, että voin samalla olla tehokas ja pitää kiinni aikatauluista, mutta samalla pohdin epäolennaisia ja asioita, joihin en juuri nyt voi vaikuttaa. Näissä kohtaa mindfulness-harjoitteet tulisivat tarpeeseen, jos niitä tekisin. Saan valita kokouksen päätteeksi jäätelön, ja pohdin, mitä minun oikeasti tekee mieli. Valitsen suklaisen Magnumin, vaikka se ei ole ensimmäinen valintani. Intuitiivinen valinta osui oikeaan. Terassilla syömme jäätelöt ja paistaa, mutta kovan tuulen takia on hieman viileää. Onneksi en meikannut aamulla, on ihanan vaivaton olo. Ja onneksi laitoin tukan ponnarille niskaan, niin se ei ärsytä tuulessa. Työkaveri kertoo mielenkiintoista tarinaa, jota pääosin kuuntelen, välillä kommentoin lyhyesti. Sen aikana unohdan, mitä olinkaan töissä tekemässä. Ihanaa, että väki on vähentynyt ja saan siirtyä aulaan veden solinaan tekemään työkaverini kanssa hommia. Opastan häntä eräässä asiassa, ja hän ymmärtää heti, mitä milloinkin tarkoitan. Pysyttelen rauhallisena ja kannustavana, vaikka itsekin muistan, kuinka jännittävää oli hoitaa kyseistä hommaa ensimmäistä kertaa. Naureskelemme yhdessä, ja mietin kuinka siistiä on, että olemme yllättäen samalla aaltopituudella.

Kotiin: Lähtiessäni kotiin olen jo suunnitellut, miten viettäisin perjantai-iltani. Kotona, sillä viikonloppu olisi täynnä valmistujaisjuhlia ja muita tapahtumia. Kun olen pakannut laukut ja pukenut takin päälle, älyän ulkona, että unohdin sateenvarjoni sisälle. Kokeilen useita ovia, mutten pääse sisään takaisin. Mietin, soittaisinko jollekin, joka on vielä sisällä. Nopeasti arvioin, tarvitsisinko sateenvarjoa viikonloppuna. Jätän soittamatta ja uskottelen itselleni, että ei se ole niin justiinsa. Siellä pysykööt viikonlopun. Voin pyytää kumppania ottamaan varjon mukaansa viikonlopun rientoihin. Minun ei tarvitse aina olla se, joka varautuu.

Aurinkoista kesäkuuta!

-Anna

Aiemmat työelämäsarjan blogipostaukseni luettavissa tästä:

Osa 4/5
Osa 3/5
Osa 2/5  
Osa 1/5

(Kuva: Pixabay)

Herkkis ihmissuhteiden pyörteissä

Jäsenen blogikirjoitus:

Olen vasta äskettäin tutkiskelujen ja testien tuloksena (mm. Elaine Aronin Higly Sensitive Person -teos) löytänyt itsestäni ulottuvuuden, joka selittää paljolti omaa olemistani ja haasteitani useimmissa ihmissuhteissa. Temperamenttipiirteenäni ja ominaisuutena, jolla reagoin eri asioihin, on erityisherkkyys.

Tarvitsen lisää tietoa piirteistäni – elämyshakuinen erityisherkkä. Minun tulee tarkastella elämääni uudessa valossa – herkkyyden kannalta, ja toipua elämäni vaikeista tapahtumista sekä saada tukea tunnistaakseni parhaan mahdollisen vireystilani ja voidakseni mahdollisimman hyvin tässä maailmassa.

Liityin HSP-Suomen erityisherkät ry:n jäseneksi muutama kuukausi sitten. Erityisherkkyys kiinnostaa, koska se näyttää selittävän aiemmin puuttuvia osia sekä elämänkulkuni kipukohdista että voimavaroista. Itse- ja ihmistuntemukseeni lisätieto ja siihen pohjautuva ymmärrys on enemmän kuin tervetullutta.

Olen enneagrammipersoonallisuustyypiltäni auttaja  ja lisäksi herkkis, jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden, kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että "vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen”.

Kehittymisen ja kehittämisen koen elämässäni arvokkaina ja niiden eteen olenkin tehnyt ahkerasti töitä. Olen aikuisiällä opiskellut työelämän ohessa vuosikymmeniä erilaisissa yhteyksissä mm. toiminnallisia menetelmiä, psyko- ja sosiodraamaa sekä ryhmäanalyysiä, tradenomiksi ja tradenomi yamk:ksi, työnohjaajaksi ja prosessikonsultiksi sekä ammatilliseksi opettajaksi. Lisäksi itsensä kehittämiselle tärkeitä kehittymispolkuja ovat olleet enneagrammipersoonallisuustyylien sekä mielenterveyden ensiapuohjaajuudet, slow down -ryhmät, Social dreaming -uniseminaarit, hiljaisuuden retriitit ja mindfulness sekä viimeisimpänä Suomen erityisherkät ry:n jäsenyys.

Muutamia asioita, joiden kanssa erityisesti työskentelen ihmissuhteissa

Kiintymissuhdemallini on ollut takertuva, eli haluan päästä mahdollisimman lähelle toista ihmistä, mutta usein toinen ei halua tulla niin lähelle kuin itse toivon. Jotta kehityn ja pääsen turvalliseen kiintymistapaan, vaatii se itsetutkiskelua ja aikaa sekä muita keinoja: mm. lempeää kärsivällisyyttä sekä mahdollisuutta hankkia hyviä kokemuksia eli pitkäkestoisia, luotettavia ja turvallisia ihmissuhteita, surun kanssa läpi elämän elämistä, todellisen itsen löytämistä mm. unien avulla, jotka kertovat sisäisestä tiedostamattomasta mielensisällöstä, ja vaistomaisen pelkoreaktion ylittämistä tai huomiotta jättämistä. Annan toiselle liikkumatilaa ja luotan, että hän palaa, sekä vahvistan tietoisuustaitojani mm. hyväksyvällä läsnäololla.

Läheisyyden peloista erityisen ominaista minulle ovat suuttumuksen ja aggressiivisten impulssien pelko. Ne vaativat tiedostamattoman tutkimista edelleen; selviteltävinä ovat lapsuus-, kiusaamis- ja vuorovaikutussuhdekokemukset (mitä itsessä herää ja mitä olen mahdollisesti toisessa herätellyt),  piilotajuiset tunteenpurkaukset (esim. äärimmäisen luotettavasta tuleekin äkkiarvaamatta pettäjä tai lapsuuden toistuvat takaa-ajounet); minullaon myös tarve saada oma tukahdutettu aggressio nähdyksi. Agressiota pitää vähintään prosessoida mielessään, sillä kiukun ilmaiseminen on edelleen vaikeaa. Tulee vahvistaa omaa minää sisäisen työskentelyn ja esimerkiksi vertaistuen avulla sekä ottaa aggression ilmaisu rakentavaan käyttöön.

Tunne- ja aistiherkkänä minulla lisäksi on pelko, että häiritsevät (pikku)seikat pilaavat suhteen. Kun pidän jostain ihmisestä, voin paljastaa mm. pelkoni ja herkkyyteni, ja kun toinen kunnioittaa tarpeitani, silloin muista ei tarvitse välittää.

Itselleni tyypillisiä piirteitä ja uskomuksia toimiessani yhteisöissä

Provosoidun esimerkiksi uhkaavan tuntuisessa tilanteessa siten, että otan kantaa vaistonvaraisesti (tilanne vie), näytän tuohtumukseni ja haastan muut toimimaan siten, että oma turvallisuudentunne lisääntyisi. Lisäksi oma vastuuntunne ohjaa siten, että muut ja minä itse voisimme jatkaa toimintaansa paremmassa ilmapiirissä. Ongelmaksi muodostuu tiedostamaton toimintani, joka perustuu pikemminkin sisäiseen kuvaan kuin aitoon ympäristön tulkintaan. Mukaan on pitänyt ottaa harkinta silloin, kun se on itselle ollut mahdollista mm. hyvällä valmistautumisella, syvään hengittämisellä ja yön yli nukkumisella. Tosin yllättävissä tilanteissa ”sama kaava” yhä toistuu, ja olen oppinut olemaan siitä nykyään itselleni armollisempi. Eri juttu on sitten osata suostua esim. ohjaajana tai kumppanina containeriksi (tunteiden säiliöksi) ja pitää omat tunteet (avuttomuus, pelko, viha yms.) ja tavoitteellinen tehtävän mukainen toiminta erillään. Erityisesti silloin on hyvä, jos on käytettävissä luotettavia henkilöitä, joiden kanssa voi turvallisesti analysoida asioita. Lisäksi voi jäsentää tilannetta kirjoittamalla tai piirtämällä. Aina ei onnistu, vaan huomaa muutoksen omassa toiminnassa muuttuvan kuuntelevasta torjuvaksi vaikkapa tilanteessa, kun ei löydä keinoja yhteisön jäsenten tai muiden kanssatoimijoiden passiivisen tai aktiivisen vastarinnan murtamiseksi. Muutun tiukan paikan tullen auliista auttajasta ärsyyntyneeksi viholliseksi jollen tiedosta mekanismia (omien rajojen vuotaminen ja torjutun avuttomuuden- tai vihantunteen kieltäminen). Säiliönä toimiminen on itselle täten haasteellista, mutta ei mahdotonta.

Usein yhteisössä tai ryhmässä syntyy tiedostamatta ilmiö, jossa joku kantaa muidenkin kielteisiä asioita ja syyllisyyttä harteillaan. Syntipukkiin voi kohdistaa kaikki turhautumisen ja stressiä aiheuttavien kokemusten taakan. Kätevää, sillä siten muiden olo helpottuu uhraamalla yksi hankalien tunteiden kohteeksi. Huomaan itselläni olevan taipumusta syntipukiksi. Miksiköhän? Aika takuuvarma syy voi olla se, että olen herkkä ottamaan haastaviakin ja vaikeita asioita esiin silloinkin, kun joku (työelämässä mm. oma esimies) on sitä mieltä, että ei ole pyydetty. Lisäksi olen ainakin omasta mielestäni varsin tehtävä- ja tavoiteorientoitunut sekä liiankin sitkeä päämäärien suhteen: teen näin itsestäni turhankin näkyvän yhteisössä ja sorrun lopulta liialliseen yrittämiseen. Entä olenko väärää sukupuolta? Sallitaanko miespuolisille enemmän aloitteellisuutta ja aktiivisuutta tai tunteiden näyttämistä (mm.vihaisuus)?

Ammatillinen tuki joko luotettavalta kollegalta tai vaikkapa työnohjaajalta antaa eväitä toimia tiedostavammin ja harkitummin haastavissa tilanteissa. Eräänlainen rinnalla kulkeminen on tärkeää selviytymisen ja onnistumisen kannalta sekä itselle että muille, kun saan tarjota puolestani ulkopuolista näkökulmaa sitä tarvitsevalle. Tukeva yhteisö voi myös parhaimmillaan auttaa yksilöä selviämään hankalista tilanteista. Ymmärretäänkö esim. sellaista tilannetta, missä yhteisön jäsen on ensimmäistä kertaa tekemässä jotain uutta - hän suhtautuu siihen tavanomaista vakavammin ja on siksi erityisen herkkä vaikka työhön kohdistuvalle arvostelulle? Oppimisen kannalta tilanne voi olla hankala, sillä kehittävä vuorovaikutus tyrehtyy varovaisuuteen ja arkojen asioiden esilleottamattomuuteen. Syntyy toimintakulttuuri, joka pahimmillaan estää mielekkään työnteon ja aiheuttaa kiusaamista sekä lopulta eristämisen ja hylkäämisen.

Kehittäjälle suojautuvassa toimintakulttuurissa on muutostehtävä mahdoton, mikäli ei tunnisteta eikä tunnusteta irrationaalisia eli pinnanalaisia asioita. Kulttuuri on kokonaisuus, jossa yksilö ei voi yksin ratkaista ongelmia vaan ne tulee hoitaa yhteisöllisesti, yhdessä tekemällä. Yhteisö tarvitsee kehittyäkseen luottamusta, aikaa, pysähtymistä ja jonkinasteista pysyvyyttä sekä suostumista epävarmuuteen ja ns. hankaliin tilanteisiin, niiden läpielämiseen ja niistä oppimiseen.

Pari puhuttelevaa tienviittaa; Echart Tolle: Tyyneys puhuu

Alla mainituilla E.Tollen opeilla ja herkkisten yhdistyksessä aktiivisesti toimimalla sekä muilla sopivilla keinoilla jatkan itseni ja ympäröivän maailman tutkiskelua. Ja se työ ei lopu, sillä valmista ei tule jatkuvasti muuttuvassa ja keskeneräisessä maailmassa.

Ihmismieli erehtyy pitämään mielipiteitään ja näkökantojaan totuuksina halutessaan tietää, ymmärtää ja kontrolloida. Se toteaa: näin on. Sinun täytyy olla ajatusta mahtavampi ymmärtääksesi, että miten tahansa tulkitsetkin elämääsi tai jonkun muun elämää tai käyttäytymistä, mitä tahansa tilannetta, on kyse vain näkökannasta, yhdestä mahdollisesta perspektiivistä monien muiden joukossa. Ajatusten kimpusta, ei mistään muusta. Todellisuus on kuitenkin yksi yhtenäinen kokonaisuuus, jossa kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa, jossa mitään ei ole olemassa itsessään ja itsestään. Ajattelu pilkkoo todellisuuden – leikkaa sen käsitepaloiksi ja -siivuiksi.

Todellinen ymmärrys työskentelee hiljaisesti. Luovuus ja ongelmien ratkaisut löytyvät tyyneydestä.

Merja Leppänen

”I´m a highsensitive man, and I´m proud of it”

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Kolmannessa erityisherkkiä miehiä käsittelevässä kirjoituksessani käsittelen voimaantumista: tulemista enemmän tietoiseksi siitä, mitä olemme. Kyse on siitä, että erityisherkkyyden myötä ilmenevät elämän haasteet kääntyvät iloiksi ja vahvuuksiksi. Silloin erityisherkkyys on jotakin, josta voin miehenä olla ylpeä.

Tässäkin tekstissä kahden aiemman blogini tapaan virikkeen antajana on toiminut saksalainen psykoterapeutti Tom Falkensteinin miesten erityisherkkyyskirja (ruotsinnos "Den högkänslige mannen. Lär dig att använda din högkänslighet som en styrka"). Falkenstein avaa monia näkökulmia ja ohjeita erityisherkkänä olemiseen. Nämä eivät ole mitenkään sukupuolisidonnaisia. Samat omien rajojen tunnistamiset, ylivirittymisestä palautumisen muodot jne. pätevät tietysti keneen tahansa.

Sukupuoli rakentuu sosiaalisessa ja kulttuurisessa todellisuudessa. Se tulee näkyväksi arjen käytännön tilanteissa, joissa odotetaan miehiltä miestapaista toimintaa ja käyttäytymistä. Tämä tuntuu erityisherkästä miehestä ahtaalta ja ahdistavalta. Itse tunnistan ja reagoin voimakkaasti sukupuolisiin stereotypioihin, pinttymiin ja kaavamaisiin odotuksiin. Tulee halu päästä pois, jotta voi ainakin itselleen olla erityisherkkyystapainen.

Keskeistä onkin jonkinlainen identifikaatio eli sen tunnistaminen ja myös hyväksyminen, että olen erityisherkkä mies. En tarkoita tällä sitä, että asiasta tarvitsisi tehdä itselle sen suurempaa numeroa. Pikemminkin ydin on siinä, että itsetuntemuksemme täsmentyy ja hyväksymme sen, että vaikkapa verrattuna moniin miehiin, toimimme ja koemme eri tavalla. Ja että se on OK.

Pohdin sitä, pitäisikö olla miesten erityisherkkyysryhmiä. Pitkään joogan harrastaneena ja yleisissä ryhmissä käyneenä, esimerkiksi matalan kynnyksen äijäjoogaryhmät tuntuvat lähinnä huvittavilta. Ryhmien ytimen pitäisi olla miehen erityisherkkyydessä, ei miehenä olemisessa tai maskuliinisuudessa sinänsä. Näen vaarana ajautumisessa jonkinlaiseen luolamiesideologiaan, jossa tavoitellaan voimaantumisen keinona jotakin alkuperäismieheyttä. Erityisherkät miehet ovat elämänsä aikana kokeneet poikien ja miesten ryhmät vaikeina ja omaa olemistaan rajoittavina. Siksi ryhmäkokemuksen tulisi olla erityisherkkyys- ja sukupuolisensitiivinen. Ryhmäkokemus sinänsä on tärkeää vertaisuutena.

Miestutkimuksen keskeinen teoria on australialaisen R. Connellin esittämä hegemonisen maskuliinisuuden käsite. Sen mukaan miehet käyttävät valtaa suhteessa naisiin, mutta myös suhteessa miesten erilaisiin vähemmistöihin, kuten seksuaalisiin ja etnisiin. Me erityisherkät miehet olemme normimiesten ja heihin liittyvien kulttuuristen odotusten vallan alaisia, jopa uhreja. Identiteetin vahvistumisen kannalta tämän aukipuhuminen yhdessä on tärkeää. Sellaisten valtarakenteiden ja arkisten tilanteiden tunnistaminen, joissa tulee vaikkapa sivuutetuksi juuri sen takia, että on erityisherkkä mies. Sivuuttajina voivat olla naisetkin, kun he uusintavat rajoittuneita maskuliinisuuskäsityksiä.

Erityisherkän elämän matka on itsensä hyväksymisen polulla etenemistä. Se voi olla paljolti yksinäistä kokemista, tuntemista ja pohdintaa. Sydämen kompassina on kuitenkin varmuus siitä, että maailman on muututtava inhimillisemmäksi, erityisherkkyystodelliseksi murtaen samalla miehenä olemisen rajoittuneita käsityksiä. Ihmeeni on lähempänä kuin luulenkaan. Se olen minä.

Ich weiss irgendwo gibt's
Ein Wunder für mich
Es ist da, noch ganz klein
Doch es wartet auf mich.

Rosenstolz: ”Ein Wunder für mich”

Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

Kolmiosaisen miesten erityisherkkyyttä käsittelevän blogisarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa: 

Miehet erityisherkkyyskaapista ulos!

Erityisherkän miehen elämää