Jäsenen blogikirjoitus:
Rantojen kivissä riittää ihmettelemistä. Väri ja kuviot ja ties mitä.
- Olen niin ihmettelevä ihminen. Ihmenen.
Ihmettelen luonnossa usein vaikka mitä. Aina, aina on jotakin uutta jossakin.
Katselin kalastajia rannalla ja ihmettelin sitten heidän kanssaan vähän tätä maailman menoa.
Todettiin sitten, että kyllä on ylellistä tämä kaunis ranta ja rauha, mitä meillä on. Niin on.
Kun ei näe eikä tunne
Kun näkee kaikenlaista kaunista ja jännää mitä on, se on suuri onni. Vaan jos on liian huolissaan, rasittunut, masentunut tai muuta, ei vaan oikein näe eikä tunne mitään... Kaikki on yhdentekevää, vähän vain tekee kipeää, siinä kaikki.
Huolet sumentavat mielen, ja niillä on taipumus vielä levitä. Kun yksi asia stressaa, voi pian alkaa toinenkin huolestuttaa. Tuo huolestuneisuus leviää kulovalkean lailla, oli sen alkusyy mikä tahansa. Mitä huolestuneempi, sitä vähemmän kykenee rentoutumaan, ja kehä vain jatkuu.
Huolista pitäis siksi päästä, vaan miten? - Riippuu huolesta. Ei kaikista pääsekään niin vain. On taakkoja, mitä kannamme vaikka emme haluaisikaan, vaikka yrittäisimme päästä niistä. On turhia taakkoja, menneisyyden kuormia.
On myös niitä, jotka eivät ole turhia, mutta jotka ottavat koville kantajansa selässä. Näitä joskus on, ja näitä kannetaan niin kauan kuin on tarvis; kunnes asiat selviävät tai kun joku toinen ottaa vuorostaan taakan selkäänsä tai tulee auttamaan kantamisessa muuten. Taakkoja kannamme jokainen, joskus, joskus enemmänkin.
Niin ihmetellään taas
Huolista ja taakoista soisi voivan kuitenkin välillä ottaa edes vapaata, 'lomaa'.
Se voi joskus onnistuakin, hetkittäin, kunhan tuo vapaa on riittävän lepoisaa eikä samaa hektistä heilumista ja sumuista suoriutumista. Kun on tarpeeksi ilmaa, tilaa ja aivan erilaista nähtävää ja koettavaa. Sitä ihmeteltävää.
Vaikka silmät olisivatkin sumeat alussa, niin ne ja näkökyky voivat kirkastua pikkuhiljaa. Luonnossa riittää ihmeteltävää, ja se, luonto vie niin hienovaraisesti mukanaan. Se kutsuu: katso nyt edes vähän. Tarjolla olisi: raikas säätila, palokärjen nakutus taustalla, värimatka hiirenkorvapensaiden vihreydestä narsissipuistoon, valkovuokkolehtoon tai seljan punaisista lehtiruusukkeista oravan harmaanruskeaan turkkiin. Tuoksumatka merituulesta venetervaan, leppäsavuun ja vihdoin tähän ilman puhdistavaan tihkusateeseen.
Ja kun kyyneleetkin vihdoin valuvat poskia pitkin, helpotus valtaa jäsenet. Saa olla. Voi antaa kaiken olla ja: saa olla.
Itku pesee silmiä, ja niin niillä näkee jälleen paremmin kaiken kauniin, ja näkee selkeämmin, mikä on pientä, mikä suurta.
Meissä on tämä kaikki
Onneksi erityisherkkä ihminen osaa - paitsi huolestua, stressaantua ja ylivirittyä - niin myös ihmetellä, nähdä ja kuulla pieniä yksityiskohtia; kauniita ja hyviä, ja antaa niiden viedä mennessään. Antaa hyvän hoitaa joskus. Ylivirittymisestä ja huolista voi päästä ainakin lomalle, ja vapaaksikin ihan, kun sen aika jälleen on.
Huolista viis, katsotaan valoon siis, ollaan hei täs ja nyt pliis.
Merja Korpisaari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti