Kun marraskuussa ihmiset valittavat kaamosmasennusta, me ymmärretään se. Kun syyspimeys valloittaa meidät, ei kaikilla voimat riitä. Kun juuri silloin ei jaksa, se on jotenkin yhteiskunnallisesti hyväksyttyä. Onhan sille annettu oma nimikin: kaamosmasennus.
Mutta sitten on ne toiset. Ne, jotka nauttivat ajasta, jolloin ulkona tuuli vinkuu ja sisällä käperrytään lämpimään peittoon ja nautitaan kynttilänvalosta. Ne, joilla on silloin vielä mielessään äskeinen syyslehtien värikylpy ja hengessä odotus vasta edessä olevasta joulun valosta.
He pärjäävät silloin hyvin. He nauttivat elämästä, ovat läsnä oman itsen kanssa. Voimia riittää joulukuulle, tammikuullekin.
Talvipäivänseisauksen jälkeen valo vain lisääntyy. On kaunista tammikuun pakkassäätä ja kimaltavia jääpuikkoja, ihastuttavia lumihiutaleita ja pulkkamäkiä helmikuussa…kunnes saapuu maaliskuu.
Siinä vaiheessa minä huomaan, että tämä kylmä ja viima on kestänyt jo liian kauan. Lämpömittari ei osu edes nollaan. Aurinko heittää valonsäteitä välillä, mutta valitettavasti se ei riitä. Taivas on harmaa. Koko maailma on harmaa. Harmaa ja ruskea ja niin kuollut.
Ihmiset ympärillä kehuvat lisääntyneen valon määrää. Nyt pitäisi jokaisen jo jaksaa paremmin. Mutta mikään ei ole vielä herännyt. Lumen alta on sulanut esiin vain koirankakkaa.
Silloin se tulee. Ei koputa ovelle, ei soita eikä laita viestiä. Ei mitään selkeää ilmoitusta, jotta voisi varautua… valmistautua. Elämäniloni haalenee, innostusta löytyy satunnaisesti. On kylmä. Ei jaksa. Vaikka käyn töissä joka päivä, se on selviytymistä.
Tunnen ahdistuksen läsnäolon. Yritän torjua sitä päivärutiineilla, sopivalla ruokavaliolla, liikunnalla. Päivästä toiseen toimin ja olen ja tunnen, miten joku hengittää niskaan.
”Päivä kerrallaan. Minä selviän”, toistan itselle. Niin selviänkin, kunnes tämä mörkö käärii itsensä ympärilleni. Se halvannuttaa käteni ja jalkani, lukitsee ääneni ja puristaa minua, kunnes kyyneliä alkaa valua.
-”Rakas, oletko kunnossa?” mieheni kysymykseen en pysty vastamaan, koska ahdistuksen mörkö on repinyt äänihuulet irti. Päässäni on kuin aamuruuhka keskustan liikenteessä ja seuraavaksi tuuli vinkuu tyhjyydessä. Mutta se tuuli on kovaa.
En pysty tuntemaankehoani. Olen olemassa, mutta en tunne että olisin.
Vesilasia en pysty itse pitämään kädessä. Sitä pitelevät jonkun toisen kädet. Ne ovat pienemmät kuin minun.
Jalkani eivät kanna. Mutta jos saan tukea, pääsen valuen sänkyyn. Valuen on oikea sana kuvailemaan tätä tunnetta. Oikeasti haluaisin valua lattialle ja haihtua... Haihtua pois kokonaan. Lakata olemasta. Loppua. Ettei enää koskaan tarvitsisi tätä kokea.
Hetki vielä. Ehkä selviän. Tärkeintä on hengittää...
Hetkeksi hukkaan kaiken ja annan ahdistukselle vapauden. Kaikella voimalla se yrittää kuristaa minua … alkaa pyörryttää. Jossain takaraivossa kuulen huudon: Ei! Ei! Pysyy täällä!
Katson oikean käden rannetta. Otin siihen vuosi sitten tatuoinnin – Hengitä. Keskityn. Vedän ilmaa nenän kautta sisään ja ulos. Syvään ja pitkään. Hengitän. Suljen silmät.
Näin meni maaliskuussa.
Cathy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti