Suomen Erityisherkät ry: n teema tänä vuonna 2019 on lapset ja nuoret.
Teeman ja alkavan kevään innoittamana julkaisemme tämän sadun muodossa kirjoitetun blogitekstin.
Anni juoksi metsätietä. Juoksi ja juoksi, hengitys huuruten, läähättäen aivan. Karkuun, jotakin.
Anni oli ollut metsikön rannassa leikkimässä, piirrellyt kuvia hiekkaan, koristellut niitä kävyillä ja pikkukivillä ja se oli ollut niin hauskaa, että aika oli aivan unohtunut. Kuten niin monta kertaa ennenkin.
Anni oli sellainen. Hän uppoutui tekemisiinsä niin, että unohti niin kodin, äidin, isän ja veljen. Koulun ja opettajat, ne ilkeätkin. Anni oli lahjakas ja herkkä, se tiedettiin. Hänelle itselleen oli tärkeää kuitenkin vain se, että sai tehdä. Unohtua...
Nyt, kesken leikin, oli tapahtunut jotakin: Jokin... oli noussut merestä ja Anni oli pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän oli lähtenyt juoksemaan, sydän tykyttäen ja polvet vetelinä kuin joskus unessa. Hän oli nostellut polvia toinen toisensa jälkeen, pian pian isolle tielle.
Tuo jokin vain seurasi Annia. Se oli iso ja sarvipäinen, ja aivan valtavan pelottava, ei ihminen, ei eläin, ei mikään tuttu ollenkaan. Mitä tapahtuu? Anni ajatteli läkähdyksissään, mutta nyt piti vain juosta eteenpäin. Pian pääsikin Anni isolle tielle.
Hän tunsi olevansa turvassa, ja jatkoi matkaa kotia kohti. Säikähtäneenä, mutta kunnossa. Eikä puhunut tapahtuneesta kenellekään. Ei edes koulussa.
Metsän ranta odottaa
Mutta miten uskaltaa taas metsän rantaan? mietti Anni seuraavana päivänä. Siellä odottaisi leikki, puuystävät ja pikkueläimet. Annin pitäisi päästä sinne. Pitäisi uskaltaa.
Ottaisiko koulukaverin mukaan? Vai pyytäisikö Veliä tulemaan? Ei, ei se kävisi, ovat liian meluisia ja touhuisia, ei. Olisi uskallettava mennä yksin vaan.
Siis koulun jälkeen reppu selkään ja reippaana metsää kohti. Orava tervehti Annia: naks naks ja jänis heilautti korviaan. Anni hyppeli jo pian metsän rantaa pitkin, mutta jalat hieman upposivat hiekkaan joka askelella.
Linnut olivat aloittaneet jo kevätlaulajaisensa ja ilta oli kuulas. Äänet kilisivät kuin keijukaisten kellot. Mutta miksi Annin jalka upottaa hiekkaan niin ettei tahdo ylös saada?
Annin sisällä värähti, onko se SE taas? Anni kiskoi jalkoja hiekassa, ei onnistunut enää hyppely, voi miten tässä oikein näin kävi… Jänis, peura, ja kettu, auttakaa! huusi Anni.
Anni heittäytyi pitkälleen, raahasi itseään käsien varassa kaikin voimin, pois hiekalta. Kohta juoksi isolle tielle ja kotiin.
On rohkaistava mielensä
Aamulla koulussa oli Anni jälleen aivan hajamielinen ja mietti tapahtunutta. Koulun jälkeen ikävä metsään taas vain kävi niin sietämättömäksi, että oli päästävä, oli päästävä sinne. Tuli mitä tuli.
Vaikka Annia pelottaisikin, hän on myös hyvin rohkea, niin nytkin.
Anni juosta kipitti metsään ja pian hieraisi silmiään: metsän ranta... mitä?
Se siinsi nyt turkoosina!
Jokin on värjännyt veden mielivärilläni! Miten ihanaa! ajattelee Anni.
Vesi ei pelkästään ollut turkoosi, se vaikutti muutenkin oudolta, se ei ollut lainkaan ennallaan. Ja se nousi ja laski ja huokaili: - Anni, tule tänne… Anni, tule.
Anni katseli ja kallisti päätään, kuulosteli ja kysyi: - Miksi?
Anni, tänne, tänne, vesi huokasi. Mutta Annipa ei mennyt.
Mikä se oikein on? Anni vilkuili varovasti esinettä.
Sehän on pieni punainen rasia! Anni poimi rasian käteensä. (Eikä häntä pelottanut enää yhtään.)
Ja hän muisti jotakin, hämärästi. Hän muisti sen, miten äiti kerran heitti, juuri tämän saman rasian mereen, kauan kauan sitten. Tai sitten se oli vain unta.
Nyt punainen pieni rasia oli tässä. Meri oli tahtonut antaa aarrerasian Annille.
Anni laittoi rasian varoen ja huolella käsivarren alle ja vei kotiin. Vähän vaan huolestutti.
Kuitenkin, kun äiti sitten näki meren aaltojen hiuduttaman aarrerasian Annilla, hän oli ensin hämmästynyt ja sitten miettiväinen. Tuo, mitä Annilla oli mukanaan, toi paljon muistoja mieleen...
Siitä ajasta, kun kaikki oli sattunut liikaa. Lapsen menetys oli ollut kuin toivo ja ilo olisi kadonnut elämästä. Niin, hän oli silloin heittänyt uudelle vauvalle tarkoitetun aarrerasian mereen.
Äiti sitten yllättäen hymyilikin Annille ja sanoi: - No mutta minun pieni tyttöni… mitäs sinulle oikein kuuluu?
Ihan kuin äiti olisi huomannut Annin pitkästä aikaa!
 |
| Kuvat: Pixabay |
Mitä jos nyt katsellaan yhdessä vähän valokuvia siitä kun sinä ja Veli olitte pieniä, sanoo äiti.
Niin he tekivät.
Tosi voi olla satumaista
Rasiasta tuli muistorasia. Anni kätki sinne muistoja, salaisuuksia monia.
Ja usein edelleen hän leikki mielipaikassaan, metsäisen saaren rannassa. Velikin oli joskus mukana.
Meri oli jälleen entisensä kuin myös ranta ja metsä. Puut joskus kuiskailivat Annille, jänis heilutteli korviaan tervehdykseksi ja linnut helisivät, niin, aina vain kauniimmin.
Anni oli iloinen ja tyytyväinen.
Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti