Herkkyys tuo hyvyyttä

Jäsenen blogikirjoitus:

Harrastan kamppailulajia eräällä salilla pääkaupunkiseudulla. Kyseinen sali on siinä mielessä erilainen kilpailijoihinsa verrattuna, että siellä on todella hyvä henki. Kaikkia tervehditään ja ollaan yhdessä hyväntuulisia. Tämä on pikkuhiljaa syksyn aikana huijannut itseni uskomaan, että olisin siellä turvassa. Valitettavasti herkkänä ihmisenä en kuitenkaan koskaan ole turvassa. Aina on vaara saada siipeensä.

Jokin aika sitten koin aamutreeneissä tilanteen, johon törmään elämässä yllättävän usein. Treenien vetäjä oli antanut ohjeet, kuinka teemme harjoitusta nyrkkeilysäkeillä ja eräs henkilö ryhtyi toimimaan eri tavalla. Hän tuli eteeni ja huomautin, että tästä pitäisi mennä jonossa. Hän tiuskaisi ”mitä vitun väliä” ja jatkoi matkaansa.

Tätä lukiessa et tietenkään voi tietää, millainen olen ihmisenä, mutta voin vakuuttaa, että erittäin ystävällinen. Jos joskus haluan olla jollekin inhottava, joudun oikein työllä ja tuskalla keskittymään siihen, enkä siltikään välttämättä onnistu. Harjoittelusali on iso ja on yleistä, etteivät kaikki välttämättä kuule jokaista ohjetta ja vaikka kuulisikin, olen itsekin useita kertoja ymmärtänyt ohjeet väärin, joten on hyvin luonnollista, että autamme harjoitteissa toinen toisiamme. Henkilö päätti kuitenkin reagoida ohjeeseeni vihaisesti ja paeta paikalta. Hän ei sanonut mitään neutraalia kuten ”aa, okei” tai ”noo, ei se ole niin justiinsa”, vaan jotain erittäin aggressiivista kirosanalla höystettynä. Jäin sitten hölmistyneenä siihen seisomaan paikalleni ja ihmettelemään, että mitähän olin tehnyt ansaitakseni tällaisen kommentin.

Olen syksyn aikana keskittänyt energiaani ajatukseen, etten ottaisi ihmisiä ja heidän aiheuttamiaan tilanteita henkilökohtaisesti. Tämä on auttanut monissa tilanteissa itseäni ottamaan välinpitämättömämmän asenteen. Huomaan edelleen samalla herkkyydellä kaikki tilanteet ja ihmisten eri olotilojen vivahteet, mutta pääsen niistä nopeammin eteenpäin ja jos mitään suurempaa ei tapahdu, ne unohtuvatkin nopeasti. Ovat ikään kuin tilanteita, joista ei tarvitsekaan välittää. Kun kuitenkin kohtaan yllä esitetyn hyökkäävän käytöksen, alkavat aivoni kaivaa niiden ohi menneiden tilanteiden joukosta vihjeitä, teinkö jotain jossain kohtaa väärin. Olin itseasiassa tuon aamutunnin aikana ihmetellyt, miksi kyseinen henkilö oli niin viileä ja ajatellut, että ehkä hänellä on huono aamu. Hän ei juurikaan hymyillyt, paria valitessa vältteli katsettani (vaikka olemme samanmittaisia ja siten hyvä pari) ja vaikutti muutenkin olemukseltaan luotaan poistyöntävältä. Jatkoin kuitenkin koko treenit hyvällä fiiliksellä ja suhtauduin häneen samalla lailla kuin keneen tahansa harjoituskumppaniin.

Treenien jälkeen jäin pohtimaan, mistä kumpuaa se ihmisen tarve olla toiselle inhottava. Mistä nämä ihmiset ovat oppineet sen, että oman pahan olon purkaminen varsinkin ventovieraisiin olisi millään tasolla hyväksyttävää? Tässä kohtaa ei-herkän suusta saa usein kuulla kommentin ”älä ole noin herkkä” tai ”älä ota itseesi”. Mutta eikö nimenomaan se herkkyys olisi tässäkin tilanteessa hyvä asia? Jos kyseinen inhottava ihminen olisi herkempi ja empaattisempi, eikö se tarkoittaisi sitä, ettei koko tilannetta välttämättä olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän olisi mahdollisesti suhtautunut minuun empaattisesti, eikä olisi purkanut oloaan minuun. En tarkoita nyt sitä, että lähtisin toista ihmistä muuttamaan, koska en tietenkään siihen pysty, vaan lähestyn asiaa puhtaasti pohdiskellen.

Sylvi-Sanni Mannisen kuvaus ”Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa” on minusta erittäin hyvä. Jostain syystä yhteiskunta ihailee kuitenkin janan sitä päätä, jossa ei-herkät sijaitsevat. Ikään kuin se osoittaisi ihmisen olevan hyvä ja vahva. Herkkyys on sananakin sellainen, että olen aikuisiällä joutunut opettelemaan, ettei se ole negatiivinen kuvaus ihmisestä. Herkkä on ollut omassa lapsuudessani haukkumasana ja tarkoittanut ihmisen heikkoutta. Tätä merkitystä en kuitenkaan itse allekirjoita. Kyllä herkkä ihminen voi olla vahva ja uskon, että erityisherkät ovat useasti erittäin vahvoja ihmisiä. Kaikkien näiden tunteiden kantaminen ja yhteiskunnan kylmyyden sietäminen vaatii aivan mielettömästi voimaa ja vahvuutta, ettei ihan täysin luhistu.

Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjan viimeinen kappale antaa toivoa ja hieman myös vastuuta erityisherkille. Tässä pieni ote siitä: ”Kun yhä useampi tunnistaa herkkyytensä ja oppii arvostamaan sitä, sen hyvät puolet tulevat yhä näkyvämmiksi. Silloin muutkin kiinnittävät huomionsa ihmisyyden pehmeämpiin puoliin ja oppivat arvostamaan enemmän hyvinvointia, tasapainoista elämäntapaa ja toisista välittämistä.”

Ei ole helppoa näyttää herkkyyttään ympäristössä, jossa sitä vastustetaan ja jonka takia jopa kiusataan. Heiskasen ajatuksessa on kuitenkin perää, sillä ihminen oppii toiselta ihmiseltä. Kun me erityisherkkinä näytämme suuntaa tähän empaattisempaan käyttäytymiseen ja uskallamme rohkeasti olla herkkiä, voi se herättää ei-herkissäkin samankaltaista käyttäytymistä ja maailma voi muuttua meille kaikille parempaan ja Heiskasen sanoin ”lempeämpään” suuntaan.

-Kirsi