Itku, viestintuoja

Jäsenen blogikirjoitus:

Sensitiivisenä ihmisenä itken helposti ja matalalla kynnyksellä erilaisista asioista. Kylmiä väreitä tuovasta musiikista, pieleen menneestä päivästä, oikealla hetkellä esiin tulevista kauniista sanoista ja stressistä sekä murheista. Kahden ihmisen välille syntyvästä jännitteestä ja helpotuksesta siitä, ettei syntynytkään riitaa. Syntyi vain tunne, joka jälleen kerran tuli ulos pienenä itkemisen hetkenä. Joskus hämmentävät asiat itkettävät.


Tuntuu, että aiemmin itku on valinnut minut, sillä se on ollut niin luonteva osa elämää. Tunteet ovat vieneet minua mukanaan, enkä ole aina pysynyt niiden perässä. Monta kertaa olen peitellyt itkemistä, mutten koskaan hävennyt. Itkeväkin ihminen voi olla rohkea ja voimakas, vaikka murtuva ulkokuori saattaa hämätä. En tiedä, mistä olen jo pienenä tyttönä saanut tällaisen, niin kovin viisaan, käsityksen.

Tällä hetkellä miettiessäni itkemistä ja suhtaumistani siihen, tulen siihen tulokseen, että viime aikoina yhä enemmän ja enemmän minä olen valinnut itkuni. Miettinyt, helpottaako se omaa hyvinvointia vai dramatisoiko vain. Pohtinut, olisiko joissan tilanteissa vain viisampaa sinnitellä ja olla itkemättä, päästä helpommalla. Siinä silmiä räpytellessäni ajattelen, että jos itku oikeasti on tullakseen, se kyllä tulee väkisin - ja pian.

Joskus tällaisissa tilanteissa valinnan joutuu tekemään muiden edessä. Valinta on sitä vaikeampi, mitä läheisempi ihminen on kyseessä. Empaattiselle työkaverille tuntuu jo pahalta valehdella, että kaikki on ok, ja poikaystävälle en enää edes pysty. On kuitenkin oikein olla itselleen armollinen ja jättää asioita sillä hetkellä sanomatta, jos ei vain jaksa. Useinmiten se itseä itkettävä asia on muiden ihmisten mielestä jopa pieni murhe. Siinä mielessä olen onnekas.


Armollisempaan suhtautumiseeni itkua kohtaan kuuluu myös, että itku itsessään on aina viesti jostain. Helpottaa kummasti omaa oloa, kun pysähtyy miettimään, mikä sen taustalla on. Alhainen verensokeri, aamuinen katse tai kommentti vai ihan oikea murhe?


Niin tai näin, se ottaa oman aikansa. Ja se menee ohi.


Anna

Ettei jäisi sanomatta

Jäsenen blogikirjoitus:

Kun on liian myöhäistä. Sanoa enää mitään.


Aika ajoi ohitse.
Ei enää voi sanoa. Hän lähti jo.
Tämä on tapahtunut minulle useammin kuin kerran. En ole ehtinyt sanoa mitä piti. Olen niin hidas.

Mietin liian kauan, turhaan ja valitettavasti.
Pitäisi uskaltaa enemmän. Kun puhuminen tuottaa mahdollisesti juuri hyvää. Voi tukea toista.
Voi saada aikaan oivalluksia.
Pitäisi uskaltaa luottaa intuitioon. Intuitio kun ohjaa herkkää kuuntelijaa.
Intuitiota voi oppia kuuntelemaankin - vähitellen - paremmin ja paremmin.
–
Mitä hänelle nyt kannattaisi ja voisi sanoa , vai olisiko parempi olla hiljaa vaan?
Tällaista keskustelua sitä käy päänsä sisällä, monissa tilanteissa. Kun pitäisi osata lohduttaa, auttaa, tukea, sanoa juuri niitä oikeita sanoja.
–
Jäädessäni olemaan hiljaa, silloin kun sanoja ei löydy, on ollut yleensä se paras vaihtoehto.
Toisaalta sanoessani muutamia sanoja, jotka tuntuvat oikeilta, sekin on usein ollut varmaan oikea teko.
Kuuntelemalla yleensä oppii, mikä on oikein.
--
Muiden kuuntelua voi opetella päivästä päivään. Hän, jota kuunnellaan, tulee autetuksi itse asiassa paljon jo pelkällä kuuntelulla.
--
Kun on jättänyt tilaisuuksia käyttämättä, auttamiseen, läsnä olemiseen ja kuunteluun, puhumiseen, se on varsin inhimillistä. Seuraavan kerran voi kuitenkin tehdä toisin.
Olla rohkeasti läsnä.
Silloin kun on tilaisuus ja aika.
Silloin sen aika juuri on.


Merja Korpisaari


PS. Aiemmat tekstini sanojen merkityksestä: Sanan voima ja Sanomisen aika 

Henkisyys erityisherkän elämässä

Asiantuntijan blogikirjoitus:

Elaine N. Aron käsittelee kirjassaan ”Erityisherkkä ihminen” (2013) jonkin verran myös henkisyyttä. Aron toteaa, että monet tunne- ja erityisherkät ihmiset pitävät henkisiä ja sielullisia asioita tärkeinä, ja henkinen elämä saattaa olla joillekin jopa heitä vahvimmin määrittävä piirre.

Aronin tutkimuksissa on tullut esille se, että henkisyys tarkoittaa erityisherkille jonkinlaista hiljaista elämänasennetta ja sisäistä rauhaa. Tähän liittyy useasti elämän tarkoituksen pohdinta ja eheyden ja pyhyyden tavoittelu omaan elämään. Jotkut erityisherkät kokevat saavansa tietoa intuitiivisesti. Joillakin on yliluonnollisia kokemuksia kuten selväaistisia näkyjä ja kuulemisia, ihmeiden kokemisia tai enkeleiden ja henkioppaiden läsnäolon tunnistamista.

Suomessa meillä ei ole mitään vastaavaa tutkimusta erityisherkkien henkisyydestä. Henkisyys ja sen monet muodot kuitenkin kiinnostavat suomalaisiakin yhä enemmän riippumatta siitä, ovatko he erityisherkkiä tai eivät. Monet harrastavat joogaa, mindfulness-meditaatiota, käyvät retriiteissä ja henkiseen hyvinvointiin liittyvillä kursseilla. Puhutaan uushenkisyydestä, johon liitetään erilaiset itsensä kehittämisen opit.

Uskontotieteellisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua ”keho- ja mieli -henkisyys”. Sillä tarkoitetaan huomion kiinnittymistä yksilöllisesti fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, terveelliseen ravintoon ja elämäntapavalintoihin. Uushenkisyys voidaan myös nähdä terapiakulttuurisena ilmiönä, jolloin ajatus henkilökohtaisesta muutoksesta, kasvusta ja kehityksestä sekä omien kokemusten ja tunteiden käsittelystä tulee ihmisille tärkeäksi.

Erityisherkän elämässä tällaiset kehoon ja mieleen liittyvät uushenkisyyden muodot ovat osalle tärkeitä monestakin syystä. Mielen ja kehon tasapaino on meille arkisen elämämme ydinasioita, jotta palaudumme esimerkiksi ylivirittyneisyyden tilasta. Oma hyvinvointimme ja siihen liittyvien tarpeiden tunnistaminen on tässä mielessä keskeinen elämämme teema.

Löydämme omat voimaantumisen keinomme ja esimerkiksi luonto eri vivahteineen on monille erityisherkille levähtämisen paikka ja oman sisäisen tietoisen läsnäolon saavuttamisen helpoimpia paikkoja. Ravinnon suhteen saatamme tehdä hyvin tarkkoja havaintoja, ja tunnistamme muutoksen tarpeita. Lisäksi meille tunnusomaista ovat vahvan sisäisen maailmamme johdosta juuri Aronin mainitsemat elämän syvemmät pohdinnat, arvotietoisuus ja sisäisen eheyden tavoittelu.

Hannu Sirkkilä

Rutiineista

Jäsenen blogikirjoitus:

”Taistele ilolla rutiineja vastaan” – tai jotain tämän tyyppistä – kehotetaan erään suomalaisyrityksen mainoksessa, jonka mainoslause näkyy kesken työpäiväni vastapäisen myymälän yhteydestä työpaikallani. Negatiivisia mielikuvia rutiineista luova lause sai minut heti ajattelemaan – rutiinien puolesta.

Suurimmalle osalle ihmisistä rutiinit ovat varmasti asioita, jotka luovat säännöllisyyttä ja turvallisuutta arkeen, jo lapsuudesta saakka. Erityisherkille rutiinit taitavat kuitenkin olla vielä suuremmassa osassa jokapäiväistä elämää ja niihin on ollut helppo mukautua ja turvautua silloin, kun elämä on heitellyt. Toki poikkeuksiakin on, ja täytyy muistaa, ettei tässä taaskaan olla yleistämässä.

Rutiineilla – joiden tyypeillä löytyy varmasti erilaisuuksia ihmisten kesken – on lähtökohtaisesti hyvä tarkoitus. Miksi siis niitä pitäisi mollata ja väheksyä? Miksi rutiineistaan kiinni pitäviä ihmisiä ajatellaan joskus tylsiksi ja kaavoihin kangistuneiksi arjen ahertajiksi, joiden on vaikeaa olla spontaaneja?

Itse erityisherkkänä rakastan rutiineja. Saatan välillä poiketa niistä, ja viime vuosina siitä on tullut entistä helpompaa. Olen oppinut, ettei maailma kaadu, vaikka välillä saattaisi tehdä asioita ihan tietoisestikin eri tavalla. Se on terveellistä.

Pienenä minut laitettiin lastenvaunuissa parvekkeelle raikkaaseen talvi-ilmaan ja olin nukahtanut kuulemma heti. Söin tiettyihin aikoihin ja luulen, että pohdintojani oli helppo aavistella silloinkin, kun en vielä osannut puhua. Lapsuudessani taas en nauttinut myöhään valvomisesta, tai muustakaan omaan jaksamiseen tai hyvinvointiin negatiivisesti vaikuttavista asioista. Jos oli kovin muuttuva viikko, oli mukauduttava jatkuvasti muiden rakentamiin rutiineihin. Se oli kuormittavaa.

Siksi pidänkin siitä, että nyt oma arki on rakentunut pienten, tosin ei-niin-vakavasti otettavien rutiinien ympärille. Kaupassa ostoskoriin tarttuu usein samoja ruokia, arkipäivisin on mukavaa noudattaa aina samaa rytmiä ja jumppatunnilla on kiva kohdata salissa aina ne samat naamat. Lenkillä kuuntelen usein samantapaista musiikkia kuin aina, sillä silloin mieleni tyhjenee ja rentoudun. Rutiinien ulkopuolella taas tulee vastaan asioita, joihin ei voi aina vaikuttaa – sekin on hyväksyttävä.

Mutta kun elämästään rakentaa omanlaista ja omista rutiineistaan oppii pitämään, on helpompi palata muista asioista taas niiden pariin. Rutiinit ovat arjen perusta, eikä niitä vastaan tarvitse taistella.

Anna