Suu kiinni?

Jäsenen blogikirjoitus:

Suu kiinni?

Joku tulee ja avaa talosta kaikki kaapit. Jättää ovet auki, ottaa yhden esineen jokaisesta kaapista, laittaa keskelle lattiaa. Koskettelee kaikkea, muttei käsittele mitään.

Tältä keskustelu ei-herkän kanssa saattaa helposti tuntua introvertista erityisherkästä.

Ehkä se on sitä paljon parjattua small talkia?

Ei-herkän mielenlaatu tuntuu etenevän horisontaalisesti, kosketellen kaikkea maan ja taivaan väliltä, maailmaa syleillen. Introverttia erityisherkkää tällaisen ajatuksenjuoksun seuraaminen voi alkaa nopeasti hengästyttää, sillä hänen havaintonsa pyrkivät luonnostaan liikkumaan syvyyssuunnassa: huomaamaan yksityiskohtia, mutta myös hahmottamaan uusia asiayhteyksiä ja suuria kokonaisuuksia. Kun yrittää kiivetä yhtä aikaa molemmilla akseleilla, kompastuu äkkiä omiin jalkoihinsa. Herkän on erikseen varottava, ettei pyri ottamaan liian isoja askelia kerralla.

Luontaista laatuaan ei voi valita: Se on synnynnäinen. Se ei voi olla oikea eikä väärä. Sitä voisi verrata supervoimaan, jota on opittava käyttämään, jottei se muutu rengistä isännäksi. Iso osa tästä oppimisesta on oman luonnon hyväksymistä. Suuri sarka.

Useamman puhujan välisessä keskustelussa introvertin erityisherkän ajatuskulut haarautuvat nopeasti moniin uriin. Sisäänpäin suuntautunut “hepsu” (eli HSP-henkilö, erityisherkkä) jää tyypillisesti miettimään jo sanottua, puntaroimaan sen suhdetta omiin kokemuksiinsa ja siihenastisiin näkemyksiinsä ennen kuin on valmis sanomaan mielipiteensä. Ennen kuin hän ehtii pukea löydöksiään sanoiksi ja lausua niitä vielä ääneen, todennäköistä on, että joku nopeampi on jo ottanut puheenvuoron. Sama toistuu: ajatukset muovaavat kokemusmaailmaan taas uuden uran. Jokaisen puhujan kohdalla joudutaan kauemmas alkuperäisestä, aina uuteen tajunnanvirtaan. On vaikea enää päästä mukaan keskusteluun tässä vaiheessa, jos siihen ei heti saanut jalkaa oven väliin. Myöhemmin on liian myöhään.

Moni erityisherkkä kokee, että ryhmäkeskusteluissa on liikaa ärsykkeitä. Ne liittyvät sekä tilan ominaisuuksiin että ihmisten välisiin suhteisiin, kaikkiin niiden nyansseihin. Harvemmin ryhmätilanteisiin myöskään tullaan täydellisen seesteisyyden vallitessa sisäisessä maailmassa. Jollekulle toiselle leppoisa juttutuokio voi herkälle hyvinkin vastata tien moottoritien ylittämistä juosten. Pahaa jälkeä odotettavissa.

Kiusallisista tilanteista voi päästä vähemmällä jäämällä syrjemmälle. Ulospäin voi näyttää siltä, ettei herkkis osallistu ollenkaan. Sisällä kuitenkin kuohuu joka hetki: pienimmätkin impulssit herättävät assosiaatioita ja rekisteröityvät aivoissa, aktivoivat muistoja, luovat uusia hermoyhteyksiä. Silloinkin, kun siitä ei itse ole tietoinen. Jälkeenpäin väsyttää kummasti.

Sivuun jääminen ei ole pidemmän päälle kovin tyydyttävä tapa olla tekemisissä ympäröivän maailman kanssa. Kanssakäymisen tavoista riippumatta vuorovaikutuksessa voi pärjätä vain, jos muistaa, että mielen ja aistien on myös saatava levätä kylliksi. Tämä pätee varsinkin herkkiin. Mieli kaipaa hiljaisuutta. Fyysinen palautuminen ei välttämättä yksinään riitä. Esimerkiksi vauhdikkaan elokuvan katsominen ei ehkä laske stressitasoja riittävästi. Tarvitaan tarkoituksella valittua ärsykkeetöntä aikaa ja paikkaa (sikäli kuin niitä on olemassa ja saatavilla), jossa voi tietoisesti latautua - kukin oman luontonsa mukaisella tavalla.

Minusta on terapeuttista viettää vähintään yksi päivä viikossa kotona mahdollisimman vähien äänien ympäröimänä. Muuten tunnen oloni koiraksi, joka menee sekaisin ympäristön hajumaailmasta. Tuntuu erikoiselta, että tarvetta hiljaisuuteen pidetään nykyään jollain tapaa poikkeuksellisena. Ei niin kovin kauan sitten on ollut aika, jolloin ei olla eletty yhtenään piippaavien koneiden kalteroimina, ympärivuorokautisessa ärsykesyklissä.

“Me vastaanotamme todellisuutta kaiken aikaa. Me uimme maailmaa ihollamme, silmillämme, korvillamme, sieraimillamme, syöden todellisuutta ravinnoksemme purjehdimme laajaa merta suu auki kuin kaskelotit.”

Näin aistien ja ympäröivän todellisuuden suhdetta kuvaa Risto Ahti.

Äänekkäässä, ulospäinsuuntautuneessa maailmassa helpoimmalla pääsevät ne, jotka jaksavat uida pisimpään ja tehokkaimmin. Suorastaan lepäämättä, sillä ärsykkeiden valtamerestä ei niin vain pääse kuivalle maalle: Kaskelotit eivät voi kokonaan sulkea suutaan, silmiään, korviaan, sieraimiaan. Toisaalta vedenpinnan alla voi odottaa hiljaisuus ja rauha, jos oppii sukeltamaan.

Usein näyttää siltä, että harjaantuneimpien ärsykeuimareiden kohdalla pätee introvertin erityisherkän silmin mahdoton yhtälö: mitä enemmän ärsykkeitä, sitä enemmän merkitystä, ja sitä parempi elämä. Eivätkö he väsy koskaan, ihmettelevät herkemmät; milloin he oikein sulattavat tuon kaiken keräämänsä tiedon?

Aistimusmeren biosfääriin kuuluu kaikenlaisia uimareita, jotka viihtyvät eri syvyyksissä ja nopeuksissa. Kiivastahtinen (tai toisille pitkäveteinen) maailma muuttuu äkkiä kaoottiseksi, jos joutuu jatkuvasti väärille aaltopituuksille; jos oman elinpiirin merkitykset eivät kiinnity henkilökohtaiseen.

Useimmat erityisherkät tarvitsevat aika ajoin hiljaisuutta. Ei sitä, jolla vaietaan kuoliaaksi, vaan sitä, jonka avulla eheydytään. Sitä kultaista laatua.

Emme kuitenkaan ole pelkästään maailmaa vastaanottavia, passiivisia uimareita. Guillaume Apollinaire kuvaa Pariisiin innokkaana saapuvaa runoilija Croniamantalia: “Hänen silmänsä ahmivat kaikkea katsomaansa, ja kun hänen silmäluomensa lähestyivät toisiaan nopeasti kuin leuat, ne ahmaisivat maailmankaikkeuden, joka jatkuvasti uudistui - - -.” “-- ja nyt kun hän käveli kaikessa rauhassa, hän pakeni muistoihinsa ja jatkoi kulkuaan eteenpäin, kun taas kaikki hänen kohtalonsa ja tietoisuutensa voimat olivat työntämässä syrjään aikaa, jotta totuus siitä, mikä on, mikä oli ja mikä tulee olemaan, voisi ilmestyä.”

Ilona Vuori