Jäsenen blogikirjoitus:
Kasvukohtani: Oma, hiljainen aika
Olen muutamaankin kertaan saanut kuulla ulkopuolisilta, että taidan
tuntea itseni ja ajatukseni jopa poikkeuksellisen hyvin. Osaan arvioida ja
tunnistaa tunteita ja tuntemuksia tai aavistaa, mitä on tulossa. Vaikka erityisherkkyys
taitaa olla yksi avain hyvään itsetuntemukseen, on se samaan aikaan ominaisuus,
jolla on taipumus heittää asioita käsiteltäväksi myös silloin, kun siihen
vähiten olisi valmis. Vaikka olisi varautunut huomioimaan itsensä ja omat
tarpeensa, ei siinä aina osu nappiin.
Omat kehityskohdat ja kasvupaikat pukkaavat nousemaan pintaan aina
uudelleen. Siksi niistä on myös helppo ottaa opiksi. Paljastetaanpa oma
esimerkkini tosielämästä.
Helteisenä heinäkuuna pidin työstäni viikon lomaa. Olin suunnitellut
lomani huolellisesti, säätänyt aikatauluja ja sopinut lyhyempiä ja pidempiä
tapaamisia läheisteni kanssa. Viikko tulisi sisältämään muutaman bussimatkan,
sohvilla nukuttuja öitä, Natural High Healing –festarit ja vierailun
lapsuudenkodissa. Muutamat juhlat ja paljon ihmisiä. Odotin innolla – olihan
tämä ensimmäinen palkallinen kesälomani!
Oli kuumaa, mukavaa ja rentoa. Omasta mielestäni kaikki meni nappiin ja
lomapäiviltä kertyi monta mukavaa muistoa. Koska tekemistä oli paljon, yritin
tietoisesti keskittyä hetkeen. Jaksaisin, kun ottaisin välissä pieniä
hengähdyshetkiä ja päästäisin irti epäolennaisista ajatuksista. Ei siis
mietteitä töistä, stressaavista asioista eikä tulevaisuudesta.
Lomaviikon sunnuntaina olin väsynyt, mutta onnellinen. Kirjoitin hetket
muistettavaksi lyhyeen päivitykseen kauniin festareilta napatun Instagram-kuvan
alle.
Sitten se iski: uupumus. Uupumus, joka ei ollut fyysistä väsymystä, vaan
henkistä ärtymystä ja kyyneliä, joille ei oikeastaan ollut mitään järjellistä
syytä. Miksi itkettää? Tämähän on tajutonta. Oli ollut niin kivaa.
Kyynelien kanssa ei auttanut kuin olla rauhassa ja pysähtyä niiden
äärelle. Silloin tuli oivallus: liikaa asioita yhdessä pienessä viikossa. Liikaa
ihmeteltävää, liikaa kilometrejä, liikaa ihmisiä. Liikaa täyteen suunniteltuja
päiviä.
Se oli tuttu tunne, jonka luulin osaavani välttää. Aloin ajatella
yksinolon hetkiäni lomaviikolla. Niitä kyllä oli, mutta olinko oikeasti osannut
ottaa rennosti?
Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut monta hetkeä, joissa olisin voinut
toimia enemmän itsekkäästi ja suorittamatta. Nauttia muiden seurasta, mutta
myös omastani. Jättää bussissa epä kiinnostavaksi osoittautuneet kirjat kassin
pohjalle ja olla kuuntelematta edessä olevien stressaavia keskusteluja
keskittyen hetkeen ja vaikkapa maisemiin. Ottamalla vaikka vielä yhden ihan
oman, hiljaisen päivän.
Mitään kokemuksia en kuitenkaan viikostani vaihtaisi pois. Olkoon se
kyynelien hinta. Ja tiedättekö mitä? Aina tulee uusia lomia, uusia yrityksiä.
Ehkä ensi kerralla olisin jo oppinut.
-Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti